Tämä kirjoitus ei nyt ole aivan täysin ajan hermoilla, mutta olen siitä näin jälkikäteen ihan tyytyväinen, sillä ajan hermoilla oleminen ei oikeastaan sovi tähän aiheeseen yhtään mitenkään.
Siispä:
Hiljan kirjoitettiin, että eräässä tutkimuslaitoksessa epäiltiin harjoitetun vilppiä. Muistanette? Muuan tutkija oli mahdollisesti vääristellyt tutkimustuloksia, jotta ne vastaisivat paremmin sitä, mitä haluttiin osoittaa. Muutakin siihen liittyi, enkä liene paras sanomaan asiasta enempää.
Tapaus aiheutti kuohuntaa. Kysyttiin: Voiko tieteeseen luottaa?
Olipa ärsyttävästi kysytty!
Näen sen näin: Muurahaispesä (tuo vertauskuvien Toyota HiAce) majoittaa valtavan määrän pieniä muurahaisia. Jokainen muurahainen tekee jotakin ja ajan kuluessa keko kasvaa. Jos pidämme analogiassamme keon kasvamista tavoiteltavana asiana ja otamme sen vertauskuvaksi tieteellisen tiedon kohoamiselle kohti uusia korkeuksia, voidaan yksittäistä tutkijaa verrata muurahaiseen.
Ja jos katsotaan yksittäistä muurahaista, huomataan, että se kulkee hajujälkeä seuraten muiden perässä, jää jumiin kummallisiin esteisiin, hukkaa suunnan, palaa takaisin, kiipeää toisen muurahaisen selkään, kulkee villasukissa käytävällä, unohtaa tiskata kahvimukin ja vääristelee tutkimustuloksia. Jos koko keon tulevaisuutta pitäisi arvioida tämän yhden (tai edes kolmen) muurahaisen perusteella, en olisi kovin luottavainen.
Mutta muurahaispesä vain kasvaa. Se kestää häröilyn ja erilaiset hallituskaudet. Riittävän moni muurahainen löytää neulasen ja kantaa sen kekoon aiempien neulasten päälle. Yhteisö muodostuu vahvemmaksi kuin osiensa summa. Sitä on kai emergenssi.
Uutiset tieteestä tehdään tietenkin ajan hermoilla, yksittäisistä asioista. Voiko tiedeuutisiin luottaa, voisi ilkeillen kysyä.
Pitää muistaa: on tiedettä ja on tiede.
maanantai 7. maaliskuuta 2016
lauantai 19. joulukuuta 2015
Loppu ignoroinnille!
Nyt, tai aikoja sitten, pitäisi löytyä taho, joka kehittäisi suomenkielisen vastineen englannin kielen sanalle ignore. Olen jo hyvän aikaa sitten saanut tarpeekseni siitä, että ihmiset käyttävät sanaa ignoroida. Se kuulostaa tyhmältä. Pystymme parempaan.
Ja kyllähän semmoinen sana kielestämme puuttuu. Ainakin minun kielestäni. Jättää huomiotta on toki merkitykseltään vastaava, mutta voi, miten pitkä ja epäkäytännöllinen se on. Eihän nyt kukaan jaksa jättää huomiotta, jos voi ignoroida.
Sivuuttaa on ihan tyylikäs ilmaus (täytyykin muistaa käyttää sitä useammin), mutta sen merkitys ei ole ihan sama. Sivuuttaminen on liukasta ja dynaamista — liike jatkuu sivuuttamisen jälkeen kohti huomioimisen arvoista kohdetta. Ignorointi voi taas olla hyvinkin staattista.
Ei-huomiointi tai epähuomiointi on kapulakikkailua. Ja myös melko passiivista. Ignorointi on aktiivisempaa, siinä on annos vittuilua.
Pääsemme ehkä lähemmäs kaivamalla naftaliinista vanhan kunnon viis' veisaamisen. Aktiivisuutta löytyy, mutta hilpeä kapinahenki menee siinä jo ehkä liiallisuuksiin. Ilmauksesta puuttuu kaupunkilainen tympeys ja hapeton ilma, joka ehdottomasti kuuluu ignoroimisen reseptiin.
Mutta jottei tämä menisi pelkäksi marinaksi, ehdotan, että keksimme tähän tyhjään kohtaan suomenkielisen vastineen vaikka väkisin.
Muistanette, että eksoottisella suomellamme on myös mainio sukulaiskieli, jonka sanojen oikea merkitys usein on vähän ohi siitä, mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää. Tätä voimme käyttää hyödyksi (nyt ja vastakin!) konstruoidessamme luontevaa uudissanaa.
Sattumanvaraisesti valittu käännöspalvelu antaa englannin ignore-verbille eestinkieliset vastineet ignoreerima, tähele panemata jätma, mitte arvestama ja — eirama.
Sen kummemmin eestin kieltä tuntematta ja näiden edellä mainittujen käännösten sävyjä aistimatta ehdottaisin, että kursisimme tämän puuttuvan raajamme kohdalle viimeisimpänä mainitun eirama -verbin. Ja ihan sellaisenaan! Se menisi siis jotenkin tähän tapaan:
"Se siis vaan ihan täydellisesti eiras mut ja puhu koko illan Jonin kaa jotain inttijuttuja"
"Jos sieltä vielä tulee jotain sähköposteja, eiraa vaan kaikki."
"Olenko minä nyt ihan tyhmä, jos vaan eiraan exän kaikki yritykset sopia asia kahden kesken"
Vaikkei tämä nyt ihan ensimakustelulla kolahtaisikaan, on ilmaisussa oma viehätyksensä. Ei-alku tuo sopivaa negatiivista kierrettä. Myöskin viittaus erääseen Helsinkiläiseen nukkumalähiöön tuo sanaan tiettyä puhekieleen sopivaa huumoria.
Mutta en minä tähän aio takertua, jos parempi löytyy. Peli on auki ja ehdotuksia otetaan vastaan.
Ja kyllähän semmoinen sana kielestämme puuttuu. Ainakin minun kielestäni. Jättää huomiotta on toki merkitykseltään vastaava, mutta voi, miten pitkä ja epäkäytännöllinen se on. Eihän nyt kukaan jaksa jättää huomiotta, jos voi ignoroida.
Sivuuttaa on ihan tyylikäs ilmaus (täytyykin muistaa käyttää sitä useammin), mutta sen merkitys ei ole ihan sama. Sivuuttaminen on liukasta ja dynaamista — liike jatkuu sivuuttamisen jälkeen kohti huomioimisen arvoista kohdetta. Ignorointi voi taas olla hyvinkin staattista.
Ei-huomiointi tai epähuomiointi on kapulakikkailua. Ja myös melko passiivista. Ignorointi on aktiivisempaa, siinä on annos vittuilua.
Pääsemme ehkä lähemmäs kaivamalla naftaliinista vanhan kunnon viis' veisaamisen. Aktiivisuutta löytyy, mutta hilpeä kapinahenki menee siinä jo ehkä liiallisuuksiin. Ilmauksesta puuttuu kaupunkilainen tympeys ja hapeton ilma, joka ehdottomasti kuuluu ignoroimisen reseptiin.
Mutta jottei tämä menisi pelkäksi marinaksi, ehdotan, että keksimme tähän tyhjään kohtaan suomenkielisen vastineen vaikka väkisin.
Muistanette, että eksoottisella suomellamme on myös mainio sukulaiskieli, jonka sanojen oikea merkitys usein on vähän ohi siitä, mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää. Tätä voimme käyttää hyödyksi (nyt ja vastakin!) konstruoidessamme luontevaa uudissanaa.
Sattumanvaraisesti valittu käännöspalvelu antaa englannin ignore-verbille eestinkieliset vastineet ignoreerima, tähele panemata jätma, mitte arvestama ja — eirama.
Sen kummemmin eestin kieltä tuntematta ja näiden edellä mainittujen käännösten sävyjä aistimatta ehdottaisin, että kursisimme tämän puuttuvan raajamme kohdalle viimeisimpänä mainitun eirama -verbin. Ja ihan sellaisenaan! Se menisi siis jotenkin tähän tapaan:
"Se siis vaan ihan täydellisesti eiras mut ja puhu koko illan Jonin kaa jotain inttijuttuja"
"Jos sieltä vielä tulee jotain sähköposteja, eiraa vaan kaikki."
"Olenko minä nyt ihan tyhmä, jos vaan eiraan exän kaikki yritykset sopia asia kahden kesken"
Vaikkei tämä nyt ihan ensimakustelulla kolahtaisikaan, on ilmaisussa oma viehätyksensä. Ei-alku tuo sopivaa negatiivista kierrettä. Myöskin viittaus erääseen Helsinkiläiseen nukkumalähiöön tuo sanaan tiettyä puhekieleen sopivaa huumoria.
Mutta en minä tähän aio takertua, jos parempi löytyy. Peli on auki ja ehdotuksia otetaan vastaan.
torstai 3. syyskuuta 2015
Rampaus
Huomaan, että olen vaihtanut tiettyjä ajatuksia sellaisiin, jollaisiksi niitä haluttiin muovailla, kun olin itse lapsi. Vai miten muuten selittäisitte tämän: Tunsin kamalaa syyllisyyttä katsoessani elokuvaa pimennettyjen ikkunoiden sisäpuolella, kun ulkona oli poutainen ja lämmin kesäpäivä.
Ennen säätiloilla ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä katsoin itselleni luvalliseksi tehdä.
Sisällä minä olisin mieluusti ollut aina. Mitä sisempänä, sen parempi. Sisäavaruuksissa. Pois konkreettinen ja ruumiillinen! Ajatukset vievät paljon pidemmälle, poukkoilevat riemukkaammin ja jäntevämmin kuin laihat jalat. Rajoitteena ainoastaan lukunopeus ja näppäimistöä rummuttavien sormien kömpelyys.
Olen kuullut, että muutkin ihmiset joskus haaveilevat leikillään vankilatuomiosta tai sairaalajaksosta. Ylläpidon ulkoistuksesta. Vastuuttomuudesta. Saisi kirjat luettua ja ajateltua kokonaisia ajatuksia.
Olen myös ilkeyttäni joskus ajatellut pyörätuoliin joutumista hyvänäkin diilinä. Pois karsiutuisi enemmän tekemisiä, joista en pidä ja vähemmän niitä, joista pidän.
Nyt, kun selkävaiva pakottaa minut kulkemaan kyyryssä ja varomaan jokaista ojennusta (kuinka toivonkaan, että tämä kestää vain hetken!), tulen taas järkiini ja pyydän kaikilta anteeksi.
Ennen säätiloilla ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä katsoin itselleni luvalliseksi tehdä.
Sisällä minä olisin mieluusti ollut aina. Mitä sisempänä, sen parempi. Sisäavaruuksissa. Pois konkreettinen ja ruumiillinen! Ajatukset vievät paljon pidemmälle, poukkoilevat riemukkaammin ja jäntevämmin kuin laihat jalat. Rajoitteena ainoastaan lukunopeus ja näppäimistöä rummuttavien sormien kömpelyys.
Olen kuullut, että muutkin ihmiset joskus haaveilevat leikillään vankilatuomiosta tai sairaalajaksosta. Ylläpidon ulkoistuksesta. Vastuuttomuudesta. Saisi kirjat luettua ja ajateltua kokonaisia ajatuksia.
Olen myös ilkeyttäni joskus ajatellut pyörätuoliin joutumista hyvänäkin diilinä. Pois karsiutuisi enemmän tekemisiä, joista en pidä ja vähemmän niitä, joista pidän.
Nyt, kun selkävaiva pakottaa minut kulkemaan kyyryssä ja varomaan jokaista ojennusta (kuinka toivonkaan, että tämä kestää vain hetken!), tulen taas järkiini ja pyydän kaikilta anteeksi.
perjantai 21. marraskuuta 2008
Pakkas
Heräsin äsken ja yllätyin. Ulkona on selkeästi jo valoisaa. Suu tuntuu turvonneelta, en ole juonut tarpeeksi. Olen ehkä vähän puolikuntoinen. Silloin näkee sellaisia unia kuin nyt. Kävin juomassa pari lasillista vettä, mutta se ei tunnu riittävän. On varmasti pakkasta. Suuri ikkuna hohkaa kylmää.
Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.
Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.
Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.
Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.
Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.
Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.
Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?
Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.
Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.
Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.
Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.
Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.
Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.
Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.
Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?
Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.
tiistai 29. heinäkuuta 2008
Paperi!
Kuulin eilen, suuren kiihtymyksen vallassa, kun mielitiettyni luki aviisista, kuinka maailman Kivi-Paperi-Sakset -yhdistys tai vastaava julkisuuteen antamassaan tiedotteessa ilmoittaa, että kuuluisa Kivi-Paperi-Sakset -peli avaa portin ihmisen syvimpään sisimpään ja paljastaa armottomasti pelaajan mielenlaadun ja sivistyksen asteen. Ja että tyylikkäin valinta, hyvät lukijat, sivistynein ja elegantein tapa pelata Kivi-Paperi-Sakset -peliä, on valita aina, ja tämä lienee henkistyneimmille yksilöille aivan itsestään jo selvää, valita aina paperi.
Ja totta kai! Miten houkkamaisesti ja suurta ymmärtämättömyyttä sekä mielen levottomuutta osoittaen olenkaan valinnut väliin kiven, väliin sakset, kuin ollakseni jatkuvasti sotajalalla ja kuten kuuluisassa laulussa lauletaan tuonut julki sen sotilaan, joka meissä kaikissa asuu, sotilaan, joka on vastuussa kaikesta maailmassa olevasta pahasta.
Valitsemalla paperin osoitan olevani rauhan mies ja oikeamielinen, sovintoon jatkuvasti pyrkivä, rakentava ja sivistynyt. Valitsemalla paperin, olen hävittyänikin moraalisesti voittanut, kuten kotiportilleen murhattu toimittaja. Valitsen paperin, jos mikään sivistyksen nimissä rakennettu minulle mitään tarkoittaa. Ja jos Jeesus ja Gandhi pelaavat Kivi-Paperi-Sakset-erän, olen varma kuin varma voi olla, että se päättyy paperiseen tasapeliin. Kun valitsen paperin, jo viestii käteni asentokin laupeutta, halua auttaa, vihamiehen suitsimista ystäväksi kädenpuristuksella. Jos kädessäni onkin veitsi, se tippuu siinä samassa maahan, kun valitsen paperin.
Paperi on hyvyyttä. Paperi on Wikipedia. Paperi on Punainen Risti ja Unicef. Paperi on kuuttien tulevaisuus. Paperi on al dente.
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
valokuvaus_old
Olen taas ajan tasalla kliffasti kuin vastikään nuortunut perheenisä.
Kyllähän se nyt tietysti on huomattu, että kaikki kuvaavat kaikilla ulottuvilla olevilla kuvantallennuslaitteilla kuin viimeistä päivää. Mutta tulin tässä äskettäin ajatelleeksi, että nykyisellä valokuvausvillityksellä on varmasti paljonkin yhteistä seitsemänkymmentäluvun puolivälin vastaavaan.
Enkä nyt puhu kameroista kännyköissä tai taskuissa vaan järjestelmäkameroista. Melkein joka kodissa pölyttyy vanha Canoni tai Pentaxi, joka on ostettu silloin, kun ensimmäistä kertaa "ammattilaisten" järjestelmärungot halpenivat kuluttajien hamstrattavaksi. Valokuvauskurssit täyttyivät, jokainen kulki ylpeänä kameralaukku olalla ja osasi sanoa aukoista ja valotusajoista.
Ja nyt taas. Digijärkkäreiden hinnat ovat kohtuullisia, joka toisella sellainen roikkuu olalla kauniina kesäpäivänä Espalla. Valokuvauslinja on TAIKin suosituimpia. Valokuvausta ilmoittaa harrastavansa melkein jokainen ja lehtien sivut täyttyvät erihintaisista objektiiveistä.
Eikä siinä mitään. Ilman sarvia ja hampaita tämä. On minullakin kamera. Ja valokuvaus on hienoa. Toisen ottama kuva ei onneksi ole toiselta pois.
Mutta löytyykö jälleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua melkein joka kodista lapsille leikkikaluksi vanha järkkäri, kuten nyt. Ja voiko tämän hetken digitaalikameroilla kuvata vielä kolmenkymmenen vuoden päästä, kuten tuolla äidin vanhalla Canonilla. Löytyykö yhteensopivaa muistikorttia, kuten nyt löytyy filmiä. Entä onko kolmenkymmenen vuoden päästä USB- tai FireWire-piuhoja. Kiinnostaako ketään enää joku 10 megapikseliä?
Nykyisen optiikan voinee vielä kiinnittää tulevaisuuden runkoihin, mutta pelkäänpä, että varmemmin kuin tämän päivän muistikortteja, saa tulevaisuudessa mustavalkofilmiä.
maanantai 2. kesäkuuta 2008
ordlist
BEKVÄM=MUKAVA
BESTÅ=SÄILYÄ
DOMSJÖ=TUOMIOJÄRVI
EKTORP=TAMMITORPPA
FLÖRT=FLIRTTI
GRANÅS=KUUSIHARJU
HEDRA=KUNNIOITTAA
KLIPPAN=KALLIO
KNÖS=POHATTA
KOSING=FYRKKA
KRAMFORS=HALAUSKOSKI
KROKEN=KOUKKU
KVOT=OSAMÄÄRÄ
LACK=LAKKA
LEKSVIK=LEIKKILAHTI
LIDEN=MÄKI
POÄNG=PISTE
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)