Lenseä aamu jota täyttymys tönii kylkiin

Kävelin melko varhain tuosta Narinkkatorin poikki. Ja saipa huomata sekä harmaa pukumies, että kusinen pummi, että minulla oli taiten sidottuja diplomitöitä kassissa. Niin. Olen sen diplomityön, jonka koko ensipainos viiden kappaleen laajuudessaan roikkui tänä aamuna ohuen muovin varassa katulaattain yllä, kirjoittanut itse.

Menin tässä insinöörihommassa siis melko pitkälle. Riittävän pitkälle, sanoisin, vaikka tiedän, ettei tilanteeni tästä valmistumisesta, joka pian koittaa, juuri miksikään muutu (sain juuri konkreettisen todisteen tutkijan ammatistani, kun apurahankerjuumielessä kirjoittelin eilen tutkimussuunnitelmaa). Riittävän pitkälle, vaikka toki olenkin ehkä menossa - vähän niin kuin on menossa albaan puettu rippikoulun käynyt - vielä pidemmälle.

Keksin tässä muuten juuri aiheeseen sopivan letkauksen, joka sopisi Kätsyn piirtämän kuvan alle. Voit siirtyä huoletta seuraavaan kappaleeseen, jos et koe halua tuolissa vääntelehtimiseen. Ei kun en minä sitä kehtaakaan tähän laittaa.

Pakkas

Heräsin äsken ja yllätyin. Ulkona on selkeästi jo valoisaa. Suu tuntuu turvonneelta, en ole juonut tarpeeksi. Olen ehkä vähän puolikuntoinen. Silloin näkee sellaisia unia kuin nyt. Kävin juomassa pari lasillista vettä, mutta se ei tunnu riittävän. On varmasti pakkasta. Suuri ikkuna hohkaa kylmää.

Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.

Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.

Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.

Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.

Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.

Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.

Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?

Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.

Kommenttien testaus

Asensin vinkeän kommentointijärjestelmän tähän. Testailen sitä nyt. Joten voisitko panna pään tyynyyn hetkeksi.

LED LED LED LED

Olin eräs päivä huolissani maailman tolasta ja erityisesti energiankulutuksestamme. Ja muistin blogini.

Kuinka ajattelematonta onkaan laitta tuollaisia hytkyviä kirjaimia ja vilkkuvia tähtiä blogin etusivulle! Aivan kuten kuuluu ääni kaatuvasta puusta, vaikkei kukaan ole sitä kuulemassa, jatkavat kirjaimeni ja tähdet vilkkumistaan, vaikkei kukaan ole sivujani katsomassa.

Ja koska sivuni olettaisin polttavan kenenkään verkkokalvoja maksimissaan tunnin viikossa, tarkoittaa se, että loput noin 99,4 prosenttia ajasta, sivuni vilkkuu turhaan ja kuluttaa sivuston palvelimen energiaa ja sitä kautta sähköä ja ties mitä. Ja toki täytyy muistaa ajatella myös kuutteja!

Ja tämän vuoksi TÄ-RÄT-TÄT-TÄÄ olenkin vaihtanut sivujani vilkuttelevat lamppuset LED-valoiksi, joiden hyötysuhde on muita lamppuja paljon parempi, joka siis tarkoittaa sitä, että energiaa ei mene hukkaan.

Kumarran teille, sillä olen niin itseäni täynnä tämän johdosta.

Tässä vielä kuva LED-valosta.



Ja toinen:

Glitch art, part 1

aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
--------------------------------------------------
öööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööö
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Improvisational street art, part 1: dialogues

Elokuva-arvio

Ennakolta intiimissä yksityisteatterissa viime viikonloppuna esitetty lyhytelokuva              kertoi toisaalta sympaattisen tarinan kiinnekohtaa vailla olevista ihmisistä, mutta toisaalta karun kertomuksen suomalaisen elokuvan nykytilasta. Vahva teksti, valopilkkuna edukseen esiintynyt pääosan esittäjä                          ja paikoin ääniraidan musiikilliset ansiot puolsivat elokuvan olemassaoloa, mutta kilometrin päähän näkyi se, ettei elokuvalle ollut suotu sen ansaitsemaa huomiota tekovaiheessa.

Kaikesta paistoi kaksi asiaa: resurssien puute ja ilmeinen kiire. Hutiloinnit, klaffivirheet, kuvassa näkyvä kuvauskalusto ja ylimääräiset henkilöt kertovat joko piittaamattomuudesta tai siitä, että aikaa materiaalin uudelleenkuvaamiselle ei ole juuri riittänyt. Lavastuskin noudatti varsin minimalistista linjaa. Osin tuntui siltä, että tuotantotiimillä olisi varsin tärkeänä valintakriteerinä kuvauspaikkojen suhteen ollut niiden sijainti lähellä studiota. Elokuvissa usein varsin merkittävääkin roolia näyttelevät pienet mietityt kuvalliset yksityiskohdat ja lavastuksen sommitukselliset finessit loistivat poissaolollaan todennäköisesti johtuen vain suuremman paneutumisen puutteesta. Osin myös valaistus jätti toivomisen varaa.

Viimeistely - tai sen puute - leimasi myös varsin harmillisesti elokuvan ilmettä. Enkä puhu nyt mistään tahallisesta ja romanttisesta lo-fi-estetiikasta, vaan selkeistä laiminlyönneistä. Äänen kohinatasojen vaihtelu, valkotasapainon heittely ja muutenkin värimäärittelyn puute olisivat syösseet auttamatta tekeleen kotivideo-osastolle, ellei kuvausvaiheessa olisi nauhalle sattunut tarttumaan raakamateriaaliksi varsin käyttökelpoista kuvaa. Kuvauspaikalla siis on ollut ehkä jopa sinänsä varsin osaavaa henkilökuntaa, mutta jälkityöt - liekö se sitten rahoituksen vaiko ajan puutetta - on jätetty retuperälle.

En tohtisi syyttää hutiloinnista              tekijöitä, sillä elokuvan sympaattisuus, hahmojen aitous ja dialogin elävyys kertovat vahvasta tarinankerrontakyvystä sekä aktiivisesta otteesta ja tahdosta tehdä laadukasta elokuvaa. Pikemminkin kääntäisin syyttävän sormeni osoittamaan tahoja, jotka tänä päivänä luovat taloudelliset puitteet suomalaiselle elokuvalle.

Tämäkin elokuva olisi ansainnut parempaa, eikä elokuvaa katsoessa voinut välttyä säälin tunteelta tai suoranaiselta kuvotukselta ajatellessa sitä ylenkatsetta, jolla tätä produktiota on poljettu. Aivan kuin elokuvan tekijöiltä olisi rahoituksen myöntämisen sijaan vaadittu rahaa tilaisuudesta tehdä elokuva ja päälle päätteeksi annettu vain kaksi päivää aikaa sen tekemiseen. Tämä on tietysti provokaatio, mutta en panisi pahitteeksi, vaikka joku päättävä taho tästä provosoituisi.

Itse asiassa uskaltaisin jopa ensimmäistä kertaa kriitikon urani aikana väittää, että pystyisin vastaamaan kriitikoille usein viimeisenä naiivina vastalauseena heitettyyn haasteeseen: "tee itse parempi". Lapsiperheen viikonlopun kauppalaskun kokoisen budjetin sekä muutaman ystäväni turvin uskon pystyväni tekemään melkein yhtä hyvän, hyvällä onnella paremman, lyhytelokuvan, enkä luule, että tekemiseen kuluisi mainittavasti sitä neljääkymmentäkahdeksaa tuntia kauempaa.

Poistin arvostelusta tekijätiedot, sillä olen useasti tuntenut elokuvan taustatiimin kanssa keskustellessani ilmapiirin varsin uhkaavaksi. En myöskään saanut elokuvan tuottajalta lupaa julkaista elokuvasta kuvia.

Paperi!

Kuulin eilen, suuren kiihtymyksen vallassa, kun mielitiettyni luki aviisista, kuinka maailman Kivi-Paperi-Sakset -yhdistys tai vastaava julkisuuteen antamassaan tiedotteessa ilmoittaa, että kuuluisa Kivi-Paperi-Sakset -peli avaa portin ihmisen syvimpään sisimpään ja paljastaa armottomasti pelaajan mielenlaadun ja sivistyksen asteen. Ja että tyylikkäin valinta, hyvät lukijat, sivistynein ja elegantein tapa pelata Kivi-Paperi-Sakset -peliä, on valita aina, ja tämä lienee henkistyneimmille yksilöille aivan itsestään jo selvää, valita aina paperi.

Ja totta kai! Miten houkkamaisesti ja suurta ymmärtämättömyyttä sekä mielen levottomuutta osoittaen olenkaan valinnut väliin kiven, väliin sakset, kuin ollakseni jatkuvasti sotajalalla ja kuten kuuluisassa laulussa lauletaan tuonut julki sen sotilaan, joka meissä kaikissa asuu, sotilaan, joka on vastuussa kaikesta maailmassa olevasta pahasta.

Valitsemalla paperin osoitan olevani rauhan mies ja oikeamielinen, sovintoon jatkuvasti pyrkivä, rakentava ja sivistynyt. Valitsemalla paperin, olen hävittyänikin moraalisesti voittanut, kuten kotiportilleen murhattu toimittaja. Valitsen paperin, jos mikään sivistyksen nimissä rakennettu minulle mitään tarkoittaa. Ja jos Jeesus ja Gandhi pelaavat Kivi-Paperi-Sakset-erän, olen varma kuin varma voi olla, että se päättyy paperiseen tasapeliin. Kun valitsen paperin, jo viestii käteni asentokin laupeutta, halua auttaa, vihamiehen suitsimista ystäväksi kädenpuristuksella. Jos kädessäni onkin veitsi, se tippuu siinä samassa maahan, kun valitsen paperin.

Paperi on hyvyyttä. Paperi on Wikipedia. Paperi on Punainen Risti ja Unicef. Paperi on kuuttien tulevaisuus. Paperi on al dente.