Kehon maitoa

Lenseä aamu jota täyttymys tönii kylkiin

2009-05-28T08:51:00.003+03:00

Kävelin melko varhain tuosta Narinkkatorin poikki. Ja saipa huomata sekä harmaa pukumies, että kusinen pummi, että minulla oli taiten sidottuja diplomitöitä kassissa. Niin. Olen sen diplomityön, jonka koko ensipainos viiden kappaleen laajuudessaan roikkui tänä aamuna ohuen muovin varassa katulaattain yllä, kirjoittanut itse.

Menin tässä insinöörihommassa siis melko pitkälle. Riittävän pitkälle, sanoisin, vaikka tiedän, ettei tilanteeni tästä valmistumisesta, joka pian koittaa, juuri miksikään muutu (sain juuri konkreettisen todisteen tutkijan ammatistani, kun apurahankerjuumielessä kirjoittelin eilen tutkimussuunnitelmaa). Riittävän pitkälle, vaikka toki olenkin ehkä menossa - vähän niin kuin on menossa albaan puettu rippikoulun käynyt - vielä pidemmälle.

Keksin tässä muuten juuri aiheeseen sopivan letkauksen, joka sopisi Kätsyn piirtämän kuvan alle. Voit siirtyä huoletta seuraavaan kappaleeseen, jos et koe halua tuolissa vääntelehtimiseen. Ei kun en minä sitä kehtaakaan tähän laittaa.

Pakkas

2008-11-21T08:29:00.002+02:00

Heräsin äsken ja yllätyin. Ulkona on selkeästi jo valoisaa. Suu tuntuu turvonneelta, en ole juonut tarpeeksi. Olen ehkä vähän puolikuntoinen. Silloin näkee sellaisia unia kuin nyt. Kävin juomassa pari lasillista vettä, mutta se ei tunnu riittävän. On varmasti pakkasta. Suuri ikkuna hohkaa kylmää.

Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.

Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.

Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.

Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.

Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.

Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.

Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?

Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.

Kommenttien testaus

2008-10-23T19:32:00.002+03:00

Asensin vinkeän kommentointijärjestelmän tähän. Testailen sitä nyt. Joten voisitko panna pään tyynyyn hetkeksi.

LED LED LED LED

2008-10-23T15:42:00.004+03:00

Olin eräs päivä huolissani maailman tolasta ja erityisesti energiankulutuksestamme. Ja muistin blogini.

Kuinka ajattelematonta onkaan laitta tuollaisia hytkyviä kirjaimia ja vilkkuvia tähtiä blogin etusivulle! Aivan kuten kuuluu ääni kaatuvasta puusta, vaikkei kukaan ole sitä kuulemassa, jatkavat kirjaimeni ja tähdet vilkkumistaan, vaikkei kukaan ole sivujani katsomassa.

Ja koska sivuni olettaisin polttavan kenenkään verkkokalvoja maksimissaan tunnin viikossa, tarkoittaa se, että loput noin 99,4 prosenttia ajasta, sivuni vilkkuu turhaan ja kuluttaa sivuston palvelimen energiaa ja sitä kautta sähköä ja ties mitä. Ja toki täytyy muistaa ajatella myös kuutteja!

Ja tämän vuoksi TÄ-RÄT-TÄT-TÄÄ olenkin vaihtanut sivujani vilkuttelevat lamppuset LED-valoiksi, joiden hyötysuhde on muita lamppuja paljon parempi, joka siis tarkoittaa sitä, että energiaa ei mene hukkaan.

Kumarran teille, sillä olen niin itseäni täynnä tämän johdosta.

Tässä vielä kuva LED-valosta.

Ja toinen:

Glitch art, part 1

2008-10-22T14:39:00.003+03:00

aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
--------------------------------------------------
öööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööö
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Improvisational street art, part 1: dialogues

2008-10-01T09:53:00.006+03:00

Elokuva-arvio

2008-09-15T13:54:00.008+03:00

Ennakolta intiimissä yksityisteatterissa viime viikonloppuna esitetty lyhytelokuva kertoi toisaalta sympaattisen tarinan kiinnekohtaa vailla olevista ihmisistä, mutta toisaalta karun kertomuksen suomalaisen elokuvan nykytilasta. Vahva teksti, valopilkkuna edukseen esiintynyt pääosan esittäjä ja paikoin ääniraidan musiikilliset ansiot puolsivat elokuvan olemassaoloa, mutta kilometrin päähän näkyi se, ettei elokuvalle ollut suotu sen ansaitsemaa huomiota tekovaiheessa.

Kaikesta paistoi kaksi asiaa: resurssien puute ja ilmeinen kiire. Hutiloinnit, klaffivirheet, kuvassa näkyvä kuvauskalusto ja ylimääräiset henkilöt kertovat joko piittaamattomuudesta tai siitä, että aikaa materiaalin uudelleenkuvaamiselle ei ole juuri riittänyt. Lavastuskin noudatti varsin minimalistista linjaa. Osin tuntui siltä, että tuotantotiimillä olisi varsin tärkeänä valintakriteerinä kuvauspaikkojen suhteen ollut niiden sijainti lähellä studiota. Elokuvissa usein varsin merkittävääkin roolia näyttelevät pienet mietityt kuvalliset yksityiskohdat ja lavastuksen sommitukselliset finessit loistivat poissaolollaan todennäköisesti johtuen vain suuremman paneutumisen puutteesta. Osin myös valaistus jätti toivomisen varaa.

Viimeistely - tai sen puute - leimasi myös varsin harmillisesti elokuvan ilmettä. Enkä puhu nyt mistään tahallisesta ja romanttisesta lo-fi-estetiikasta, vaan selkeistä laiminlyönneistä. Äänen kohinatasojen vaihtelu, valkotasapainon heittely ja muutenkin värimäärittelyn puute olisivat syösseet auttamatta tekeleen kotivideo-osastolle, ellei kuvausvaiheessa olisi nauhalle sattunut tarttumaan raakamateriaaliksi varsin käyttökelpoista kuvaa. Kuvauspaikalla siis on ollut ehkä jopa sinänsä varsin osaavaa henkilökuntaa, mutta jälkityöt - liekö se sitten rahoituksen vaiko ajan puutetta - on jätetty retuperälle.

En tohtisi syyttää hutiloinnista tekijöitä, sillä elokuvan sympaattisuus, hahmojen aitous ja dialogin elävyys kertovat vahvasta tarinankerrontakyvystä sekä aktiivisesta otteesta ja tahdosta tehdä laadukasta elokuvaa. Pikemminkin kääntäisin syyttävän sormeni osoittamaan tahoja, jotka tänä päivänä luovat taloudelliset puitteet suomalaiselle elokuvalle.

Tämäkin elokuva olisi ansainnut parempaa, eikä elokuvaa katsoessa voinut välttyä säälin tunteelta tai suoranaiselta kuvotukselta ajatellessa sitä ylenkatsetta, jolla tätä produktiota on poljettu. Aivan kuin elokuvan tekijöiltä olisi rahoituksen myöntämisen sijaan vaadittu rahaa tilaisuudesta tehdä elokuva ja päälle päätteeksi annettu vain kaksi päivää aikaa sen tekemiseen. Tämä on tietysti provokaatio, mutta en panisi pahitteeksi, vaikka joku päättävä taho tästä provosoituisi.

Itse asiassa uskaltaisin jopa ensimmäistä kertaa kriitikon urani aikana väittää, että pystyisin vastaamaan kriitikoille usein viimeisenä naiivina vastalauseena heitettyyn haasteeseen: "tee itse parempi". Lapsiperheen viikonlopun kauppalaskun kokoisen budjetin sekä muutaman ystäväni turvin uskon pystyväni tekemään melkein yhtä hyvän, hyvällä onnella paremman, lyhytelokuvan, enkä luule, että tekemiseen kuluisi mainittavasti sitä neljääkymmentäkahdeksaa tuntia kauempaa.

Poistin arvostelusta tekijätiedot, sillä olen useasti tuntenut elokuvan taustatiimin kanssa keskustellessani ilmapiirin varsin uhkaavaksi. En myöskään saanut elokuvan tuottajalta lupaa julkaista elokuvasta kuvia.

Paperi!

2008-07-29T10:01:00.005+03:00

Kuulin eilen, suuren kiihtymyksen vallassa, kun mielitiettyni luki aviisista, kuinka maailman Kivi-Paperi-Sakset -yhdistys tai vastaava julkisuuteen antamassaan tiedotteessa ilmoittaa, että kuuluisa Kivi-Paperi-Sakset -peli avaa portin ihmisen syvimpään sisimpään ja paljastaa armottomasti pelaajan mielenlaadun ja sivistyksen asteen. Ja että tyylikkäin valinta, hyvät lukijat, sivistynein ja elegantein tapa pelata Kivi-Paperi-Sakset -peliä, on valita aina, ja tämä lienee henkistyneimmille yksilöille aivan itsestään jo selvää, valita aina paperi.

Ja totta kai! Miten houkkamaisesti ja suurta ymmärtämättömyyttä sekä mielen levottomuutta osoittaen olenkaan valinnut väliin kiven, väliin sakset, kuin ollakseni jatkuvasti sotajalalla ja kuten kuuluisassa laulussa lauletaan tuonut julki sen sotilaan, joka meissä kaikissa asuu, sotilaan, joka on vastuussa kaikesta maailmassa olevasta pahasta.

Valitsemalla paperin osoitan olevani rauhan mies ja oikeamielinen, sovintoon jatkuvasti pyrkivä, rakentava ja sivistynyt. Valitsemalla paperin, olen hävittyänikin moraalisesti voittanut, kuten kotiportilleen murhattu toimittaja. Valitsen paperin, jos mikään sivistyksen nimissä rakennettu minulle mitään tarkoittaa. Ja jos Jeesus ja Gandhi pelaavat Kivi-Paperi-Sakset-erän, olen varma kuin varma voi olla, että se päättyy paperiseen tasapeliin. Kun valitsen paperin, jo viestii käteni asentokin laupeutta, halua auttaa, vihamiehen suitsimista ystäväksi kädenpuristuksella. Jos kädessäni onkin veitsi, se tippuu siinä samassa maahan, kun valitsen paperin.

Paperi on hyvyyttä. Paperi on Wikipedia. Paperi on Punainen Risti ja Unicef. Paperi on kuuttien tulevaisuus. Paperi on al dente.

valokuvaus_old

2008-07-20T19:02:00.006+03:00

Olen taas ajan tasalla kliffasti kuin vastikään nuortunut perheenisä.

Kyllähän se nyt tietysti on huomattu, että kaikki kuvaavat kaikilla ulottuvilla olevilla kuvantallennuslaitteilla kuin viimeistä päivää. Mutta tulin tässä äskettäin ajatelleeksi, että nykyisellä valokuvausvillityksellä on varmasti paljonkin yhteistä seitsemänkymmentäluvun puolivälin vastaavaan.

Enkä nyt puhu kameroista kännyköissä tai taskuissa vaan järjestelmäkameroista. Melkein joka kodissa pölyttyy vanha Canoni tai Pentaxi, joka on ostettu silloin, kun ensimmäistä kertaa "ammattilaisten" järjestelmärungot halpenivat kuluttajien hamstrattavaksi. Valokuvauskurssit täyttyivät, jokainen kulki ylpeänä kameralaukku olalla ja osasi sanoa aukoista ja valotusajoista.

Ja nyt taas. Digijärkkäreiden hinnat ovat kohtuullisia, joka toisella sellainen roikkuu olalla kauniina kesäpäivänä Espalla. Valokuvauslinja on TAIKin suosituimpia. Valokuvausta ilmoittaa harrastavansa melkein jokainen ja lehtien sivut täyttyvät erihintaisista objektiiveistä.

Eikä siinä mitään. Ilman sarvia ja hampaita tämä. On minullakin kamera. Ja valokuvaus on hienoa. Toisen ottama kuva ei onneksi ole toiselta pois.

Mutta löytyykö jälleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua melkein joka kodista lapsille leikkikaluksi vanha järkkäri, kuten nyt. Ja voiko tämän hetken digitaalikameroilla kuvata vielä kolmenkymmenen vuoden päästä, kuten tuolla äidin vanhalla Canonilla. Löytyykö yhteensopivaa muistikorttia, kuten nyt löytyy filmiä. Entä onko kolmenkymmenen vuoden päästä USB- tai FireWire-piuhoja. Kiinnostaako ketään enää joku 10 megapikseliä?

Nykyisen optiikan voinee vielä kiinnittää tulevaisuuden runkoihin, mutta pelkäänpä, että varmemmin kuin tämän päivän muistikortteja, saa tulevaisuudessa mustavalkofilmiä.

Sairaskertomus

2008-07-15T14:32:00.007+03:00

Tein ruokaa. En tiedä onko se hyvää, sillä tukkoinen nenä ei maista mitään. Note to self: Älä koskaan lähde rokkiin kipeänä.

Vaikka Ilosaarirock tänä vuonna oli muun muassa terveydentilani takia omiaan täydentämään elämän rosoista puolta, oli viikonloppuna toki muutama hetki, joista pystyi nauttimaan niiden yhä kuluessa. Ne liittyivät suurimmalta osaltaan festivaalin esiintyjiin.

Tuomo Prättälä avasi hienosti. Tässä kohtaa harmitti ensimmäisen kerran, ettei festarialueella ollut levykauppaa.

Tohtori Orff & Herra Dalcroze oli hassuttelua. Paikalla oli myös muutama äiti, jotka eivät olleet kehdanneet lähteä keikalle ilman muksujansa sillä tuloksella, että lapsiparat joutuivat väistelemään kahdeksankymmentäluvulla selkärankaan uineilla muuveilla joraavia mammoja.

Lähes koko päivän tuli vettä. Hieman vähemmän kuin viimeksi pöllyissä laulanut Raappana hyötyi luonnon tuomasta dramatiikasta. Päivä on nuori -kappaleen ensimmäisen kertosäkeen kohdalla alkoi aurinko paistaa.

Venetian Snares eli Aaron Funk joi kaljaa ja soitteli levyjä. Myönnetään, että yhden miehen konemusiikkiorkesterin on ehkä hieman vaikeaa saada katsojalle aikaiseksi illuusio, että nuppeja ruuvaavan totisen nörtin toimet todellakin saavat musiikin aikaiseksi, mutta tässä kohtaa ei juuri edes yritetty. Musiikki oli hengästyttävää paikoin hyvässä ja paikoin pahassa. Samanlaista yhtäjaksoista tykitystä en levyltä sietäisi, mutta kun ylitsekäyvä vyörytys täristää maksaa ja lepatuttaa shortsinkulmaa, eikä voi tehdä muuta kuin seistä paikallaan rytminvaihdosten tehtyä tanssimisesta mahdotonta, alkaa meininki silittää myötäkarvaan jonkinlaisia kätkettyjä alistumisfantasioita.

Ja keikkaa screenille kuvannut porukka ansaitsee hatunnoston. Noin kolmella kameralla ja kikkailulla saatiin ruuduille leikattua livenä se draama, mikä A. Funkin hengailusta puuttui. Varsin hieno efekti saatiin aikaan mm. siten, että toisen kameran tarkka kuva heijastettiin ruudulle, josta toinen kamera poimi sen hieman epäfokusoituna ja näiden kahden kuvan välillä leikattiin edestakaiisin musiikin tahdissa.

Commonin musiikki löysi hyvin tiensä toisesta korvasta toiseen, mutta sittenpä tämä päätti pyytää yleisöstä itselleen vapaaehtoisen tanssijattaren. Humalainen tyttörukka nolasi itsensä täysin. Kamerakännykät nousivat välittömästi ja vuorokaudessa Kaisa oli jo http://www.youtube.com/watch?v=tZ47tybdeTY. Kyllä me naurettiin.

Parasta oli kuitenkin Patton. Teltta oli täynnä yli äyräidensä. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana ihmisiä virtasi kyynerpäät edellä sisään. Sen jälkeen kyynerpäät osoittivat ulos - joillekin hieman totutusta poikkeava materiaali oli selvästi liikaa. Takanani huudettiin kovaan ääneen "vittu mitä paskaa", mutta ei kuitenkaan maltettu lähteä pois.

Patton lauloi 50- ja 60-luvun italialaisia hittejä osin omien, osin lainattujen muusikoiden kantamana määkien sellaista liimaletti-italiaa, että ilma paksuuntui siirapista. Mahtipontisia viulunostatuksia, jalkaa nostavia rytmejä, Pattonmaista karjumista, kiljumista, säksätystä. Ja sitä italiaa. Italialaista iskelmää. Taputin sitä kädet hellinä lisää.

ordlist

2008-06-02T21:02:00.004+03:00

BEKVÄM=MUKAVA

BESTÅ=SÄILYÄ

DOMSJÖ=TUOMIOJÄRVI

EKTORP=TAMMITORPPA

FLÖRT=FLIRTTI

GRANÅS=KUUSIHARJU

HEDRA=KUNNIOITTAA

KLIPPAN=KALLIO

KNÖS=POHATTA

KOSING=FYRKKA

KRAMFORS=HALAUSKOSKI

KROKEN=KOUKKU

KVOT=OSAMÄÄRÄ

LACK=LAKKA

LEKSVIK=LEIKKILAHTI

LIDEN=MÄKI

POÄNG=PISTE

Tiedostavaa naurua

2008-05-19T18:20:00.003+03:00

Ennen kuin Finnkino Oy tai SK-ravintolat ostaa vielä Suomen Elokuva-arkiston ja Orioninkin, on hyvä käydä Eerikinkadulla katsomassa kuluneita filmikopioita elokuvista, joita näkisi myös televisiosta. Se on hyvin tunnelmallista, ja usein siellä voi nähdä kulttuurivaikuttajiakin, kuten hiljattain Tieto-Finlandian voittaneen Peter von Baghin.

Meinasin kirjoittaa Pete von Bagh.

Mutta yksi rasittavuus Orionista löytyy ja kuten aina, sen saavat aikaan muut ihmiset (ks. Sartre). Tiedostavat elokuvavieraat kun osoittavat siellä muille tajuavansa elokuvaan istutetut vitsit naurahtamalla väkisin jokaiselle. Vaikka vitsi olisi huono ja tyhmä, eikä edes mitenkään piilotettu vaan suorastaan hierottu katsojan naamaan, sille on naurettava, sillä muuten vieressä istuva voi kokea ylemmyyttä: "tuopa ei tajunnut".

Kun Miller's Crossing -nimisen elokuvan alkukohtauksessa läpimätä gangsteripomo pitää pahoja aikeitaan puolustelevan monologin, yleisö hörähtää joka kerta, kun roisto sanoo sanan "ethics". Onhan se nyt ihan hillitöntä, että roisto ei näe koko oman toimintansa epäeettisyyttä. Mitä ironiaa!

Ja mistäkö tiedän, että nauru on väkinäistä? Koska viidentoista minuutin jälkeen koko porukka on niin syventynyt elokuvaan, etteivät vitsit enää naurata, elleivät ne oikeasti naurata.

Monta vaaraa ompi eessä

2008-04-09T08:39:00.009+03:00

(http://www.inhabitat.com/2007/07/10/taiwans-led-traffic-lights/)

Autoilu on uhta hassakkaa. Yllätyn lähes joka kerta siitä, kuinka vähän liikenne sujuu Helsingin liepeillä aamuisin tai iltaisin - aina norminmukaisen työajan ja vapaa-ajan vaihtuessa toisikseen. Yllätyn ehkä siksi, että joudun tippana peltimereen niin kovin harvoin.

Luulen havaitsevani Radio Helsingin toimittajan äänen tulevan pienen virneen takaa aina kun tämä tiedottaa aamuliikenteestä. Ja joka aamu viesti on sama. Kehä I ja sisääntuloväylät ovat täysin tukossa. Kyllä minuakin virnuiluttaisi, jos viikon jokaisena päivänä työkseni kertoisin mikrofonille tuon. "Letka liikkuu kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä tunnissa." Leppoisa pyöräilyvauhti.

Ruuhkassa auton kierrokset vaihtuvat jatkuvasti epämukavan alhaisesta epämukavan korkeisiin ja kytkintä kuluu lapinreissun verran. Automaattivaihde olisi ruuhkaan paras.

Ymmärrän täysin ihmisiä, jotka ajavat autolla töihin, mikäli julkisilla kulkuneuvoilla työmatkanteko alkaa kestää puoltatoista tuntia. Siinä tapauksessa siis, että autolla pääsee merkittävästi nopeammin. Tänään työmatkani kesti autolla 75 minuuttia. Junalla ja bussilla olisin päässyt tuntiin. Mutta en olisi jaksanut kantaa puutavaraa ja työkaluja.

En ollenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät viitsi edes tarkistaa, pääsisivätkö nopeammin julkisilla. Se, että joinain päivinä tarvitsee töissänsä autoa on huono tekosyy, jos viikkoon kuitenkin mahtuu päiviä, jolloin autoa ei tarvitse. Mikäli kehäykkösen laumasta joka kolmannella sattuisi juuri tänään olemaan sellainen päivä, ettei tarvitse mennä omalla autolla töihin, ero olisi valtava. Sillä näitä ihmisiä varten järjestetyt bussit kulkevat tuossa samassa ruuhkassa jo nyt.

Eikä välttämättä tarvitsisi erikseen mainita, etten ajattele tässä nyt pelkästään muiden autoilijoiden olon helpottamista. Otan innolla vastaan kaikki pienet kiusat, joilla turha autoilu vähenisi. Tietullit ja muut. Kävelykeskusta - sille tosin löytyy parempiakin perusteluita.

Huomasin lehdessä mainoksen Lexus-merkkisestä henkilökohtaisesta lokerrosta (Asa, Julma-Henri et al. Pohjalla, Foetida Pro Promo, 2007), joka on kuulemma kovin vähäpäästöinen ja ekologisesti korrekti. Siinä on hybridimoottori, eli osan aikaa vaunu kulkee sähköllä, jota tulee akusta, jota ladataan muun ajon aikana, jolloin esimerkiksi ruuhkissa ei tarvitse kiusata bensakonetta. Tällä ratkaisulla päästään merkittäviin säästöihin energiankulutuksessa.

Mutta mihin Lexuksen sähkömoottori sitten on tarkoitettu? Katsotaanpa:

"Zero to 60 in 5.2 seconds. That’s the kind of power you can expect in the GS 450h. While it may have a V6 engine under the hood, the extra boost from the electric-drive motor gives the vehicle the acceleration power of a V8."

Ilmeisesti tämän ansiosta tuo kiiltävän musta nahkapenkkilaiva on saanut mairittelevan ekologisuusluokituksen; samassa teholuokassa (340 hevosvoimaa) nimittäin painivat ainakin nämä kaksi vekkulia:

Aika pitkä

2008-04-04T10:06:00.005+03:00

Hei kuinka moni teistä jaksoi lukea tuon edellisen merkinnän? Ihan rehellisesti.

Salama

2008-04-04T09:02:00.008+03:00

Hannusta en aio kirjoittaa.

Avaan blogin taas pitkästä aikaa. Enkä tiedä osaavatko lukijani enää takaisin. Luotan turhautuneisiin hetkiinsä, jolloin opinnäytteen pitäisi valmistua, mutta jolloin epätoivoisimmatkin sijaistoiminnan yritykset saavat rohkaisun, ja blogini osoite kirjoitetaan osoitekenttään. Sillä teille minä tätä. Ja ehkä omaksi iloksenikin välillä.

Innostuin jälleen valokuvaamisesta. On se kausi.

Alkuvuoden passiivisuuteni kirjoittamisen ja maalaamisen ja musiikin suhteen menköön sen piikkiin, että vietimme vuoden ensimmäiset puolitoista kuukautta ensin Chilessä ja sitten Argentiinassa ja seuraavat puolitoista putkiremonttia paossa S:n vanhempien luona K:lla.

Myönnettäköön, että ensialkuun oikeastaan innostuin kameroista ja lisävarusteista.

Putkiremontti on jo ohi. Vielä pitäisi keittiö kasata. Keittiöstä tulee punainen. Se on tärkeää. Putkiremontissa uusittiin koko kylpyhuone ja sinne tuli valitsemamme laattavaihtoehto, jossa suihkun takana on pystysuuntainen tehosteraita. Tehosteraita on punainen, mikä myöskin on tärkeää.

Halusin ostaa kameraani zoom-objektiivin, jolla voisi ottaa laajallakin kulmalla kuvia, mutta jolla pystyisi myös ehkä tuomaan kuvattavan asian hieman lähemmäs kuin mitä se noin paljaalla silmällä katsottuna on.

Kun asunto menee tuolla tavalla uusiksi - laminaattilattiankin saimme - ei viitsisi tyytyä enää vanhoihin kalusteisiinkaan tai ainakaan niiden vanhaan järjestykseen. "Maalataan pöytä!" "Ostetaan sohva!" "Annetaan kaappi pois!" Kannattaa ehkä asettua ensin taloksi. Intoilla sitten lisää.

Etelä-Amerikan matkalla ostin yhden zoomin. Kerron siitä vaikka myöhemmin. Se zoomi oli ääripäässäänkin jo hieman kiikarimainen. Sillä pystyy vakoilemaan naapuria. Mutta nyt halusin toisenlaisen.

Ja opiskelin kameraharrastajien foorumeilla yleisiä mielipiteitä. Ja selasin eBaytä. Ja pyin ja pyin. Kunnes kehitin pakkomielteen erääseen, jonka voi lähestulkoon identifioida merkkijonolla "Vivitar Series 1 28-105 1:2.8-3.8". Lähestulkoon siksi, että linssistä on tehty muutamaakin versiota. Tilasin sen Kaliforniasta, sillä muualla sitä ei ollut. Tullista piti hakea, kokonaisuudessaan maksoin aarteestani satasen.

Edellisen ovat eräät ehkä kuulleet jo niin moneen kertaan, että asia tuntuu jo samalta kuin upottaisi kätensä rannetta myöden räkäisistä ysköksistä tehtyyn velliin.

Iloinen varustelisäys innosti kaivamaan vanhan salamalaitteenkin piilostansa. Kerrottakoon tässä nyt siis se, että kamerani on äidiltä lainassa, ollut varmasti ainakin 5 vuotta jo, ja että äiti on ostanut kameran 70-luvulla. Se, että vanha salamalaite siis toimi, ei ollut lainkaan itsestään selvää.

Vanhat paristot olivat purskahdelleet salamalaitteen sisälle. Laitteen valintakiekkojen merkinnät kuluneet näkymättömiin. Salamavalon kulman säätö oli jumiutunut niin, että sitä sai säätää voimalla. Mutta käyttökuntoon sen sain.

Ja aikaisemminkin olen sillä yrittänyt ottaa kuvia, mutten ole tajunnut miten se toimii. Kuvat ovat aina valottuneet jotenkin pahasti yli tai pahasti ali. Tai sitten puolet kuvasta valkoista ja puolet mustaa. Mutta hakukone osoitti minulle kolmisenkymmentä vuotta vanhan salamalaitteen ohjekirjan sijainnin ja ohjekirja osoitti tavan laskea oikean aukon koon riippuen kohteen etäisyydestä.

Otin testikuvia. Osoitin salaman suoraan kohteeseen tai kimmottelin sitä seinistä ja katoista. Olin epäuskoinen. Mutta kun sain nähdä kuvat, olin ällistynyt. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuvat eivät näytä lainkaan salamalla otetuilta. Katso itse. Salama on valaissut tämänkin:

Loppuun tahtoisin kehua. Teetin 276 kappaletta suuriresoluutioisia jpg-kuvia paperikuviksi käyttämällä sivulla www.fotoyks.fi olevaa palvelua. Valtavasta tiedosto- ja datamäärästä huolimatta palvelu toimi kuin unelma ja tilatut kuvat sai haettua lähimmästä myymälästä jo samana päivänä. Tulosteissa ei ollut pientäkään moitteen sijaa.

Flooraa ja Faunaa

2007-11-12T10:12:00.000+02:00

Onpas äitelä otsikko! Oikea marsipaani. Sellainen, joka voisi olla Ellit -nettisivuston blogin otsikko. Miksi naisille on tuollaisia aivottomia sivustoja. Ja lehtiä. Ja kaikkea mediaa. Paljon pinkkiä ja horoskooppiasioita. Ilmeisesti aika moni nainen on tasaisesti ja vielä hieman ylpeyttä asiasta tuntien, kiinnostunut asioista, jotka kuuluvat kategorian "naisten jutut" -alle. En kyllä tunne montaakaan. Mutta pakko heitä on olla. Vähän kuin ihmisryhmä "Seiskan tilaajat". Ja miksi sivuston nimi on "Ellit"? Haluaako joku oikeasti olla Elli, siis sillä tavalla yhteisömielessä, että "mitäs me Ellit", varsinkin kun yhteisön nimi ja teemat on ylhäältä annettu.

No kuitenkin. Se otsikosta.

Faunan osuus merkinnässä on kuitattu lyhyesti: Näin eilen (puhuessani pikkusiskoni kanssa puhelimessa) kuinka akvaarion lampun päällä aikaansa viettävä kissa (Pekka) oksensi ohimennen desin verran huonosti sulanutta kissanruokaa kilpikonnan (Eppu) akvaarioon. Sitten Eppu (kilpikonna) alkoi syödä oksennusta. LMAO.

Sitten flora. Lähes tapoin bonsaini ehkä viikko, ehkä pari viikkoa sitten. Pimeä vuodenaika, vetoisa paikka sekä järkälemäisen työrupeaman aiheuttama olematon kastelu sai nirson kasvin (jonka ei pitäisi olla) varistamaan kaikki ne lehdet, jotka eivät olleet auringon puolella. Lähes menetin toivoni. Bonsain kuoleminen kun on siinä mielessä ärsyttävää, että kaikki tunnollisuus kasvin siihenastisessa hoitamisesssa valuu kuolon hetkellä hukkaan.

Mutta kas! Nypin kaikki rusehtuneet lehdet pois. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka irtosivat koskettamalla. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka lähtivät vähän liian helposti. Ja nyt karussa rungossa on kiinni vain valioyksilöt. Siirsin kasvin lämpimämpään paikkaan ja päätin antaa sille lisävaloa pöytälampun loisteputkella. Aamuseitsemästä iltayhdeksään. Ja tiedättekö mitä? Oksat alkoivat puskea silmuja! Eikö olekin pelottavaa? Tämä innostukseni siis.

Ja kuten nyt tekin, valveutuneet lukijani, epäilemättä kyseenalaistatte sähköntuhlauksen mielekkyyden (herranenaika sehän on lamppu koko päivän siinä ja yhdeksäs ydinvoimala ja hiilidioksidi), aloin minäkin miettiä ekologisempaa vaihtoehtoa loisteputkelle ja hei mäpä taidan kirjoittaa siitä ihan oman merkintänsä.

Maailmassa sitkeästi pysyviä epäkohtia

2007-11-07T09:31:00.000+02:00

En tahtoisi ikävystyttää teitä, rakkaat lukijat (jos teitä enää on, nyttemmin on alkanut vaikuttaa siltä, että innostus blogeihin niiden henkilöiden keskuudessa, joiden innostukseen aloitusvaiheessa tartuin, on jokseenkin hiipunut sekä luku- että kirjoitusmielessä, kumpi sitten hiipui ensin, ehkä kirjoitusmieli ja tästä johtuen into tarkistaa bloita uusien merkintöjen varalta on pienentynyt, olisi ehkä hauskaa lopettaa koko kappale tähän).

Oli puhetta, että voisi siirtyä ytimekkäämpään ilmaisuun. Lyhyitä lauseita. Jatkan.

Teitä ei varmastikaan tietokonenörttijutut kiinnosta. Yrittäkää silti. Aion valittaa nimittäin. Saan eräästä tietokoneasiasta näppylöitä. Saan aika monesta tietokoneasiasta näppylöitä. Mutta tämä asia on universaali. Samanlaisia näppylöitä saa muualtakin. Ei tarvitse osata ATK:ta. Ei sinunkaan. Eikä tarvitse sanoa teekkariksi. Hei. Sentään.

Sama kuin parkkipaikalla. Kun on iso parkkipaikka, autot laitetaan huolimattomasti. Isoja välejä. Sitten ei mahdu enää, vaikka mahtuisikin oikeasti. Tai yläkomero. Paiskotaan vain tavaroita. Sitten ne vyöryvät niskaan kun oven avaa.

Tai rahat. Jos on tosi paljon rahaa, ollaan hölmöjä. Ostetaan Lamborghini. Perustetaan keilahalli. Ja kohta ei ole enää rahoja. Tai meri. Meri on niin iso, ettei sieltä erotu pullonkorkki. Eikä autonrengas. Eikä pesukone. Korkeintaan tuhannet kuutiot öljyä erottuu. Sen voi viskata jos se on pienempi.

Tai tietokone. Niin. Se on taas tehokkaampi kuin kaksi vuotta sitten. Toimivatko ohjelmat nopeammin? Ei. Miksei? Koska ne ovat uusia. Uudet ohjelmat ovat hitaampia kuin edelliset. Ne on tehty huonommin. Ei tarvitse tehdä paremmin, sillä tietokoneet ovat taas tehokkaampia.

Ihmiset tekivät taulukkoja ja asiakirjoja myös vuonna 1995. Miten ihmeessä?

Tällaiset mekanismit pitävät kasvun yllä.

Romaanista Toinen minä

2007-11-05T10:00:00.000+02:00

Aloitin viikonloppuna, joka käsittää viikon, tuon seitsenpäiväisen ihmismielelle sopivankokoisen työskentelystä ja siitä palautumiseen tarkoitetusta ajasta, eli juuri kyseessä olevasta viikonlopusta, kaksi viimeistä päivää, lauantain ja sunnuntain, Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen José Saramagon, portugalilaisen varsin inellektuaalisen (mikä nyt on intellektuaalista) näköisen vanhuksen kirjoittaman teoksen Toinen Minä, jonka puolivälin, sivun 200, saavutin eilen, sunnuntaina ja huomaattekin, tai te teistä, jotka yleensäkin lukevat ajatuksella ja ovat mieltyneitä laskutoimituksiin, kuten minä, osaavat hyvinkin kertoa lukemassani kirjassa olevan yhteensä 400 sivua ja että kirjan loppuun lukeminen tarkoittaisi kohdallani vielä toisen kahdensadan sivun lukemista, mikä ei muuten aivan täsmällisesti tarkasteltuna pidä paikkaansa, sillä tekstin ulkoasun ja yleisen mukavuuden takia pyöristin sivunumeroita (sekä puoliväliä, että kokonaissivumäärä ilmoittaessani) lähimpään satalukuun, sillä merkillepantavaa on, että ihmismieli ei välttämättä useinkaan suorita pyöristystä automaattisesti keventääkseen muistinsa taakkaa, muistinsa, joka nykypäivänä, vaikkei aina saisi puhua nykypäivästä ahdistuneesti, sillä muuten vanhenee ennenaikaisesti - nykypäivänä saa kantaakseen yhä suurempia ja monimutkaisempia rakenteita ja abstraktioita, siten että esimerkiksi ilmoittaessani kirjan kokonaissivumääräksi 374, ei monikaan ennen muistiinpainamista pyöristä lukua neljäänsataan, vaikka se olisi tälle hyvinkin sallittua, ellei peräti suotavaa, mutta jottei tästä tulisi ongelmaa, ilmoitin sivumäärän jo valmiiksi, vaikkakin virhettä tehden, tasaisena satalukuna, jota siis vain merkityksettömän vähän lyhymmästä kirjasta jatkaakseni (paha tapani on kulkea metsän kaikki polut läpi, ettei perillä tulisi tunnetta, oliko sen yhden polun varrella sittenkin jokin mainio kantarellipaikka, sillä kantarellipaikoista riittää yleensä vuosiksi iloa) voisin mainita, että se poukkoilevasta tyylistään huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, maalaa varsin uskottavan kuvan erään historianopettajan, jos sallitte, sielunmaailmasta, joka, ja nyt pääsemme kohtaan "ehkä juuri siitä johtuen", on varsin monitahoinen ja epävarma, yksin asuvan, hieman masentuneen (tai lamaantuneen) eronneen keski-ikäisen miehen sielunmaailma, joka jo kertomuksen alkumetreillä saa kantaakseen melkoisen järkytyksen, jota ehkä parhaiten kuvaisi happamaan piimälasiin korkealta tipautettu puolikas kuorittu kiivi, joka, kuten ehkä olette joskus varhaisen lapsuutenne seiniä koetellaksenne huomanneet, alkaa erittää vihreätä mehuaan uhkaavan näköisinä kiekuroina maitotuotteen, vaikken tarkemmin ottaen lapsena juuri piimästä pitänytkään, uumeniin aivan kuten maligni kasvain, jonka erityispiirteenä, tunnusmerkkinä suorastaan, mainitaan sen kyky infiltroitua ympäröivään solukkkoon, ja tuon epämääräisen tunne-elämänsä tueksi tuo historianopettaja luo suunnitelman, jolla tuon kiivin poimiminen ehkä mahdollistuisi, suunnitelman, joka on tuettu hätäisillä, mutta vailla tarkempaa tutkiskelua loogiseksi päätetyillä rakenteilla, aivan kuin Dalín maalauksen valuvat asiat on tuettu kepukoilla, mutta joita kirjan toinen päähenkilö, jos sitä tai häntä nyt henkilöksi voi sanoa, historianopettajan Järki, joka siis kirjassa on kirjoitettu isolla kirjaimella, kuten tuossa äsken "Järki", käy ravistelemassa ymmärtämättä seurauksia, sillä Järki usein vaatii ehdotonta soveltamistaan hetkellisesti näkemättä mitä se voi saada aikaan pidemmällä aikajänteellä, josta en kuitenkaan voi kirjan kohdalla vielä puhua, sillä aikajänne, mikäli siis puhumme nyt edelleen Saramagon romaanin määrittelemästä aikajänteestä, on vielä noin kahdensadan sivun osalta minulle tuntematon ja lukijana minun on tyydyttävä sitä paljastamaan yksi sivu kerrallaan, virke kerrallaan, lause, sivulause, sivulauseen sivulause ja niin edelleen kerrallaan, tavu kerrallaan, kirjain kerrallaan ja välillä on muistettava hengittää.

kaksi asetelmaa

2007-10-28T12:24:00.000+02:00

1.

Kapakassa ei mietitä turhia. Haetaan se kalja tiskiltä. Neljäkakskyt, ihan perus, ei paha. Ollaan keskustassa kuitenkin.

Kolmas tuoppi. Taas tyhjä muki. Vastahan tässä ollaan pari tuntia oltu. Mihis lähettäis? Voisi kokeilla seuraavaksi jonkun tumman. Maksaa kyllä yli vitosen. Haluaako joku jotain?

Ai helvetti että tekis mieli jotain suolasta. Oota mä käyn tossa. Nää maistuu jotenkin paljon paremmalta tähän aikaan päivästä. Mitähän tässäkin on. Paperimassaa ja valkosipulia. Sama se. Mättö ku mättö.

2.

Levykaupassa mietitään turhia. Kävellään käytettyjen laarille. Täällä on aina nää samat. Kato, Raw Power. Hehe. Pitäisköhän ostaa, pitäähän nyt tää. No joo. Kympin kuitenki.

Hei! Täällä on tämä. Mun on vuoden pitäny hankkii. Saiskohan tän jostain muualta. Viistoista. En tiiä. Vähä menee kyllä kipurajalle. Täytyy katoo netistä.

Vois tsekkaa noi vinyylit.

En sitten ostanut mitään. Mut arvaa, siellä oli muutama Metersin vinyyli. Makso vaan seittemän. Mitähän, onkohan niissä jotain vikaa. No en tiiä. Mut aika kuumaa settiä kuitenki.

Pitäis kyllä hommaa se Raw Power. Mulla ei ole sitä vielä.

tenttivertaus sekä ajatuksia talvesta

2007-10-18T14:15:00.000+03:00

Viehdyn ehkä liikaa analogioista. Olen jo oppinut suhtautumaan penseästi huonoimpiin, jotka lähes poikkeuksetta alkavat "elämä on kuin". Pahimmat yleensä ovat kiinni jääkaapissa viivin ja wagnerin jäpi kulkevan magneettikentän välityksellä.

Mutta ajattelin siis sanoa, että tentti on kuin avanto. Ja pahaltahan tuo näyttää.

Oikeastaan voisin sanoa, että tenttiin menemisen, siellä olemisen ja sieltä tulemisen aikaisten tuntemusten henkinen puolisko muistuttaa kovasti avannossa käynnin aikana koettua. Jännitetään, valmistaudutaan, laskeudutaan sisäisen pakon määräämänä, pidätetään henkeä ja pinnistellään, noustaan pois, unohdetaan pahin ja täytytään huojennuksen lämmöstä edessä itselle omistettu levollinen auvo.

Olen siis alkanut ottaa tentit ehkä liian vakavasti. Tai avannossa käymisen liian kepeästi.

Pahempi, oikeastaan, kuin avanto on hyinen musta vesi tuulisena ja märkänä syysiltana. Huomasin sen viimeksi runsas viikko sitten Kuopiossa, jossa olin paikallisten kollegojen vieraana. Kollegat työskentelevät Kuopion yliopiston kemian laitoksella ja poikkeusta lukuunottamatta kuuluivat lsukupuolensa perusteella laitoksensa melko mitättömään vähemmistöön.

Tunsin käytävillä, että paikassa on jotain hassua, mutta päästessäni ruokalaan, tajusin todella mistä on kyse.

Ruokalassa todistin myös erästä muuta omituisuutta. Palautuslinjastoon oli näet nimetty erillinen laatikko erimuotoisia ruokailuvälineitä varten; yksi veitsille, yksi haarukoille ja niin edelleen. Tästä huolimatta ihmiset olivat lajitelleet aterimensa siten, että missään laatikossa ei ollut muunlaisia ottimia kuin mitä sinne oli tarkoitus laittaa. En ole koskaan nähnyt että lajittelu toimisi. Jos aivoissa todella on olemassa uskonnollisia asioita käsittelevä lohko, luulen, että tuona hetkenä se sai kokea suoranaisen kylvyn.

Se, onko näiden kahden omituisuuden välillä jokin kytkös, jääköön spekuloimatta.

Siellä satoi aamulla jo lunta. Ihmiset valittelivat talven tuloa. On huvittavaa, että oma mielikuvani talvesta ei vieläkään oikein osu yksiin sen kanssa, mitä olen kokenut. Mielestäni talvi on paljon lunta ja pakkasta, eikä kerroksittain jäätyneellä vesisateella liukastelua. Ehkä ne kaupungissa asuvat ihmiset, jotka inhoavat talvea, hyväksyvät aivoonsa realistisemman kuvan pimeästä vuodenajasta, sillä en kyllä ymmärrä, kuinka joku voi inhota paksuja kinoksia, pilvetöntä pakkaspäivää ja lumen narskuntaa. Tai jos inhoaa, kyseisellä henkilöllä on luultavasti jokin pakko pukeutua väärin.

Ehkä pahinta synkässä vesitalvessa on valon puute. En voi enää kieltää, etteikö valolla olisi vaikutusta mielenlaatuuni. Pimeys lamauttaa innostuksen. Se, että säkkipimeys hellittää vain siksi hetkeksi, jolloin luterilaisen perinteen mukaan ollaan sisätiloissa, vaikuttaa masentavasti.

Onkin aina vavahduttavaa käydä neljännen kerroksen miestenvessassa, jonne keskitalvellakin paistaa lähes suoraan ihana aurinko. Sitä valon määrää ja kontrastia! Sähkövalon pehmentämänä ja väsyneenä haukon henkeäni, värähdän liikutuksesta ja kusen sormille kyynelsilmin.

suhtaudun vilpittömästi väreihin

2007-09-18T15:32:00.000+03:00

Istun kuppilassa, jossa on muodikasta istua tietokoneen kanssa. Olen valkoinen ja tietokoneeni on musta. Viereisessä pöydässä istuu musta mies, jonka samanlainen tietokone on väriltään valkoinen. Outo symmetria viehättää minua.

elokuvan nähtyään hän oli valmis kohtaamaan kenet vain

2007-09-12T16:46:00.000+03:00

Tomaatin tomaatinisisuslimalla ympäröidyt siemenet näyttävät paljaan nilkan päällä hetken märkivältä haavalta. Kun noukin siemenet nilkalta, tulen nyhtäneeksi irti karvan. Siksi en laitakaan tomaatinsiemeniä takaisin suuhun, johon ne olivat ennen putoamistaan matkalla. Pyyhin käden paperiin. Karva jää paperiin.

Käytettynä ostamani levy pomppii.

Kun katsoimme pienenä karatekidin, säntäsimme lopputekstien alkaessa ulos heinikkoon tappelemaan. Pienenä olin kehittymässä hyväksi tappelijaksi. Tullessani tokalle luokalle toiseen kouluun, muistan mittailleeni uusia luokkakavereita ja miettineeni kenet voittaisin ja kenelle häviäisin. Ihmettelin, että uudessa koulussa kukaan ei tapellut.

Karate Kid sai adrenaliinin virtaamaan. Potkimme ulkona velipojan kanssa toisiamme pitkin kylkiä ja heittelimme niskalenkkejä. Pettymys tuli silti nopeasti. Ihminen ei oikeasti lennä potkusta kovinkaan pitkälle, eikä niskalenkki ole kovin helppo tehdä, ellei toinen ole vähän juonessa mukana.

Tämä tuli mieleeni vain siitä syystä, että tunsin samankaltaista pettymystä eilen espanjantunnilla. Uusi opettaja on perulainen nainen, joka puhuu latinoespanjaa aivan käsittämättömän tyylikkäästi. Nopeus on juuri ja juuri ymmärrettävyyden rajoilla, äänenvoimakkuus reippaasti yläkanttiin ja eleet alleviivaavat täysin jokaista lausetta. Puhevyöryn jälkeen tekee mieli sännätä ulos heinikkoon puhumaan espanjaa.

Mutta eipä se itseltä suju. Ei ainakaan vielä.

virkistys

2007-08-15T10:36:00.001+03:00

Yöllä tuli paljon vettä ja ukosti. Vajaan kilometrin kävely kotiin ja oli kuin olisi käynyt vaatteet päällä uimassa. En viitsinyt enää edes juosta. Nauratti.

Joskus ihan fiksut teekkarit yrittivät väittää, ja ilmeisesti tämä on varsin yleinen harhaluulo insinööripiireissä, että sateessa ei muutenkaan ole mitään järkeä juosta, sillä joka tapauksessa saa niskaansa yhtä suuren määrän vettä. Kuulostaa järjenvastaiselta. Matemaatikko tai edes vähän matemaattisesta ajattelusta viehtyvä henkilö pitää matemaattisesti perustelluista asioista, jotka tuntuvat järjenvastaisilta, mutta ovat kuitenkin totta. Minäkin pidän. Sellaisilla asioilla voi hetken tuntua saaneensa yliotteen. Nörttien kosto, vihdoinkin täällä!

Mutta tuo sateessajuoksemisjuttu ei ole totta. Senhän toki ymmärtää jokainen. Mutta mitenkä tuohon abstraktiin/-urdiin päätelmään voi päästä?

Kas. Kaikki alkaa approksimaatiosta. Olettakaamme siis, että sadepisarat eivät liiku vaan että sateen aikana ilmassa on tietyllä tiheydellä vesipisaroita. Sanokaamme vaikka, että 500 pisaraa kuutiometrissä. Sitten oletetaan henkilö, joka on vaikka puoli metriä leveä ja kaksi metriä pitkä ja hän kulkee sadan metrin matkan (oikeastihan minun ei tarvitsisi tässä konkretisoida asiaa millään luvuilla, onhan muuttujat keksitty ja sateessa kulkeminen nyt kuitenkin on melko abstrakti asia). Kulkiessaan tällaisen matkan, henkilö käy läpi noin 102,5 kuution tilavuuden ja oletettavasti törmää tällä matkalla 102,5*500=51250 pisaraan. Näin tapahtuu huolimatta siitä, kuinka kovaa henkilö liikkuu.

Ehdotin päätelmän kuultuani, että tekisimme ulkona sateessa empiirisen kokeen ja miettisimme sen perään, mikä meni ns. vituiksi. Ehdotin myös, että minä olen se, joka juoksee.

Eikä minun pitänyt edes tästä kirjoittaa.

Vaan siitä, että lienee varsin hyödykästä kirjailijalle tehdä yksi jättimenestyskirja, josta kriitikotkin pitävät, sillä seuraavat kirjat myyvät varmasti, vaikkeivät kriitikot pitäisikään. Ja siis vielä elitisteillekin. Vaikken nyt tarkoita, että itse mikään kirjallisuuselitisti olisin. Olen nyt siis kuitenkin aloittanut yhden ja lukenut kaksi kirjaa Erlend Loelta tuon kuuluisan Supernaiivi -läpyskän jälkeen siinä toivossa, että saisin tuntea samanmoista kutittelua aivossa kuin joskus silloin. Pettymäänhän tässä on jo tottunut.

Eikä se oli mikään ihme. Ei toista Supernaiivia voi tehdä, sillä vitsi on jo käytetty ja toisaalta, kyseinen kirja ei vaadi kirjailijaltaan mitään sellaista nerokkuutta, jolla suollettaisiin vuodesta toiseen tuoreita ja riemastuttavia tuotoksia. Luulen, että Supernaiivi on syntynyt mielikuvituksesta, kirjoittamisen ilosta ja tietynlaisesta asenteesta. Viimeisimmästä pidän ja siksi olen jaksanutkin lukea pari seuraavaa Loeta loppuun. Tuo asenne on melko lähellä sitä, mitä pidän oikeana.

Luin viimeksi Loen kirjoittaman Doppler-nimisen kirjan. Voin suositella, mitään ajanhukkaa se ei suinkaan ole. Varsinkaan, kun sen lukemiseen käytetyn ajan mittaaminen on ehkä mielekkäintä tunneissa. Kirjan kehyskertomus antaa Loelle hyviä paikkoja purkaa turhautumistaan erilaisia asioita kohtaan. Purkautumista on välillä jopa riemastuttava lukea, vaikka maalit ovatkin helppoja.

sattumus

2007-05-21T10:17:00.000+03:00

Nyt se tapahtui. Pekka putosi parvekkeelta. Kolmannesta kerroksesta.

Traumansa lienevät ainoastaan henkisiä.

lukuja

2007-05-11T15:09:00.000+03:00

"Ei koulun, vaan elämän takia", sanoo täti. Tädit sanovat tuollaisia. Tädit käyttävät sanaa "elämä" varsin huolimattomasti. Puheensa on lämmintä kuin suuri lehmä.

Mutta koulun takia olen lukenut taas koko viikon. Kirjaston lukusali on aamulla vielä varsin harvaan istuttu, mutta pääsykokeisiin lukevat abit täyttävät vapaat paikat puoleen päivään mennessä. Ilmasta tulee paksua, sitä ihmettelee kun palaa tauolta.

Pidän koulun kirjastosta. Se on hieno. Ja kirjasto. Ulkomaalainen mies tuli sinne ottamaan kuvia. Kirjastomme on arkkitehtuuria.

Arkkitehtuuria on myös koulumme päärakennuksen suuri luentosali, jonka kaarevan, amfiteatterimaisen katon päällä olevilla askelmilla on mukava istuskella aurinkoisella ilmalla. Amfilta saa kuvia esitteeseen.

Suurta luentosalia oli tässä viikolla katsomassa eräs ranskalainen turistiryhmä. He yrittivät neuvonnasta, että josko luentosalin ikkunoissa olevat verhot voisi aukaista. Neuvonnan täti, kansainvälistä mainetta janoavan pikkuvanhan yliopistomme neuvonnan täti ei osannut vastata englanniksi kuin "yes" ja "no". On siinäkin. Ottaisi kurssin. On tyhmemminkin aikuisia jääriä kurssitettu.

Täti oli poissa kopistaan juttelemassa ystävänsä kanssa kun ranskalaiset tulivat. Hätääntyneenä täti selitti ystävälleen, että "no ei mut kun ei niitä voi avata kun sielä on vielä kokeita" ja pyöri ja soitti puhelimella ja sanoi välillä ranskalaisille "yes" ja "no". Ranskalaiset olivat hieman huvittuneita. Ystävätär yritti selittää ranskalaisille. "Examination.. exami.. there are examinations".

"No, there isn't." Ainakaan sillä hetkellä ei ollut.

Apu tuli, kun avainketjun kilinästä tuttu vahtimestari pääsi paikalle. Ranskalaiset saivat tietää, että verhojen avausmekanismi jää lähes varmasti jumiin ja koska tässä kahden viikon aikana salissa on vielä esityksiä, eli "presentaatioita", ei verhoja voi avata sillä auringonvalo himmentää PowerPointin. Turistiryhmän tulisi odottaa 2 viikkoa. "Deux semaines?!"

Tuli mieleeni, että kanonisoitua arkkitehtineroamme varmasti harmittaisi, mikäli tietäisi, että hänen suunnittelemansa valaistus ei toteudu joidenkin videotykkien takia. Tai rikkinäisen verhomekanismin, miten vain.

Arkkitehtineron puolesta harmistuu tätä nykyä hänen perikuntansa ja museovirasto. Päärakennuksen käytäville on kiellettyä asentaa kiinteitä kylttejä. Sen takia seinälle on teipattu paperiopasteita. Maanmittausosaston oven päälle ei saa rakentaa pientä lippaa. Sen takia sen eteen sataa oven salpaava jääkerros monta kertaa viikossa talvisin.

Lukupäivinä ei saisi syödä liikaa. Muuten väsyttää helposti niin paljon, ettei asiat pysy päässä. Asioiden pysyminen päässä on konkretisoitunakin varsin osuva ilmaus. Tuntuu nimittäin siltä, että lukemani asiat ovat kuin pingispallot, jotka pyörivät puoliksi avonaisessa pääkopassani ja osa tippuu koko ajan matkalle. Voin aamulla seurata päästäni tippuneiden yhtälöiden vanaa takaisin kirjastolle.

Ja kun yritän tunkea sekaan vielä jonkun uuden suuren kokonaisuuden, saan sen juuri ja juuri mahtumaan, mutta tuhannet pienet palikat pursuvat samalla yli. Tarvitsen teippiä ja rautalankaa. Kun viritys nyt kestäisi tenttipäivään.

Siksipä olo onkin autereinen, kun tentit ovat ohi. Voi repäistä teipit irti matkalla kotiin ja ostaa kaupasta jäätelön.

Puoliväkinäinen blogimerkintä

2007-04-29T12:41:00.000+03:00

Olen ehkä saavuttanut epäaktiivisuudessani jo sen, että tuskin kukaan käy enää katselemassa, olenko kirjoittanut jotakin. Eikä siinä mitään.

En aio vedota mihinkään. Ei ole vain "hotsittanut".

Voisin kertoa tässä ihan lonkalta muutamia hassuja juttuja. Yksi hassu juttu oli NoMeansNo:n keikka. En ollut aikaisemmin juuri yhtyeeseen tutustunut, mutta eipä se haitannut, sillä kyseessä ei ollut kovinkaan vaikeasti avautuva artisti. On joitain pändejä, joiden keikalle on aivan turha (minun) mennä, mikäli on jättänyt turruttamatta korvansa ensin esiintyjän studioäänitteillä. Ja onhan se tietysti hauskaa tietää kaikki soitetut kappaleet, että voi laulaa mukana ja hypätä oikeassa kohtaa.

NoMeansNo:n lämmittelijöinä olivat Kometa ja Fun. Olin nähnyt Kometan aikaisemmin Keravan Aurinkomäellä noin 6,7,4 vuotta sitten enkä ollut osannut yhdistää. Tajusin nimittäin, että Kometan pojat ovat osittain samoja kuin Cleaning Womenin pojat. Hehe. Hassua. Eikö olekin? On.

Funia en oikein jaksanut, paitsi parin kappaleen kohdalla. Tähän voisi todeta, kun tuli mieleen, että eräässä V-lehdessä, josta en mielelläni sanoisi mitään hyvää, oli melko asiallisia hipaisuja tuntemattomampien suomalaisyhtyeiden, kuten Funin, suuntaan. Muutenkin jutut kyseisessä numerossa olivat vähän parempia kuin yleensä. Ehkä toimittajansa ovat älynneet, ettei ole kauhean hyvä idea yrittää matkia City-lehteä ja epäonnistua siinä. Suitsutuksiin en edelleenkään kyseisen tai kyseisten lehtien kohdalla ala.

Näkisin, että V-lehdellä voisi jopa olla saumaa pienellä Cityn matkimisellakin. On nimittäin melko harmittavaa, että joskus, kun City-lehdessä on aiheeltaan kiinnostava juttu, se on vedetty aivan läskiksi joko Ari "Ole nyt vittu hiljaa" Peltosen tai Tuomas Vimman tai Jaana Rinteen toimesta. Nämä kun eivät oikein osaa tehdä juttua pysymättä tekstissään henkilöinä mitenkään taka-alalla. Että jos V-lehti ottaisikin aina lähtökohdakseen City-lehden edellisen numeron ja tekisi kaikki jutut uudelleen, voisi lehti menestyä. Semmoinen "But seriously, folks.."-tyyppinen jatko Kaupunki-lehdelle.

Eiks ollukki kiva idis. Kylläpä ärsyttää kirjoittaa. Ärsyttääkö lukeakin? Tää vaan jatkuu.

Ai niin, se keikka. NoMeansNo olikin semmoinen hassu punk-yhtye, jossa vanhat ukot soittelee punkkia oikein ja täsmälleen rytmiin. Saako niin tehdä? Keikan hauskinta antia oli kuitenkin lavan edessä käyvä mylläkkä. Yht'äkkiä nimittäin katsahtaessani oikealle näin kuinka valtavat tynnyrimäiset äijät alkoivat kiihtyvällä tahdilla juoksennella ja pyöriä ympäri raivaamaansa pientä aluetta ja tönimään kaikin voimin kaltaisiaan, jolloin ei kenelläkään tuossa myllyssä pyörivällä ollut millään hetkellä täyttä kontrollia omaan massaansa. Alueen ympärillä olevat saivat silloin tällöin keskipakoilmiön voimasta sinkoutuvan jättiläisen niskaansa. Muutaman keilan kaadettuaan pallot nousivat taas jaloilleen ja alkoivat riehumisen uudestaan. Ihmiset hyppivät ja juoksivat ja tönivät ja kaatuilivat ja näyttivät aivan kuin märältä pyykiltä lingossa.

Sitten yksi kaveri kiipesi lavalle ja hyppäsi ihmisten käsien päälle. Kädet ohjasivat kaverin loivassa kulmassa kohti lattiaa.

Eräs pitkä poika kävi aina välillä myllyssä hyppimässä ja tönimässä. Pojan tyttöystävä oli kuitenkin tullut pojan mieliksi keikalle mukaan ja pojan täytyi aina välillä tulla silittämään tyttöä lapaluiden välistä. Sitten taas mentiin. Ihmettelen, jos tyttö näki pojan touhussa mitään järkeä. Seurasi vain puoliskonsa ilonpitoa äidillisen myötämielisesti.

Koska tästä tuli näin pitkä, en aio tuhlata enää muita hauskoja juttujani. Olen määrämitassa.

En voi suositella tätä

2007-03-26T20:57:00.000+03:00

Tulette näkemään tässä lähiaikoina luultavasti varsin ilmeisen tuskallista nahan luontia.

Menin päivittämään blogini uuteen ja hienoon, jota mainostettiin, koska en viitsi olla aina sitä mieltä, että osaan tehdä valmista paremman parilla metallihenkarilla ja purukumilla.

Päivityksen jälkeen huomasin, että em. aineksista kyhätty kommentointilomakkeeni ei enää toiminut. Ajattelin, että ehkä ei kannata aina yrittää olla systeemiä fiksumpi, joten klikkasin vielä kerran. Ja sen jälkeen ei blogini näyttänyt enää entiseltään.

Tämä Blogger on aika paska siksi, että tässä on erillinen kommenttisivu, jos ei halua säätää. Ja siksikin, että tässä ei ole sisäänrakennettuna listaa, jossa näkyisi uusimmat kommentit. Mutta kaipa ne uusimmat kommentit ovat aina siinä viimeisimmässä. Siinä, mikä on roikkunut siinä jo pari kuukautta..

johtumia

2007-03-23T17:22:00.001+02:00

Mietin aika useinkin, mistä asiat johtuvat. On hauskaa kysyä miksi. Joskus pienenä ei saanut kysyä joissain asioissa. Jotkut asiat vain olivat. Yöllä kuuluu ääniä, joihin tottuu, mutta joista ei tiedä, mistä ne johtuvat. Kuuluu natina, napsahdus, suhina. Pamaus. Joskus tietää, että se on pakkanen, joka natisuttaa puita. Joskus tietää, että on tuuli ja se varmaan tekee jotain. Viime yönä ei tuullut, eikä ollut pakkasta, mutta silti jossain napsahti. Aika kovaakin. En välittänyt, sillä aina välillä napsahtelee. Miksi? Jos tietäisikin syyn jokaiseen napsahdukseen.

Joskus kehossa tuntuu vihlaisu. Joskus tekee mieli puistattaa itseään, jotta jokin piinaava ajatus lähtisi pois. Vielä pitkään erään ruotsintunnin jälkeen sen ajatteleminen aiheutti puistettelua. On pakko nytkäyttää. Vaikeaa on, kun ajaa autoa ja pitäisi nytkäyttää.

Kehon vihlaisut eivät myöskään saa selitystä. Miksi kutitti kädestä? Miksi pisti hetken? Ei pistä enää. Päässä jomottaa. Sitä tapahtuu päivittäin. Tuntee jotain, eikä tiedä miksi. Aivot eivät tunne kipua. Siksi ei voi pistää aivoissa, ainakaan keskellä aivoa, vaikka siellä olisi mitä. Joskus aivojen sisukset aiheuttavat kummallisia olotiloja. Selittämättömiä. Jotkut haluavat redusoida koko ihmisen toiminnan fysiikaksi ja kemiaksi. Tai kemiakin on oikeastaan fysiikkaa. Ovatkohan he oikeassa? Pidän fysiikasta. Enkä ole deterministi. Kvanttimekaniikka pilaa determinismin.

Olen kurssilla, jossa tehdään mittauksia. Yhdessä mittauksessa olin vapaaehtoisena. Olin toisessakin. Ensimmäisessä aivoistani otettiin kuva. Ydinmagneettinen resonanssi. Sairaalassa ei sanota ydinmagneettinen, sillä ihmiset pelkäävät ydin-sanaa. Ydinmagneettisessa resonanssissa ei ole kyse radioaktiivisuudesta. Siinä pitää mennä sellaiseen putkeen ja halusin kokeilla, sillä minulla on lievä ahtaan paikan kammo. Pelotti ja sain aikaan lievän paniikin, sillä pääkela oli lähempänä kasvoja kuin luulin kun makasin silmät kiinni. En avannut silmiä toista kertaa. Sydän jyskytti. Hengitin vain. Rohkeasti.

Teimme raakadatalle analyysin. Raakadata antaa mielestäni sanana varsin oikeanlaisen mielikuvan. Tässä kuva aivoistani.

Olin toisessakin mittauksessa koehenkilönä. Ylävartalooni liimattiin kymmeniä elektrodeja. Ajoin rintakarvat. Sitten seuraavaksi laitoin pääni laitteeseen ja kuuntelin ääniä. Siniaaltoja. 800Hz ja 400Hz muistaakseni. Joku voisi pitää sitä musiikkina.

Mittaustuloksissa näkyi aktivaatio. Onko se yllättävää?

Täytyy tehdä työselostuksia. Olen aika kiireinen välillä. En osaa levittää aktiivisuuttani tasaisesti. Olisiko siitä hyötyä? Olen valvonut muutamana yönä. Kirjoittanut työselostuksia. Tehnyt kuvaajia aktivaatioista. Valvominen tekee suurpiirteiseksi. Kaadoin täyden kahvikupinkin linjastossa. Ei tullut päälle. Ja kun nukkuu näkee kummallisia unia: veli juoksee kuistilta kohti autoa, "älä mene", mietin ja autosta joku ampuu veljeä aivoihin.

Silti olisi mieluummin jatkanut unia.

kontrasti

2007-01-30T15:32:00.000+02:00

Ensimmäistä kertaa häiritsee kirjoittaa merkintää ATK-luokassa. Vaikka aikaisemmin on ollut paljonkin omakohtaisempaa sanottavaa. Tuntuu, että joku kurkkii ja lukee puolivalmista tekstiä. Joskus annoin ihmisten lukea puolivalmista tekstiä.

Kirjoitan tekstin tekstieditorilla. Kopioin sen sitten. Ettei kukaan vain ajattele, että kirjoitan sellasta niinku nettipäiväkirjaa johon voi laittaa vaik et jos on jotain ajatuksia ni niitä.

Tahtoisin kirjoitusrutiinin. Tiedän eräitä, joilla on sellainen. Uskoisin, että jos lupaisin kirjoittaa joka toinen päivä merkinnän, jaksaisin sitä aika pitkäänkin, mutta en halua uhrata aikaani ja ajatteluani tämmöiselle. En nyt, kun on paljon muuta. Ehkä myöhemmin.

Jos olisi kirjoitusrutiini, saisin varmasti joskus aikaan jotain muutakin kuin hajanaisia merkintöjä. Saattaisin joskus vain rutiinini vuoksi kirjoitellessani sattumalta tulla aloittaneeksi vaikka romaanin.

Romaani on pelottava sana. Jos kirjoittaisinkin joskus fiktiivisen tekstin, jonka pituus ylittäisi vaikkapa sata liuskaa, en uskaltaisi sanoa sitä romaaniksi. Se olisi ehkä juttu tai tarina. Romaaniksi kutsuminen antaisi tuotokselle jalustan.

Ja jos kirjoittaisinkin joskus fiktiivisen tekstin, jonka pituus ylittäisi vaikkapa kymmenen liuskaa, en uskaltaisi kutsua sitä novelliksi. En uskaltaisi, enkä haluaisi, sillä.

Sanasta novelli tulee mieleen Sinä&Minä tai Regina. Mielleyhtymäni sanasta novelli on ohjattu päättäväisesti ojaan jo ennen kuin tiesin kunnolla mistä on kyse. Tuon sanan kanssa aivoon tunkevat väkisin yläaste ja tyttöjen kesällä lukemat ihanat rakkaus.. ei vaan ihmissuhdenovellit. Novellit, joissa rakastettiin, erottiin, päihdyttiin ja kuoltiin traagisesti, mutta uljaan uhmakkaina ja elämän leima rintaan poltettuna.

(tauko)

Tehokeinojen holtittomasta käytöstä tulee mieleen eräs kouluaine.

Kirjoitin ehkä kuudennella aineen pojasta, joka oli saaressa retkellä ja sai kyynpureman. Poika lähti soutamaan saaresta, mutta myrsky yltyi ja poika kuoli. Muistan, kuinka hienoa oli kirjoittaa sitä. Tunsin koskettelevani jotain oikeaa ja rohkeasti raivaavani tieltä kouluaineita leimaavan hyväntuulisuuden: Luulettepa, että poika selviää, mitä? Se kuolee saatana!

Kontrastin lisääminen on turmiollista. Jos sitä lähtee lisäämään, ei voi enää palata lähtötilaan. Jos sen tekee liian monta kertaa, ei enää itsekään huomaa, että tulos on palanut puhki.

Puhkipalaneista tuotoksista tulee mieleen eräät näytelmät.

Enkä nyt halua talloa (olkoonkin, että jalkani ovat tässä mielessä ehkä nuppineulan pään kokoiset) varsin valitettavalla tavalla (enkä muuten vinoile nyt yhtään, tietäkää se!) menehtynyttä Reko Lundánia vaan pikemminkin hänen muutamaa näytelmäänsä. Esimerkiksi sitä, jonka nimi on Tarpeettomia ihmisiä. Näytelmässä kaivellaan katsojista järkytystä suistamalla lopun lähetessä koko asetelma toisiksi helpointa mahdollista reittiä päin helvettiä. Ratkaisuista tulee mieleen juuri se riemu, jota tunsin kirjoittaessani myrskyn ja tappaessani pojan ja tuntiessani, että olen ainoa luokallani, joka uskaltaa tehdä niin.

Reko on korostanut, että "teatterin tehtävänä on paitsi viihdyttää myös nostaa esiin arkojakin aiheita" (!), mutta sortui ehkä ylenmääräisen kontrastin käyttöön, koska luuli olevansa ainoa luokallansa, joka uskaltaa.

(oho, aika ylimielisesti sanottu. lipesi)

Näytelmä kuitenkin herätti paljon huomiota ja keskustelua ja kaikkea, mistä näytelmän kirjoittaja voi olla hyvin tyytyväinen. Vanha kikka toimi taas.

Vähän kuin Am-G-F-E ja Blues-skaala.
Vähän kuin keltainen aukeaman läpi vinottain kulkeva paksu nauha, jonka päällä mustia pölkkykirjaimia tai kohu-alkuiset yhdyssanat.
Vähän kuin marimekko.
Vähän kuin Aphex Twin ja hektinen leikkaus.
Vähän kuin tissit mainoksessa.
Vähän kuin punainen hintalappu.
Vähän kuin hymyilevä vauva valkokankaalla.
Vähän kuin skottiaksentti.
Vähän kuin pullo shampanjaa ja "vill du se mina etsningar".
Vähän kuin lukiossa opittu nokkela sarkasmi ja merkinnän lopettaminen listalla.

Aktivoituminen

2007-01-18T18:34:00.000+02:00

Ennen kuin joku tulee tänne nostamaan lipun puolitankoon, osoitan elonmerkin.

Kas tässä.

Jotenkin luentojen alkaminen vaikuttaa siihen, että alkaa taas tehdä mieli puuhastella kaikennäköistä, kuten ylläpitää verkkoidentiteettiä. Silloin, kun on enemmän vapaa-aikaa ja vallitsee nk. loma, ei luonnollisestikaan tule tehtyä mitään. Vimmainen väsäily alkaa silloin, kun aika on säännönmukaisesti rajoitettua ja tämä taas johtaa katkeraan kiireen kiroiluun.

Olen hyvä hukkaamaan aikaa, mutta hukatun ajan muisteleminen aiheuttaa vakavaa kiusaantumista. Sanalla ajanhukka en tarkoita illanviettoa kapakassa tai saunomista tai hyvin syömistä tai muutakaan, mistä tulee hyvälle tuulelle. Ne eivät suinkaan ole ajanhukkaa. Ajanhukkaa sen sijaan on kahden tunnin YouTube-naksuttelusessio, osittain ehkä Wikipedian eteen lamaantuminen, kaiken maailman ihme eteentulevien uusien blogien lukeminen, tenttitulosten odottaminen ja muut sellaiset toiminteet, joiden tulos on vain nuutunut olo ja kulunut aika ja joihin yleensä liittyy itsetarkoituksellinen tietokoneruudun katselu.

Olen kuitenkin ihan tyytyväinen kuluneeseen lomaan, sillä sain aikaan lyhytelokuvan tapaisen. Tarvitsen suorituksia. Tai oikeastaan tarkoituksellista toimintaa. Aika ilman tarkoituksellista toimintaa on mennyt hukkaan.

Voitte kuvitella, että suuri taipumus tarkoituksettomaan toimintaan eli laiskuus yhdistettynä edelläkuvattuun asenteeseen ja arvotukseeen (ei arvoitukseen) johtaa väistämättä aika-ajoin alakuloon.

Nyt ei kuitenkaan ole alakulon aika. Huomasin verratessani suorittamiani opintoja opintosuunnitelmaani, että olen opinnoissani pidemmällä kuin olin ajatellut. Lisäksi tämän kevään aikana saattaa jopa riittää aikaa askarteluun. Voin olla tyytyväinen myös siitä, että olen kovaa vauhtia saamassa aikaiseksi blogimerkinnän, jonka puuttuminen on aika ajoin.

(Meinasin kirjoittaa "ollut kivenä kengässä", mutta sitten se alkoi maistua. (Meinasin kirjoittaa "puulta", mutta antakaa anteeksi, en ole kirjoittanut vähään aikaan.))

Luentojen alkamisessa on myös se hyvä puoli, että luennoilla tulee piirreltyä. Piirrokset voi sitten kotona jalostaa joksikin muuksi ja aika harvasta asiasta voi olla itseensä niin tyytyväinen kuin itseätyydyttävän kulttuurinpalasen tuottamisesta.

Tänään piirsin sarjakuvan luennolla. Luento oli isossa salissa ja siellä oli paljon opiskelijoita. Ihmisiä nauratti, kun luennoitsija halusi, että jokainen sanoo oman nimensä ja jotain itsestään ja väitti tällä tavoin yrittävänsä opetella jokaisen nimen. Se tuskin onnistui, mutta enpä ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, kuinka hyvän hengen luentosaliin luo tuollainen päiväkerhosta ja muistakin kerhoista tuttu yksinkertainen nimikierros. Ehkä tuon hengen tunteminen oli vain oma oikkuni, tiedä sitten. Mutta juku, että siellä oli monesta maasta ihmisiä. Ainakin

-Ranskasta
-Saksasta
-Sloveniasta
-Bulgariasta
-Venäjältä
-Kiinasta
-Kiinasta
-Kiinasta
-Ameriikasta
-Malesiasta
-Indonesiasta
-Bangladeshistä
-Espoosta
-Espanjasta
-Itävallasta

Urheilumerkintä, jossa on tunnelma

2006-11-16T15:34:00.000+02:00

Mikä sanoo "public static void main" ja "om du vill fånga den där exceptionen du ska skriva catch och sätta kooden som handlar dom.. så här" ja "vad ska ja nu skriva om jag vill printa alla indexer från den här arraylist"?

Istun sattumalta ruotsinkielisen Java-ohjelmointiryhmän laskuharjoituksissa ja yritän olla nauramatta ääneen. Koodausjargon ja ruotsin kieli sopivat yhteen kuin lastentarha ja monilääkeresistentti tuberkuloosi.

Olin tässä ihan vasta urheilukaupassa. Intersportissa ja Stadiumissa. Olen vältellyt urheiluväline- ja -vaatekauppoja (voiko tuolla tavalla laittaa noita viivoja?) yleensä viimeiseen asti, sillä en halua pukea päälleni niistä löytyviä kirkkaanvärisiä, tehokkaan pelkistettyjä ja ihanan funktionaalisia ulkoiluasuja. Olen aina tottunut (yläasteella päälle jääneen itsetunnonsuojelumekanismin johdosta) pitämään sellaisia urheilupoikia, joilla on aina edellämainittuun kuvaukseen sopivat vaatteet sekä jonkinlainen urheilukassi tai vastaavasti sporttinen Haglöfsin tai luoja ties minkä reppu ja parillisina päivinä sähly- tai jokin muu maila mukana, hieman yksinkertaisina.

Arvioni ei tietenkään pidä paikkansa. Kyllä minä sen tiedän. Kuitenkaan en halua näyttää urheilupojalta.

Urheiluvälinemyymälään astuessani muutun epävarmaksi. Tuntuu siltä kuin pitkä sammaritakki ja paksu neule antaisivat jokaiselle gasellin lailla loikkivalle Nike Sportwear -mainokselle aiheen ylemmyydentuntoon.

"Tuopa ei taidakaan osata urheilla"

Hävettää pyytää myyjältä apua, kun ei osaa sanoa, mihin sisäliikuntalajiin erityisesti haluaisi sisäpelikenkien olevan suunniteltu. Pitäisikö olla sählykengät ja futsal-kengät erikseen? Koripalloa ei voi pelata samoissa tamineissa kuin lentopalloa. Ympärillä aktiiviset liikuntaihmiset kyselevät asiantuntevasti kenkien sivuttaissuunnassa antamasta tuesta ja iskunvaimennuksesta päkiän kohdalla. Kengän pohjan urakuvio voi ratkaista tennisottelun.

Hyväksi katsomani sääntö ostaa aina toisiksi halvimmat surkastuu äkkiä rusinaksi.

Kokeilen toisiksi halvimpia. Tunnen (olemattomat) katseet selässäni. Ympärillä hapenottokykyiset ja ulottuvat vartalot kaartuvat yli hyllyjen kurkkien kuinka surkuhupaisasti kokeilen kenkäni sopivuutta ja kuinka vanhat varsikenkäni rispaantuneine nauhoineen makaavat kenkälaatikoiden vieressä ja kuinka hikoilen neuleessani, eivätkä sisäpelitossut näytä yhtään hyvältä farkkujen kanssa.

Katsovat kuin klassisen musiikin kriitikot ehkä katsovat henkilöä, joka on innostunut sattumalta "Kultaisiin hetkiin" -levyltä löytämästään Vivaldin Keväästä.

Enkä tiedä lainkaan minkälaiset shortsit pitäisi olla. Onko niitäkin eri lajeille? Haluaisin ehkä aika pitkät ja mustat ja kevyet. Voiko sillä tavalla kysyä? Sovituskopissa vedän shortsit päälleni enkä osaa muodostaa mielipidettä. Mieleeni muistuu vain liikuntasalin parketti. Pukuhuoneen haju. Kylmät ja hikiset pakarat.

Mutta kentällä tuntui hyvältä. Juoksin minkä jaloista lähti. Harhautin, syötin, karvasin. Huusin "kato laita!". Tunsin kuinka hiki valui virtana hiuksista ja paita liimaantui selkään.

Kotona asetin kengät nätisti ja paidan kuivumaan. Venytellessä soi Gravenhurst.

Lehmänlämmin hetken tavoittava arkipäivämerkintä

2006-11-01T12:16:00.000+02:00

Kokeilenpa ihan merkitä tällä tavalla huolettomasti ilman suurempia suunnitelmia julistaa mitään. Tällä tavalla "näen ikkunastani oravan" -tyylisesti.

Olen arkkitehtein ATK-luokassa. Olen täällä usein silloin, kun haluan skannata jotain. Nyt minulla on paljon skannattavaa. Ostaisin skannerin kotiin, jos se mahtuisi johonkin. Täällä on joskus ollut sellainen iso A3-skanneri, mutta nyt ei ole. En tiedä mahtuvatko skannattavat asiani tuohon pieneen. Eikä sekään selviä ennen kuin tuo tyttö on lopettanut reittioppaan tutkimisen.

Ärsyttää, kun jotkut menevät skannerilla tai muulla kyseisen tietokoneen ainutlaatuiseksi tekevällä laitteella varustetulle koneelle tekemään jotakin, jonka voisi tehdä millä tahansa muulla koneella. Täällä on arviolta 20 konetta vapaana.

Voisin taivaltaa kauas Maarintalolle. Siellä on ainakin A3-skanneri. Maarintalo on täynnä ATK-luokkia ja se on aina auki. Siis aina. Siellä on mainio tehdä kouluhommia, jos on tarpeen tehdä ne viime tingassa.

Nyt tyttö sulki reittioppaan. Tyttö puhui ulkomaalaisen miehen kanssa espanjaa. Tyttö on varmasti itsekin ulkomaalainen. Ulkomaasta.

Ulkona on kylmä. Siksi vielä odotan. Polkisin Maarille noin kolmessa minuutissa. Aamulla satoi hieman lunta. Sanottiin, että tänään sataisi 20cm. 19,98cm puuttuu vielä.

Mietin joskus, että olisi hauskaa, jos lumi tulisi pilvestä alas kerralla. Ensin olisi pilviä, jotka muuttuisivat äkisti lumeksi. Taivaalta putoaisi kerralla iso 30cm paksu lumipatja. Humps. Ja sitten paistaisi aurinko. Menisiköhän jotain rikki? Mitähän lapsille kävisi. Nuoskalumi katkaisisi varmasti niskat. Niks naks.

Vesi jos noin tulisi, voisi olla vakavampi. Tai rakeet. Mene ja tiedä.

Tytöllä onkin nyt Photoshop auki. Turha äsy. Pitäisiköhän lähteä.

Kerron vielä. Olin väsyneenä eilen kaupassa. Pääsin juuri ja juuri sisälle kauppaan, kun silmäni osuivat hintakylttiin, jossa seisoi: omenapäärynä. Sain hillittömän nauruhepulin.

Nojasin kaupan ovenkarmiin ja käkätin hetken silmät kiinni. Kun kanssamatkustajani sai minut viimein vakuutettua siitä, ettei omenapäärynöissä ole mitään hauskaa, käännyin takaisin hyllyä kohti päästäen vielä sellaisia naurunjälkeisäännähdyksiä. Vilkaisin uudelleen hyllyä, ja näin toisen kyltin: ananaskirsikka.

Hepuli alkoi alusta.

Tyttö ei ole vieläkään lopettanut. Minä lopetan silti. Lienee viisainta skannata toisaalla.

Toivemerkintä

2006-10-23T12:59:00.000+03:00

Tämä on toivemerkintä lähinnä siksi, että eräs Matti Puoskari toivoi, että ylipäänsä kirjoittaisin jotain. Olen kanssaan samaa mieltä myös siitä, että blogin pitäminen todella on uhta hassakkaa. Mutta jos kirjoittaa väkisin tajunnanvirtaa heti aamusta, on todellakin yksi huoli vähemmän.

Valitsen tämänkertaisen räyhäämiseni kohteeksi varsin helpon maalin. Helpon kuin syöttötuoliin turvavyöllä sidottu lapsi. Tai 4D-dokumentit.

Oli eräät laskuharjoitukset. Valaistakoon heille, jotka eivät laskuharjoituksista mitään tiedä, että kyseessä on tilaisuus, jota ennen opiskelijat ovat tehneet määrättyjä tehtäviä ja tehtäviä tehneiden joukosta valitaan henkilöitä taululle esittämään ratkaisunsa. Laskut liittyvät poikkeuksetta "matematiikkaan" tai "fysiikkaan".

Laskuharjoituksia vetää assistentti, joka tässä tapauksessa on hieman ylimielinen ja omasta tieteellisestä ylivertaisuudestaan vakuuttunut marimekkoon sonnustautunut liuhuletti, jonka huumoria on se, että tehtävissä usein esiintyviä fyysisiä objekteja, "kappaleita", hän nimittää leikkisästi pökäleiksi. Assistentilla on lisäksi tapana haistaa, mikäli taululle tulija on ratkaissut tehtävänsä jotakin lähdeteosta apuna käyttäen(!) ja tällöin (kaikki lähdeteokset tuntien) muotoilla kysymyksensä taululla punastelevalle henkilölle juuri siten, että ne puraisevat opiskelijan tietämystä juuri siitä kohtaa, johon lähdeteos on jättänyt aukon. Lopulta opiskelija joutuu myöntämään, ettei sitten ymmärräkään oikein juuri mitään. Tämän jälkeen pökäle pitää saarnan siitä, että kyllä pitäisi itse vähän miettiä.

Lisäksi laskuharjoituksissa on nimetön massa, opiskelijat. Jotkut opiskelijoista tuntevat hieman toisiaan, mutta suurin osa ei. Opiskelijat luulevat tapauksesta riippuen olevansa joko helvetin älykkäitä tai helvetin tyhmiä. Jokainen kuitenkin pelkää olevansa lopulta tyhmä tai ainakin alle keskitason. Kaikissa aiheuttaa tiettyä tyytyväisyyttä ja helpotusta huomata, että on tajunnut jonkun asian, jota toinen ei.

Sitten on laskutehtävä.

Mikäli kuivakka matemaattinen deskriptio jätti täydennettävää, olen lisännyt tähän enemmän kuin tuhat sanaa tehtävänannon kuvaamasta tilanteesta:

Pyydän lukijaa kiinnittämään huomiota tehtävänannon viimeiseen kysymykseen, tehtävän nimeen sekä kuvassa esiintyvään pyöreään muotoon sekä nuoleen, joka kuvaa tuul.. ideaalifluidin virtauksen suuntaa.

Tässä on ihan muuten vain kuva kauniista Sanna-tunturista.

Asetelma on valmis. Taululle kutsuttiin ujo poika, joka oli tehnyt tehtävän vähän huonosti. Assistentti jatkoi tehtävän ratkaisua ja lopuksi kääntyi yleisöön päin ja uteli, olisiko meillä ehkä jotain kysyttävää tehtävästä.

Ratkaisussa oli painotettu sitä, että ideaalifluidin virtausnopeus on suurempi puolisylinterin päällä kuin sen juurella, mutta tuntureista ei puhuttu mitään. Opiskelutoverini siitä vierestä huusi assistentille, joka aivan liian pitkään oli tivannut mykältä katselijakunnalta kysymyksiä, että "No mites ne tunturit sitte?".

Jatkoin vitsiä, jolle olimme keskenämme nauraneet jo harjoitusten aikana ja kyselin vuorostani muka hömistyneenä, että "nii ku tossa oli tossa tehtäväpaperissa, että tunturissa tulee ni miten se niinku liittyy tähän, ku eihän tässä nyt oo mitään tuntureita ja mikä toi tuuli sit on? Et emmä niinku tajuu." Väänsin vielä ääntäni siten, kuten ala-asteella oli tarpeellista vääntää, jotta kuulijat tajuaisivat, että kyse on ironiasta.

Ehkä kaksi kahdeksastakymmenestä tajusi. Loput, assistenttia myöten, käänsivät kasvonsa meidän puoleemme ja kurtistivat kulmiaan hieman kiusaantuneina. Luultavasti jotkut kokivat tuon edellämainitun ilon toisen tyhmyydestä. Assistentti oli hieman epätietoinen ja alkoi viimein selittää. Tässä vaiheessa minä kiusaannuin.

Kuuntelin, ja kaikki muutkin kuuntelivat, noin kolmen minuutin kertauksen siitä, mitä tehtävässä oli tehty. Katselin ympärilleni ja totesin, että ilmeisesti tässä ei ollut kenenkään mielestä mitään ihmeellistä. Samalla ystävällinen kaveri parin penkin päästä kumartui kuiskaamaan minulle, että "niin siis toi puolisylinterihän on vähän niinku tunturi ja sit..".

Assistentti katsoi selityksensä jälkeen minua kysyvästi. "Laskin leikkiä", vastasin painokkaasti.

Assistentti tuli pahalle tuulelle. Joku tyttö hihitti. Minua neuvonut kaveri sanoi "Ahh".

Levysoittime

2006-09-21T08:48:00.000+03:00

Nyt ei yhtään ole sellainen kirjoitusolo, mutta eilen kuulin, että avoin kirjeeni häiritsee vastaanottajaansa siinä määrin, että olisi parasta, jos viimeisimpänä juttuna bloossani aukeaisi jotain muuta. Yritetään siis päkistellä.

Voisin kertoa vaikka.

Tuolta toisesta huoneesta kuuluu Tortoisea. Sain viimein hankittua sen TNT:n. Nautin.

Mutta asiaan. Ostin tuossa taannoin levysoittimen. Sellainen täytyy olla nykyään. On nimittäin todella trendikästä omistaa paljon vinyylilevyjä. Viileintä on kiertää kaiken maailman kirpputoreja ja kierrätyskeskuita ja ostaa sieltä muutamalla eurolla vinyylilevyjä pelkkien kansien perusteella. Jos joku tällä tavalla ostetuista levyistä kuulostaa vielä päälle päätteeksi hyvältä, voi syystä palkita itsensä.

Tyylitietoinen tosin osaa ottaa ilon irti mistä tahansa, aina vanhasta suomalaisesta iskelmästä italodiscoon. Jos musiikki nimittäin ei kuulostakaan hyvältä, on vielä mahdollisuus, että sen korniutta ylistämällä voi eksentrisyytensä lisäksi osoittaa myös oivallista huumorintajua. Kun läsnäolevien montut hitaasti aukeavat sävelten saavuttaessa kuuloelimiä, voi katkoa kritiikiltä akillesjänteet toteamalla vain, että "Sis ohan tää ny kuuma!"

Ja kuumahan se on.

Minunkin siis piti saada levysoitin. Metsästin verkkohuutokaupasta vanhan Perpetuum-Ebner -merkkisen levysoittimen. Se on sellainen 70-luvulta peräisin oleva hienomekaaninen laite, jossa on puiset kyljet ja joustavan materiaalin päällä kelluva koneisto. Hinta oli siinä neljänkympin hujakoilla. Ei ollut varaa Technicsiin.

Tähän välihuomautuksena, että kävin hankinnan jälkeen Espoon kierrätyskeskuksessa aivan muissa asioissa ja huomasin siellä röykkiöittäin vanhoja levysoittimia. Kahekskytäluvulta tosin olivat ne.

Ostamani levysoitin tietysti tarvitsi uuden neulan. No. Googlella (eräs internetissä oleva ns. hakukone) löytyi yllättävän helposti monta saksalaista firmaa, joista saa vanhoja neuloja. Miksi ne olivat kaikki saksalaisia?

Plattennadel.de paljasti sisuksistaan listan, jossa oli merkeittäin erilaisia vanhoja levysoittimia. Klikkasin kohtaa PE-2010 ja sivulle aukesi kuva neulasta. "Tuo on se", sanoin itsekseni (ihan tosi) ja panin tilaten. Maksu piti tosin hoitaa nettipankitse EU-tilisiirrolla, ennen kuin tavara alkaisi liikkua. Kahden muistutusmailin jälkeen suoritin maksun kiltisti.

Ja neula saapui! Ryntäsin avaamaan kuplamuovilla sisustettua kirjekuorta, otin sen uumenista muovisen rasian, sen sisältä neulan ja asetin sen levysoittimeeni. Tai en aivan asettanut kuitenkaan, koska se ei mahtunut. Kyseessä oli siis ns. väärä neula.

Neula oli muuten oikeanlainen, mutta siinä oli kaksi stabilointitarkoituksessa muotoiltua muoviväkästä, joiden etäisyys toisistaan oli noin millin liian pieni. Harkitsin hetken väkästen katkontaa, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että jos neula tuon katkomisen jälkeen sitten heiluu, eikä tee työtään kunnolla, nousee mielipahani aivan toiseen kertaluokkaan. Jumitin ja pyin. Kolmasosatunnin päästä...

...päätin palauttaa neulan. Eikös minulla olekin olemassa joku oikeus palauttaa se? Lähetin plattennaadeliin mailia, että eihän tämä nyt kovin hyvin mennyt. Syytin toki myyjää siitä, että oli linkitse ohjannut minut väärän neulan pariin. Tarkistin lisäksi, vasta tässä vaiheessa, että levysoitintani on myyty kolmella eri äänirasialla ja saamani neula, jonka parissa siis nyt olin, oli Dualin äänirasialle. Minun levysoittimessani on Pickering.

Tämä letkeä name-droppaus ei tarkoita sitä, että tietäisin näistä asioista. En tiedä näistä asioista.

Ja vastaus tuli. Saksaksi. Sen verran saksaa osaan, että ymmärsin vastauksen ja vielä pä senkin, että se oli ylitsepursuilevan kohtelias. Asetin neulan muovirasiaansa, laitoin housut jalkaan ja juoksin postiin. Työnsin rasian postin hyllystä löytyneen kuplamuovilla sisustetun kirjekuoren uumeniin ja kirjoitin lyhyen viestin ruutupaperiin, josta rasia sai pian seuraa. Saksaan läks. Mynkkeniin. Mynsseniin. Mitä näitä nyt on. Ei kai kukaan sano Myntschen? Älkää sanoko.

Ilmoitin mailitse, että paketti on lähtenyt ja kysyin, että pitäisikö tässä nyt maksaa sitten jotain ekstraa, kun nuo neulat eivät kuitenkaan olleet saman hintaisia ja lähetyskuluihinkin tietysti uppoaa kolikoita. Vastaukseksi tuli vain, että korvaava neula oli lähetetty saman päivän aikana (ennen kuin tämä herra oli siis varmistunut siitä, että tosiaan lähetin palautustuotteen) minulle ja että maksupuolesta ei tarvitse välittää.

"das mit der Bezahlung ist schon in Ordnung"

Parissa päivässä sain uuden kirjeen ja uuden neulan. Ja se sopi!

Hyvälle tuulellehan tuollaisesta tulee, ystävällisestä, mutkattomasta ja luottavaisesta palvelusta. Olin todella yllättynyt, sillä ennakko-odotukseni oli, että asia täytyisi tehdä jotenkin todella hankalasti. Eihän nyt ketään haluta rohkaista palauttamaan tuotetta, jos rahat on jo saatu.

Vähintä, mitä voin vastapalvelukseksi tehdä, on suositella kaikille teille, joilla on vanhemmanpuoleinen levysoitin, että tilaatte neulanne osoitteesta www.plattennadel.de

Mutta katsokaa ensin, minkä merkkinen äänirasia kojeessanne on.

--Edit: Tulipas korni lopetus. Ihan kuin tämä olisi joku satu, jossa olisi joku suuri Opetus. Ei ole. Turpa kiinni.

Avoin kirje Apinalle

2006-09-04T10:15:00.000+03:00

Hyvä Apina,

Luin ansiokkaan merkintäsi (tohdin sinutella, tunnemmehan jo jollain tasolla), Lapset ja avantgarde ja ajattelin kommentoida sitä. Kommentistani tuli kuitenkin niin pitkä, että mieluummin kuin blogissasi, julkaisen sen blogissani. Tässä siis kommenttini lyhentämättömänä, sellaisena kuin se oli juuri ennen kuin aloin epäillä "Lähetä"-napin painamisen aiheellisuutta.

Omaa Uumen-kokemustani haittasi ihmeellisen epäfokusoituneen levottomanväsyneen mielentilan lisäksi juuri tuo mainitsemasi tyttö. Eniten ehkä siksi, että musiikki, josta tyttö ei selvästikään nauttinut, kuului niin kovalla volyymilla, että itse jouduin laittamaan korvatulpat korviin. Lapsosella ei tietenniin moisia ollut. Ja minun kävi sääliksi.

Korvatulpistani vielä sen verran, vaikkei tämä olekaan minun blogini, että ne toimivat alipäästösuotimena. En juurikaan kuule korkeita ääniä niiden läpi. Voisin ostaa uudet.

Mutta Uumen oli mahtava, vaikka oloni ei silloin. Yksi kliimaksikohtaus kuitenkin irrotti minut otteestaan ja aloin nauraa. Tuli mieleeni, että mikäli joku huonoa tv-huumoria suoltava taho tahtoisi ( ja nyt käytän tätä sanaa, en tiedä käytänkö tätä nyt oikein ) karnevalisoida avantgardemusiikin ja osoittaa siitä pitävien ihmisten rinnasteisuuden alastonta keisaria kehuvaan kansaan, voisi parodia näyttää ehkä juuri siltä kuin Pohjonen ja Echampard kyseisellä hetkellä.

Ja The Five Corners Quintet oli tuolla tavalla nähtynä tosiaan hieman vaisu. Soolo-osuudet olivat lähes samanlaisia kappaleesta riippumatta ja kappaleetkin muistuttivat melko paljon toisiaan. Mutta kyllä ne soittaa osaa. Ilosaaressa todella vähän soittanut pianistikin osoitti vähän eloa, vaikka olikin mielestäni Savoyssa esiintyneen kokoonpanon heikoin lenkki vaikkei paska ollutkaan.

Sorruin valheeseen. Tunnustan: Korjailin kommenttiani hieman vielä senkin jälkeen.

Panettaa!

2006-08-10T14:29:00.000+03:00

Suomen monimutkaisen, hieman kieron ja tietynlaisessa askeettisuudessaan varsin kouriintuntuvan kielen suurena ystävänä olen huolestunut erään sanan ja siitä johdettujen muotojen käytön vääristymästä.

Kyseessä on verbi "panna".

Alkoiko jotakuta ehkä hihityttää? Ehkä ei, sillä molemmat lukiani ovat saattaneet ylittää riittävän määrän vaiheita kehityksessään. Tästä huolimatta kyseessä olevan verbin seksuaaliaktiin viittaava merkitys on vetänyt lokaan koko hienon sanan.

Tästä johtuen moni välttelee (tietämättä tarkkaa syytä siihen tai syyn tietäen) tuota sanaa yhteyksissä, joihin se eittämättä kuuluu. Panemisen on korvannut pistäminen ja laittaminen. Sitten kuulee sitä, että laitetaan jalalla koreaksi ja että pistetään halvalla. Etsiessäni jotain (jota muuten teen melko paljon; voi olla ehkä että nukkumisen jälkeen suurin yksittäinen olemiseni muoto on etsiminen) saatan tuhahtaa, että "mihimmäsennyllaitoin" tai "-pistin", vaikka, jos nyt rehellisiä ollaan, etsinnän kohteena oleva asiahan on yleensä juuri nimenomaan pantu johonkin.

Mikä on, kun ei paneminen kelpaa? Vosin hyvin panna silloinkin, kun laitan takkia päälle, asetan asiaa vireille, pistän suun jotenkin, laitan haisemaan tai ylipäänsä pistän jotakin johonkin.

Erään mainion ruokablogin otsaketekstiksi oli laittamattomasti pistetty:

"Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan - ja kaikkea muuta pannaan."

Väljähtynyt kesämusiikkimerkintä

2006-07-24T21:21:00.000+03:00

Heippa.

Kiva kirjoittaa aiheesta, johon liittyvä tunteen palo on jo aikaa sitten hiipunut. Luullakseni juuri silloin juttu menee täysin kikkailuksi. Yritän silti. Yritän myös kaivella juttuun liittyvää tunteen paloa. Tai oikeastaan juuri sitä. Turha oli siis tuo "myös" tuolla välissä. Huomaatteko?

Olin jo vähän yli viikko sitten Ilosaarirockissa. Masentavinta tämän merkinnän kirjoittamisessa on juuri se, että Ilosaarirockista on yli viikko, sillä ajatukseni, joita tässä merkinnässä aion tuoda julki, liittyvät juuri kyseiseen festivaaliin.

Ensiksikin, tahtoisin osoittaa suuret kiitokset Ilosaarirockin järjestäjille siitä, että uskaltavat haalia marginaalisempiakin yhtyeitä esiintyjälistoilleen. Kiitokseni tietysti laimenee hieman, jos marginaalisten yhtyeiden soitattaminen on ollut käytännön pakko. Mutta tuskin nyt kuitenkaan ketään voidaan pakottaa hoitamaan kiinalaista punk-yhtyettä festivaaleille. Tai M. A. Nummista? Sen sijaan se, että päälavalla soitatetaan kaiken maailman suomirockin klassikkoja puolivuosikymmenen takaa, ei ansaitse kiitosta, ainakaan minulta, mutta varmastikin ansaitsee se sen heiltä tuhansilta, jotka olivat Neljää Ruusua kuulemassa.

Toiseksikin, voi helvetti tuota suomirockin legendaa, herra tuomari Nurmiota. Tuomarille oli keikkaansa varten varattu koko pääestradi, mutta esitystä seurasi vain kourallinen ihmisiä. Hekin luultavasti aikaansa hukaten. Tuomarille itselleenkin olisi sopinut pienempikin lava, sillä hän toimitti laulutuokionsa yksin, soittaen samalla kitaralla, samalla saundilla ja lähes samalla melodialla koko repertuaarinsa. Esiintymisestä kuvastui kyllästyneisyys ja ylimielisyys. Ei ihme, että Alamaailman Vasarat lopettivat yhteistyön Nurmion kanssa.

Alamaailman Vasarat sen sijaan valloittivat yleisönsä kierolla pirunpolkallaan. Suomen ainoa pasunisti, Erno Haukkala äityi mossaamaan rajusti punaraidallinen pyjama päällään. Illalla Erno soitti letkeästi The Soul Investigatorsissä.

Samalla lavalla kuin "Almarit", mutta, kuten arvasitte, hieman myöhemmin, esiintyi myös The Five Corners Quintet, joka oikeastaan on syynä sille, että viitsin vielä jauhaa kuluneita festarimuistoja. Tyylipuhdas jazz-esitys kesken kitararock-keikkojen oli sitä korville, mitä on hunaja sellaisen suulle, joka pitää paljon hunajasta. Eron muihin esiintyjiin kuuli jo soundchekissä. Äänimaailma oli selkeä, ilmava, kevyt, mutta kiinteä. Muusikoiden tuntuma soittimiinsa kuului joka tahdissa. Alkoi käydä sääliksi muita esiintyjiä, jotka kuitenkin soittivat aivan moitteetta punkkinsa ja rokkinsa, mutta jäivät tästä kuitenkin kauas taakse.

Ilmiömäisen taidokkaasti soittivat erityisesti trumpetisti Jukka Eskola ja rumpali Teppo Mäkynen.

Ja yleisö oli aivan sekaisin! Muutaman kappaleen aikana täytyin onnesta niin, että en saanut sitä ulos pelkällä korviin asti ulottuvalla hymyllä. Ja nauroi siellä moni muukin. Yhtye soitti menevimmät tanssikappaleensa ja nekin 14-vuotiaat pimpulat, jotka jäätyvät, jos heiltä kysytään, kuka on Miles Davis, nauttivat silmin nähden, huusivat, taputtivat ja tanssivat. Koko yleisö oli yhtä rytmissä keinuvaa massaa. Soolojen ja kappaleiden päätyttyä teltta raikui valtaisista suosionosoituksista.

Mutta onnellisia näyttivät olevan myös soittajat! Ei varmasti kovin usein pääse jazzmies rokkifestareille huudattamaan suosiotaan täysin estottomasti osoittavaa teinilaumaa. Menekistään täysin hämmästyneet soittajat olivat kuin Hangon keksit. Jazzklubilla yleisö tuskin kovinkaan monesti taputtaa tarttuviin komppeihin. Erityisen innoissaan tuntui olleen rumpali Mäkynen. Eräskin yleisössä takanani tanssivista totesi ytimekkäästi ja naulan kantaan: "Vittu toi rumpali on iha aineis!"

Toivon, että tuon keikan jälkeen The Five Corners Quintet ja sitä myötä jazz sai paljon uusia kuuntelijoita.

Se oli ehdottomasti koko viikonlopun paras keikka. Absoluuttinen Nollapistekin jäi toiseksi, mikä on saavutus sinänsä.

---

Huomannette, että sain hieman kerättyä fiilistä loppua kohti. Se tuntui kivalta.

Kahvit

2006-07-10T08:31:00.000+03:00

Tällaisissa ilmastoiduissa toimistoissa persettä (vulg.) levittäessään tekee tämän tästä mieli kahvia. En koskaan ole pystynyt todistamaan itselleni, että kahvi osaisi aiheuttaa jonkinlaista virkistymistä, enkä edes aina pidä kahvista, paitsi jos se on pannukahvia ja se nautitaan luonnossa, veneessä tai mökissä, joka on lähes luontoa. Kuitenkin toimistotyö vaatii kahvinsa. Ja nousen huonosta tuolistani käytävän suuntaan.

Toimistoissa on usein keittiö. Keittiön yleisen siisteyden ylläpitämiseen on kokouksissa puolihuolimattomasti muka sitouduttu. Nyökkäillään, kun joku yleensä naispuolinen hieman aamukireä henkilö puhisee, että keittiön siisteys on kaikkien etu ja että kahvimukien asettaminen tiskikoneeseen ei vie kenenkään työpanoksesta näkyvää siivua.

Meidänkin toimistossamme on keittiö. Kuljen sinne työkaverini huoneen kautta, josta nappaan veikeän pahvisen kertakäyttömukin täysin tiedostaen kertakäyttöastioiden ekologisen arveluttavuuden. Mieli mustana astun keittiöön, mutta kiittelen perillä päätöstäni ottaa "kertsi". Tiskipöytä on täynnä erilaisia mukeja, joiden kaikkien pohjaan on kovettunut kahvin ja sokerin muodostama laatta. Jokainen mukeista on ehkä jonkun oma, en uskalla koskea niihin.

Koskaan ei ole kahvia. Täytyy aina keittää. Keitän täyden pannullisen Juhla Mokkaa (olipa vaikea kirjoittaa tuo, sillä se tuntuu aivan yhdyssanalta) ja lueskelen kahvin tippumisen (joka tapahtuu yllättävän nopeasti kaksipaikkaisella Mocca Masterilla (heh), jossa ei kuitenkaan koskaan ole molemmat paikat käytössä, sillä sen toisen paikan edessä on vedenkeitin, joka painaa noin 700g, mutta jota kukaan ei viitsi siirtää) ajan sitä samaa Tekniikka&Talous lehteä, jonka kannessa on tissit. Paidan alla tosin. Paidassa lukee "insinööri". Nolottaa hieman.

Kahvin tippumisen aikana voi myös tarkkailla ympäristöä. Huomaan, että jollekulle kahvinkeittimen lataaminen on ollut aivan liian vaivalloista ja hidasta. Sen sijaan tämä jolleku on ottanut metallisen teesihdin ja täyttänyt sen Juhla Mokkalla ja ilmeisesti valutellut sen läpi vedenkeittimestä saatua kuumaa vettä. Pelimies. Ja tietysti kahvia ja poroja on tullut sihdin reunan yli tiskipöydälle. Rättiin on matkaa nippa nappa 40cm.

Muistan ensimmäisen visiittini tähän keittiöön. Katsoin silloin astiakaappiin, jossa suomalaiseen tapaan on hieno ritilä, jossa lautaset ja muut voi saada pysymään pystyasennossa muodostaen siistin rivin. Mahdollisuutta ei ollut käytetty. Sen sijaan lautaset oli ladottu alassuin päällekkäin ritilän päälle. Siis lappeelleen, eikä edes pinoihin, joihin samanmuotoiset lautaset helposti järjestyvät vaan sikin sokin! Ja kasa oli valtava. Lautaset hytkyivät limittäin ja lomittain astiakaapissa ja uhkasivat tulla pahaa aavistamattoman ovenavaajan naamalle. Tuolla kerralla huvituin niin, että hyväntuulisesti purin koko keon tiskipöydälle ja asettelin lautaset astiakaappiin niin kuin kuuluu.

Toimistokeittiöiden jääkaapit ovat myös metkoja. Yleensä siellä on avattuja maitoja, joiden sisältö on jo ajat sitten erottunut kahteen faasiin. Lisäksi jaakaapissa on muovipusseja, joissa on eväitä. Muovipussi ilmeisesti estää eväiden pöllimisen. Hauskaa on se, että usein sieltä löytää myös tyhjiä muovipusseja, jotka hajamieliset insinöörit ovat palauttaneet paikoilleen laitettuaan ensin eväänsä mikroon.

Kahvini on tippunut. Otan suodatinosan irti ja laitan kahvipannun päälle kannen. Suodattimen heitän roskikseen. Heitän samalla roskikseen myös toisen puruntäyteisen suodattimen, joka on lojunut kylmänä ja velttona pöydällä koko päivän. Pyyhkäisen vähän tiskipöytää siltä kohdalta, missä ei ole kuppeja, sillä pidän puhtaan tiskipöydän metallisesta kiillosta. Kaadan pahvimukiini kahvia. Laitan sekaan kaksi sokeripalaa ja hieman ostamaani UHT-Hyla-maitoa, joka kestää avattunakin jääkaapissa melkein viikon. Otan epämääräisen lusikan ja tökin sokerit murskaksi. Sekoitan. Juon.

Nan.

Hesse

2006-06-27T10:53:00.000+03:00

Kesällä tulee ahmittua proosaa kaksin käsin. Näin käy eritoten silloin, kun reviiri on rajattu kesämökin tai hiekkarannan ympäristöön. Auringonpalvonnan levottomuutta aiheuttavan turhamaisuuden tunteen voi unohtaa varsin helposti, jos edessä on hyvä kirja.

Ahmimiseksi lukemisen tekee hienoinen kiireisyys, sillä joutilasta lukuaikaa löytyy varsin rajoitetusti. Otteeni kaunokirjallisuuteen kirpoaa heti, kun opiskelun tuoma pieni ahdistus hiipii vatsan pohjalle. Aina olisi jotakin hyödyllisempää luettavaa.

Suhteeni lukemiseen on naurettavan elitistinen. Olen fakkiintunut ns. klassikoihin. Koska tunnen ajan olevan rajattu, en viitsisi millään tuhlata sitä dekkareihin, Paasilinnoihin tai naistenlehdissä kehuttuihin riipaiseviin ihmissuhdedraamoihin, jotka usein perustuvat tositapahtumiin. Se, että lukeminen olisi jotenkin hyödyllisempää, mikäli kirjan on kirjoittanut nobelisti, ei varmaankaan pidä aina paikkaansa, mutta kirjastosta kesälukemista lainatessa katse väkisinkin juuttuu vain tiettyihin nimiin.

Enpä voi kuitenkaan sanoa valintamenettelyni tuottaneen minulle harmia. Olen tällä tavoin päässyt käsiksi esimerkiksi Hermann Hesseen, jota nyt voin täysin varauksetta suitsuttaa, sillä kuten nokkela lukija varmaan jo huomasi, kaikki tähänastinen on ollut vain pohjustusta, josta nyt varsin kepeästi ja ehkä jopa tekstin yhtenäisyyden kannalta arveluttavasti hypätään otsikkoa kumartavaan aiheeseen.

Siispä.

Hesse kirjoittaa valloittavalla tyylillä. Teksti on sekoitus kaunista, ehkä tietyin varauksin jopa romanttista kielenkäyttöä, kepeää tarinankerrontaa ja alati läsnäolevaa filosofista pohjavirettä. Romaanien ristiriidat syntyvät usein vaihtoehtoisista moraalikäsityksistä, hedonismin ja yltiörationaalisuuden vastakkainasettelusta sekä yhteisön ja yksilön erilaisista tavoitteista. Hesse ei kuitenkaan ole piikikäs yhteiskuntakriitikko; tarinat eivät osoittele vaan pikemminkin kysyvät ja miettivät.

Muutamassa romaanissa tarina on selkeästi vain hatara kehys vailla edes vertauskuvallista arvoa teemaan nähden, mutta tarjoaa hyvät puitteet maailman, luonnon sekä ihmisten kummallisuuksien havainnointiin ja viisaaseen pohdiskeluun, joka ei välttämättä päädy mihinkään, mutta jättää aivoon miellyttävän jäljen, jota on mukava tutkia ennen nukkumaanmenoa.

Jos jo kiinnostaa, suosittelen romaaneja Arosusi, Narkissos ja Kultasuu sekä Demian. Siddhartha on myös hyvä ja ohut vaikka mökkiviikonloppuna lukea.

Tutkijain mielenlaadusta

2006-06-07T17:17:00.000+03:00

Olen töissä tietyssä tutkimuslaitoksessa, jonka eräässä työhuoneessa, jonka kokonsa puolesta voisi mitoittaa kahdeksi yhden hengen työhuoneeksi, työskentelee harvassa hapessa minun lisäkseni viisi henkilöä. Työhuoneeseen pääsisi kahdesta ovesta, mikäli toisen edessä ei olisi kirjahyllyjä.

Eräänä päivänä kuitenkin eräs huoneessamme työskentelevistä tutkimusapulaisista yritti hajamielisyyksissään tulla huoneeseen tuosta kirjahyllyn takana olevasta ovesta. Eräs työnsi ja töni ovea niin, että hylly vaappui vaarallisesti vieressä työskentelevän tutkimusapulaisen henkeä uhaten. Viimein hyllystä ja meistä muista alkunsa saanut mekkala ujui erään tajuntaan ja tämä herkesi ryskäämästä ja pyysi nöyrästi anteeksi.

Nokkelana poikana tulostinkin tulostimella A4-kokoisen vaakatasoon asetellun paperin, jossa luki

---------------------------
|                         |
|                         |
|     Tämä ei ole ovi.    |
|   This is not a door.   |
|                         |
|                         |
---------------------------

Kiinnitin lapun teipillä oveen, josta kulkeminen ei ollut hyllyn takia mahdollista.

Kului päivä ja lapun viereen oli ilmestynyt kuva Pyynö-jäniksestä, joka sanoo "Pyynö ei nyt kans tajuu.". Lisäksi työkaverini oli kirjoittanut tyylikkään mustavalkoiseen lappuun vulgääristi lyijykynällä tekstin "Onpa".

Tutkimusryhmämme vetäjää tekstini nauratti. Myöhemmin hän kuitenkin kehotti miettimään, pitäisikö teksti muuttaa muotoon "This is a door but should not be used as a door".

Tänään kahvitauolla eräs jatko-opiskelija, jonka kanssa en ollut ennen keskustellut, otti asian myös puheeksi. Paljastui, että hän juuri oli tuonut Pyynön ihmettelemään ovessa olevaa väitettä. Hän käytti viestistä muistaakseni määrettä "harhaanjohtava" ja ehdotti viestin korvaamista. Pieni asiaan kuuluva leukailuni epäeksaktiuden sietämättömyydestä sai jatko-opiskelijan vain pyörimään tuolissaan vaivautuneena.

Tässä vaiheessa tajusin, että asia ilmeisesti häiritsee jollain selittämättömällä tavalla kollegoitani. Olisiko siis niin, että eksaktin luonnontieteen parissa työskentelevistä ihmisistä olisi hyvin vaikeaa ohittaa ilmeistä, jopa irvokkuudessaan äärimmäistä röyhkeyttä osoittavaa epätotuutta reagoimatta siihen mitenkään.

Pieneksi pilaksi ja vain äärimmäisen vaatimattomaksi, pilke silmäkulmassa tehdyksi aivojipoksi suunnittelemani (tai mieluumminkin vain ehkä sutkauttamani, sillä tietoiseen ja ilmeiseen misinformaatioon perustuva vain lievästi ilkikurinen leikinlasku on toki iskostunut vuosien mittaan jo osaksi viestintääni) tiedote onkin alkanut levittää epävarmuutta kuin mustaa, pistävää savua pitkin laboratorion käytäviä. On kuin pieni demoni istuisi taivaallisen autuuden kaupungissa ja nauraa käkättäisi kellotapulista pitkiä rikkipitoisia klimppejä maahan sylkien.

tiätsä Paskaa niskaan

2006-06-06T11:20:00.000+03:00

niinku

Ollessani Helsingin vittu Stockmannin viidennessä totanoin kerroxes pienrautaosastol todistamas ystäväni messinkilaattahankintaa, sattui vittu katost tipahtamaan pisara tiätsä nestettä hiuxilleni niinku ja edelleen vittu silmälasini totanoin linssille. vittu Astuin askeleen tiätsä taaxe ja niinku vilkaisin vittu ylös (erityisesti olen totanoin ylpeä taaxe astumisesta, sillä vittu näin vältin tiätsä mahdollisen lisäpisaran niinku impaktin). Katos kulki huonon näköisiä vittu valkoisex maalattuja putkia, joist yx totanoin oli korjattu vittu ilmastointiteipillä. Myyjä tiätsä kysyi, sainko ehkä vettä niinku päähäni. Myönsin pyyhkiessäni vittu silmälasia t-paidanhelmaan. Myyjä hymyili kujeilevasti totanoin ja vittu totes putken revenneen eräänä tiätsä päivänä ja niinku jättäneen kerroxeen vielä juuri vittu ja juuri totanoin aistittavan viemärin vittu lemun.

Niinpä niin. tiätsä Minuun niinku osunees seoxes ehkä vittu olikin suurin totanoin osa vettä, vittu mutta epäilenpä tiätsä lopun olleen niinku paskaa.

---

Tämä ei ehkä vittu kaikist ole hauskaa. Merkintäni takia joku totanoin ehkä vittu vaatii Stockmannia edesvastuuseen. tiätsä Tai Stockmann niinku vaatii minua poistamaan merkintäni. Tämä olisikin vittu mainiota. Minust tulis oitis totanoin trendikäs oikeusmurhan vittu uhri.

Paskaa niskaan

2006-06-01T17:48:00.000+03:00

Ollessani Helsingin Stockmannin viidennessä kerroksessa pienrautaosastolla todistamassa ystäväni messinkilaattahankintaa, sattui katosta tipahtamaan pisara nestettä hiuksilleni ja edelleen silmälasini linssille. Astuin askeleen taakse ja vilkaisin ylös (erityisesti olen ylpeä taakse astumisesta, sillä näin vältin mahdollisen lisäpisaran impaktin). Katossa kulki huonon näköisiä valkoiseksi maalattuja putkia, joista yksi oli korjattu ilmastointiteipillä. Myyjä kysyi, sainko ehkä vettä päähäni. Myönsin pyyhkiessäni silmälasia t-paidanhelmaan. Myyjä hymyili kujeilevasti ja totesi putken revenneen eräänä päivänä ja jättäneen kerrokseen vielä juuri ja juuri aistittavan viemärin lemun.

Niinpä niin. Minuun osuneessa seoksessa ehkä olikin suurin osa vettä, mutta epäilenpä lopun olleen paskaa.

---

Tämä ei ehkä kaikista ole hauskaa. Merkintäni takia joku ehkä vaatii Stockmannia edesvastuuseen. Tai Stockmann vaatii minua poistamaan merkintäni. Tämä olisikin mainiota. Minusta tulisi oitis trendikäs oikeusmurhan uhri.

Haaveilua

2006-05-29T20:47:00.000+03:00

Kesällä on sitten aikaa tehdä "proggiksia".

- soittaa ja nauhoitella
- kuvata jotakin
- tehdä mikrofoneja
- tehdä kirjahylly
- aloittaa analogisyntetisaattorin teko
- maalata
- matkustaa
- järjestää Suuret Juhlat
- levätä ja makoilla
- lukea kirjoja
- tehdä pitkä pyöräretki
- käydä festareilla

Kesä on joka kerta lyhyempi kuin luulen. Kesä on viime vuosina ehtinyt mennä alta pois ilman, että olen tajunnutkaan. Ennen, joskus pienenä, kesä oli valtava, lähes loppumaton auringonpaisteen, uimisen, valvomisen ja kavereiden kanssa leikkimisen täyttämä jakso, jolloin ei koskaan tiennyt, mitä päivää viikosta elettiin. Tuo muistikuva harhauttaa päätäni edelleen. Ei kesällä ole oikeasti aikaa tehdä noita kaikkia asioita.

Suurin onglema tietysti on se, että nykyään täytyy tehdä kesällä töitä. Paljon helpompaahan se toki on kuin opiskelu, jolloin koko ajan on sellainen tunne, että pitäisi tehdä jotakin. Kuitenkin kesä on supistunut muutamiin äkäisiin toiminnan kyllästämiin viikonloppuihin, jolloin otetaan kesästä irti viikkojen edestä. Muuten sitten oleillaankin toimistoissa, valitetaan, kun ilmastointi ei kestä ja puhutaan terasseista.

Asia tuskin muuttuu paremmaksi. Kesästä tulee vain lyhyempi. Elämästä suurin osa kuluu toimeen tulemiseen. Ehkä silloin tällöin jaksaa aloittaa proggiksen.

Mutta onneksi aikuisena, omassa talossa, on iso autotalli.

Autotallissa on ainakin höyläpenkki, pystypora, kolvi, oskilloskooppi, MIGi, sahoja, sirkkeli, komponentteja, tikkataulu, piilopullo, hylsysarja, puutavaraa, ruuveja, metalliromua, punainen Volvo Amazon, laastaria, sohva, nauhuri, rummut, trumpetti ja rokkia.

Ja valmis analoginen syntetisaattori.

Piirretään sakset

2006-05-09T22:38:00.000+03:00

Tiedätte varmaan tilanteen, kun pitäisi taas piirtää sakset, eikä siitä helvetti tule yhtään mitään. Tuskaisen ähellyksen jälkeen paperilla on jälleen täysin käyttökelvottoman näköinen leikkuulaite. Kuitenkin armoton kello tikittää ja saksien pitäisi olla jo valmiit. Mikä eteen?

Olen itsekin pitkän piirtäjänurani aikana joutunut piirtämään monet sakset. Ennen se olikin vastenmielistä ja siihen käytetty aika ei mitenkään näkynyt lopputuloksessa. Oivalsin kuitenkin jotain aivan olennaista saksien piirtämisestä tässä aivan vast'ikään. Ja mikä parasta, aion jakaa oivallukseni kanssanne, rakkaat Te.

Tulette vielä ihmettelemään, kuinka ikinä aikaisemmin olette voineet.

Saksten piirtäminen lähtee keskeltä, ts. siitä pyöreästä tapista, joka liittää saksen rakenneosaset, sakset, toisiinsa. Tämän jälkeen on hyvä piirtää kaksi suoraa viivaa siten, että ne risteävät aivan tapin yläpuolelta. Kas näin:

Tämän jälkeen piirretään tapin alapuolelle kahden suoran viivan muodostaman x-kirjaimen sisäpuolelle kaksi lyhyempää, pidempien viivojen kanssa samansuuntaista viivaa, jotka sojottavat kohti tapin keskustaa. Näin:

Ja seuraavassa hetkessä piirretäänkin jo terät: Lyhyen viivan päästä jatketaan eteenpäin, mutta tappia väistäen! Oikeanpuoleinen lyhyt viiva lähtee väistämään tappia vasemmalle ja vasemmanpuoleinen oikealle. Väistöliikkeen jälkeen suunnataan kohti pidempien viivojen kärkiä. Huomatkaa: Tässä vaiheessa voi hieman tyylitellä, jos osaa. Ei kannata.

Sakset alkavat jo hahmottua. Huomaattekin jo varmaan, mitä jäi puuttumaan. No tietysti kahvat! Niidenkin piirtämisessä voidaan ottaa tiettyjä vapauksia, mutta helpointa vaan, kato, ku piirrät iha vaan niinku sanotaan, etkä lähe kehittelee mitää vitu ihmeitä hä oksselvä?

Tommoset ku teet:

Noin! Siinä on sakset, jotka menevät läpi mistä tahansa seulasta. Muodollisesti pätevät, tyylikkäät, ajattomat sakset. Eikä mennyt kauaa. Nyt voit piirtää sakset miltei koska tahansa ja mihin tahansa! Kokeile, mahtuuko sakset piirtämään kätevästi sängyn alle! Koeta värittää saksesi! Mieti, minkä väriset kahvat saksissa on? Entä terä?

Huomaa, että tässä piirrettiin sakset näin päin. Osaatko toisin päin?

Mieti, ovatko nämä edes sakset:

Neurooseista

2006-05-03T16:51:00.000+03:00

Sillä tapaa olen neuroottista sorttia, että useinkin lähtöni kotoa viivästyy viidellä minuutilla. Tarkistettava on ainakin, ettei kahvinkeitin (joka on varustettu automaattikatkaisijalla, järk. huom.) ole jäänyt päälle, että tietokone on kiinni, että stereot ovat kiinni, ettei Pekka (kissa) ole kaapissa, että avaimet ovat taskussa, että wc-pönttö on vedetty, että sen kansi on kiinni, että ikkunat eivät ole jääneet auki ja ettei liesi ole jäänyt päälle. Useinkin tiedän, etten ole koko aamuna käyttänyt kahvinkeitintä, liettä, ikkunoita, ovia, Pekkaa (kissa), enkä stereoita, mutta silti jokin vakuuttaa minulle, että katsominen kannattaa.

Lisäksi usein tapahtuu niin, että jo matkalla keittiöön olen eksynyt ajatuksissani jo toisaalle, enkä tällöin jälleen ulko-ovelle kulkiessani muista, oliko se liesi pois päältä vai ei.

Onkin ihanan helppoa lähteä kotoa, jos joku muu (yleensä S.) vielä jää sinne, kun painan oven perässäni kiinni.

Toinen pakkoliikehdintä, joka tuntuu samalta (kuiva, karhea, nihkeä, viileä, hieman ahdistava) on pakollinen kaikkien mahdollisten jatkuvaa tai tasaisen epäjatkuvaa informaatiovirtaa suoltavien www-tahojen tarkkailu. Luen useaa blogia, kirjoitan foorumeihin, seuraan muutamaa uutisryhmää ja tarkkailen kahta sähköpostia useammin kuin uskallan myöntää. Pakkoliikkeet alkavat yleensä silloin, kun pitäisi tehdä jotain järkevää. Kuten nyt.

"Pitää tsekkaa oks joku käyny kommaa"

On näillä tietoverkkoulokkeilla toki hyvätkin puolensa. Ne aktivoivat osaltaan maalaamaan, kuuntelemaan musiikkia, keskustelemaan ja keksimään juttuja. Toisin kuin sijaistekemisajastani huonolla menestyksellä kilpaileva televisio.

KOHUDOKUMENTTI!

2006-04-17T20:16:00.000+03:00

Katsoin amerikkalaisen dokumentin, joka käsitteli historian kaikkien aikojen myydyintä ja keskustelluinta romaania, Dan Brownin majesteetillista DaVinci-koodia! Onko todella olemassa vuosisatoja varjeltu salaisuus? Tietääkö Opus Dei jotain, minkä katolinen kirkko pelkää paljastuvan? Ovatko temppeliherrat ja Siionin luostari todella olemassa? Kuka on Leonardo DaVinci?

17. huhtikuuta, toisena pääsiäispäivänä lähetetty amerikkalainen dokumentti kertasi Dan Brownin kohutun kirjan, DaVinci-koodin väittämiä nykytietämyksen valossa. Dokumentissa kerrattiin väittämiä, joiden mukaan on olemassa vuosisatoja varjeltu salaisuus, jonka vuoksi katolinen kirkko on valmis uhraamaan mitä vain ja että kuuluisa taidemaalari Leonardo DaVinci olisi kätkenyt osan tuosta tiedosta maalauksiinsa. Onko kaikki tämä totta vai valetta?

Toisen pääsiäispäivän amerikkalaisen dokumentin pääteemana oli Dan Brownin aloittama keskustelu kristinuskon peruskysymyksistä. Oliko Jeesuulla rakastaja? Onko mahdollista, että heillä oli myös lapsi, jonka kautta Kristuksen pyhä veri on kulkenut vuosisatoja jälkeläisestä toiseen? Onko tämä juuri se tieto, jonka vuoksi katolinen kirkko olisi valmis uhraamaan mitä vain. Dokumentti kertasi Dan Browning kohutun jännitysromaanin uskaliaita väitteitä nykytietämyksen valossa.

Amerikkalainen DaVinci-dokumentti esitti useiden tutkijoiden mielipiteitä erilaisista Dan Brownin kohutun jännitysromaanin, DaVinci-koodin uskaliaista väitteistä, joiden mukaan mm. Jeesuksen verenperintö olisi kulkenut nykypäivään saakka ja että pyhä Graal liittyisikin juuri Jeesuksen jälkeläisiin. Kirjan mukaan tieto sukuluettelosta on kulkenut vuosisatoja Siionin luostarin käsissä, jonka suurmestari myös taiteilija Leonardo DaVinci on väitetysti ollut.

Amerikkalainen dokumentti, joka esitetttiin neloskanavalla 17. huhtikuuta, toisena pääsiäispäivänä, kumosi Dan Brownin kohuromaanin väitteitä, mutta jätti ilmoille silti epäilyksen siitä, sisältyykö Graalin salaisuuteen sittenkin jotakin, joka olisi saanut renessanssitaiteilija ja keksijänero Leonardo DaVincin piilottamaan vihjeitä tauluihinsa. Onko sittenkin niin, että Jeesuksen ja Magdalan Marian välillä olisi ollut kiihkeä suhde ja heillä olisi ollut jälkeläisiä? Onko katolinen kirkko tietoisesti pyrkinyt estämään tämän totuuden valkenemisen? Onko tämä juuri se tieto, jonka vuoksi katolinen kirkko olisi valmis uhraamaan mitä vain.

Lisäksi amerikkalaisessa dokumentissa kerrattiin Dan Brownin kohutun romaanin DaVinci-koodin uskaliaita väitteitä, joiden mukaan amerikkalaisessa dokumentissa kerrattiin väitteittä ja että tutkijoiden mielestä katolinen kirkko olisi valmis uhraamaan mitä vain, että juuri Graalin maljan salaisuus ei paljastuisi Siionin luostarin toimesta ja Opus Dei perustettiin juuri tämän takia ja että vuosisatoja vanhaan perinteeseen liittyy myös renessanssinero sekä taitelija Leonardo DaVinci.

Taikamusiikkia

2006-04-09T20:47:00.000+03:00

Sulin eilen päästä varpaisiin Kuusumun Profeetan keikalla Nosturissa. Se oli kaunista. En uskalla sanoa enempää.

Kielimuuri

2006-04-05T16:36:00.000+03:00

Kiva kun on tätä kansainvälistä opiskelijavaihtoa. Ja että on runsaasti kursseja ulkomaalaistenkin osallistua. Suomalaisten kielitaito tunnetusti heruu jo tissistä kitalakeen,että kukaan tuskin edes huomaa, jos sarmantti professori puhuukin vaihteeksi ameriikkaa. Ja voi sitä osaamista, niin juuri sitä, jota Suomemme virtaa: "Hei", huutaa ulkomaalainen ystävä, "mennään Suomeen vuotamaan aivoa, siellä on moderni tietoyhteiskunta ja kansainvälistä huipputasoa edustavat korkeakoulut, joiden avoin ja kansainvälinen ilmapiiri tarjoaa loistavat puitteet monitieteelliselle ja -kansalliselle yhteistyölle!"

Ihanaa joustavuutta! Maailmallisuutta! Huippusitä ja -tätä! Tällaisten mahtavien visioiden äärellä läikkyy liikutuksesta koulunisän kahvi. Ja hän voi halata itseään.

Ennen halia voisi kuitenkin ehkä katsoa, miten asia toimii luentosaleissa ja harjoitusluokissa. Olen osallistunut useammalle englanniksi pidettävälle kurssille ja ainoastaan yhdellä kurssilla luennoitsijan englannintaito riittää luennoitavan aiheen esittämiseen siten, että siitä olisi kuulijalle jotain hyötyä. Erityisen kiusallista on huomata, kuinka paljon luennoitsija jättää sanomatta asioita sen takia, että joutuu miettimään kaiken englanniksi. Sanomatta jää kaikki ne pienet välihuomautukset ja esimerkit, jotka auttaisivat ymmärtämään asiaa paremmin.

"Tis kai hiör is a.. veivfanksöns and.. .. ven.. ven vii multiplai tem vit.. öö.. öö.. öö.. tis kai hiör.. vii ket ti ikveisön änd.. vell..aa.. yy.. hier it is. Tis kai hiör.. tis nablakai.. is tö soluussön. Eni kvestsöns?"

Yllättävän moni sellainenkin luennoitsija, jonka tieteellinen ura käsittää lukuisia jaksoja ulkomaillaoloa sekä hirvittävän pinon enlganninkielisiä julkaisuja jäätyy saman tien, kun luentosaliin astuu se kiintiökiinalainen ja kurssi muuttuu englanninkieliseksi.

Mutta älkää käsittäkö väärin. Minusta on toki periaatteessa hienoa, että on opiskelijavaihtoa ja ulkomaalaisia opiskelijoita sekä heitä varten kursseja englanniksikin. Ja se yksi luennoitsija, joka osaa kieltä, on mainio. Hästä huomaa, että hän myös ajattelee englanniksi silloin, kun sitä on puhuttava. Jopa niinkin syvälle juurakkoon tuo kielikonversio hällä yltää, että kun tänään luennolla huomattin, että ulkomaalaisia ystäviämme ei luentosalissa olekaan, kesti hällä aimo tovi, ennen kuin alkoi suomi, joka "hittovie" on kuitenkin hänen äidinkielensä, soljua rujosti ja hiljalleen ropisten kuin syyssade:

"Any international students? No? All fled?
So I can speak finnish? Eli suomeksi
No niin.. jatketaanpa

So the... siis eli...
consider.. niin siis.. tosiaanni.."

Pitelee päätään hetken ja jatkaa:

"I have to rewire my brain"

Pseudorunoutta, osa III

2006-03-31T11:35:00.000+03:00

Ottaako Maria
Ottaako, ottaako
no?
Maria OTTAA.

Ottaa se, kato vaikka

Ja kuin pienet Mariat
me otamme. Otamme itsemme.
Otamme tätimme, setämme.

Otamme viimeisen
otamme kuumeisen
emmekä tiedä ottaneemme
ennen kuin ottaneet olemme

nuo otteet

E B C#m G#m A E B C#m A
e:---------------9--9------------------------------|
B:---------------9--9------------------------------|
G:-13--8---------9--9---4---6-------13--8--9---6---|
D:-14--9--10/11---------6---7-------14--9--11--7---|
A:-14--9--10/11---------6---7-------14--9--11--7---|
E:-12--7---8/9----------4---5-------12--7--9---5---|

Kömpelyyttä

2006-03-27T10:24:00.000+03:00

Ei ollut tarkoitus harrastaa täällä tällaisia "rakas päiväkirja" -tyylisiä merkintöjä, mutta kuinkas kävi. Nyt saatte nimittäin luettavaksenne kertomuksen siitä, kuinka minun kahdeskymmenesseitsemäskolmattani alkoi.

No,

Näin noin seitsemän aikaan unta, jossa heräsin ja katsoin kelloa. Huomasin nukkuneeni melko pitkään; kello oli 16:24. Nousin hädissäni ylös ja laitoin tietokoneen ja television päälle. Tietokoneen kello oli 12:36 ja television teksti-tv:n kello 17:55. Heräsin viimein piinaavasta unestani oikeasti kello seitsemän. Noin. Jäin kuitenkin punkan pohjalle rötväämään, kuten armeijassa sanottiin.

Nousin ylös viimein noin puoli yhdeksän, kun muistin, että kirjastosta viikonlopun yli lainassa ollut kurssikirja piti palauttaa yhdeksäksi. Olin edelleen väsynyt. Petasin sängyn, pesin hampaat ja menin tekemään aamupalaa. Muistin, että minun pitäisi palauttaa myös ne noin viisitoista levyä, jotka minulla oli kirjastosta lainassa. Nappasin levyt muovipussiin. Eväitä tehdessä tiputin astiakaapista valkoisen kulhon lavuaariin. Rikki meni. Sain myös haavan sormeen.

Ehdin juuri ja juuri kirjastoon. Sitten töihin. Olin juuri menossa suojatien yli, kun huomasin, että viereiseltä bussipysäkiltä lähtisi 550 suoraan työpaikkani eteen. En koskaan käytä bussia työmatkaan, koska se on noin kilometri, jos sitäkään, mutta nyt kello oli niin paljon ja hitto kun sattui sopivasti. Käännyin kannoillani ja ponkasin juoksuun. Jalka lipesi jäätä pitkin, polvi kohtasi asvaltin ja valtavan momentin saanut levyjä täynnä oleva muovikassi osui melko suurella voimalla suoraan asvalttiin. Onnuin bussiin.

Kuljin bussin käytävää muovipussi oikeassa kädessäni, huomasin paikan, meinasin istahtaa. Meinaamiseksi jäi; haurastunut muovipussi päästi pohjansa läpi kaikki jo äskeisestä iskusta vaurioituneet kirjaston levyt bussin kuraiselle lattialle. Ehkä kolme levykoteloa onnistui pitämään sisältönsä. Kirosin voimakkaasti ääneen. Kaksi säälivää naishenkilöä auttoi minua kasaamaan levyt laukkuuni. Lattialla lojui myös kiireessä syömättä jääneen aamupalan osasia. Juusto. Kurkku. Vähän ruisleipää. Onneksi muovipurkkiin oli jäänyt vielä pizzanpala.

Levyt eivät ehkä ole ihan pilalla. Yhdestä havaitsin naarmun, jonka lähes varmasti aiheutin. Levy soi kuitenkin. Muovikoteloista muutama on hyvin surullisessa kunnossa. Uusi muovikotelo maksaa kirjastossa 1,70€. Hinnassa näkyy ilmeisesti kirjaston tarran liimaukseen kuluvan työajan kustannukset.

Kello on vasta yksitoista. Kirjoitan lisää, jos jotain tulee. Yksi potentiaalinen vaaratekijä on nimittäin olemassa. Sain työpaikaltani vanhan prosessorin, jonka aion illalla asentaa ikuisuusprojektitietokoneeseeni. Jos tietäisitte projektin synkän historian, voisitte ehkä jo maalailla mieleenne herkullista tilannekomiikkaa. Sain nimittäin kerran tuota samaista konetta viritellessäni 220V jännitteen purkautumaan näytönohjaimen ja scart-liittimen kautta television läpi sillä tuloksella, että kaikki television kondensaattorit poksahtivat samaan aikaan.

TV-korjaaja ei kuulemma koskaan ollut nähnyt vastaavaa.

Huomautettavaa keittiöstä sekä krapulavinkki

2006-03-22T20:49:00.000+02:00

eka:

tiskipöydällä oli kaksi kaljapulloa
seinän ja tiskipöydällä olevien lasien välissä oli ainakin 20cm tyhjää tilaa
taaemmassa lavuaarissa oli muuta tiskiä, mutta etummaisessa oli haarukka ja paistinlasta
ruukkubasilika oli kuiva
paperipussileipää ei oltu syöty

toka:

Kun herää kohmelossa ja päässä hieman vielä vippaa, ei surkeudessaan ja vaivaisuudessaan kannata kuitenkaan ruveta rypemään ihmisen. Kannattaa pikemminkin käydä pikimmiten suihkussa ja valikoida päällensä tyylikkäimpiä vaatteita ja asusteita, mitä kaapista löytyy. Tämän jälkeen on hyvä ihastella itseään peilistä. Tällä tavoin aikaansaatu ulkoisen ja sisäisen olemuksen ristiriita aiheuttaa peilin kautta shokinomaisesti konkretisoituessaan sen, että olo paranee huomattavasti. Todettu.

Levy kaupaksi

2006-03-16T20:31:00.000+02:00

Kävin tässä ihan vasta viiskulmassa sijaitsevassa Popparienkeli-nimisessä levykaupassa. En ollut koskaan ennen käynyt siellä ja kehtaan tunnustaa, että olen suhtautunut liikkeeseen aina hieman penseästi juuri sen nimen takia. Popparienkeli? Siitä tulee mieleen 80-luvun suomirock ja teiniangsti. Olenko ainoa, jolla näin käy? Sitä vastapäätä on muuten toinen levykauppa, jonka nimi on myös aiheuttanut etoa. Digelius.. Digelius.. Digelius Sound Safari. Tulee kyllä tuo paljon puhuttu ja liikkeen runsaasti edustama World Music mieleen. Sellainen bongorumpuja soittava lauma. Ja ehkä Piirpauke. Ja jazzista lehmänlämpimästi innostuneet miespuoliset musiikinopettajat.

Mutta kelpo levykauppoja ovat molemmat. Kahlaan nyt vain mielikuvieni suossa. Turha haastaa oikeuteen tai mitään.

Menin Popparienkeliin, koska tiesin, että heillä on siellä eräs vinyylilevy, jonka olin ajatellut ostaa. Selasin pahvilaatikoita, joissa vinyylejä oli, mutta en löytänyt etsimääni. Viimein kysyin sedältä. Setä oli vilpittömän näköinen harmaahiuksinen sängikäs musiikkiliikkeen setä, joka neuvoi minua katsomaan suoraan taakseni. Siinä suunnassa nimittäin oli hakemani platta seinällä näytillä. Huomasin levyn. Ja setä kysyi: "Haluaisitko sä omistaa sen?"

"Jaa mitä?", häkellyin. Olin ajatellut, että voisin pykiä hetken ennen ostamista. Levyllä näytti olevan hintaa.

"Nii, että haluaisitko sä omistaa sen?", kysyi setä lempeästi, jopa isällisesti.

Jos nyt ajatellaan, että tuollaisessa asialleen vihkiytyneessä levykaupassa käy nimenomaan sellaiset henkilöt, jotka haaveilevat omistavansa mahdollisimman paljon sellaisia levyjä, jotka ovat omistamisen arvoisia, niin ehkä paras tapa saada tällaiselle henkilölle levy myydyksi on kysyä hältä, että "haluaisitko sä omistaa sen?". En osannut pykiä. Vastasin kysymykseen.

Mielipidekirjoitus

2006-03-16T14:42:00.000+02:00

Tiedättekö..

On muuten aika intiimiä aloittaa merkintä kysymällä 'Tiedättekö?'. Aivan kuin kaikki lukijani olisivat minulle entuudestaan tuttuja ja tässä jakaisin heidän kesken toverillisesti mielipiteitäni ja kokemuksiani. Tietystikään näin ei ole vaan giganttiset lukijamassani ovat silmissäni pelkkää lihaa. Kylmää, internetin kolmessa Kelvinissä jäähtynyttä hiljaista lihaa.

Tiedättekö, kun joskus rikkuu se kuvitelma, että ihmisillä noin keskimäärin olisi jokin selko asioista ja järkeä päässä, kuten niillä ihmisillä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Tämän kuvitelman rikkuminen kuitenkin tuntuu todella pahalta. Uskoni mihinkään ihmisistä lähtevään rakentavaan ja hyvään katoaa hetkeksi täysin. On kuin, jos sallitte, matto vedettäisiin alta.

Yleensä pettymystä aiheuttaa joidenkin vastahakoisuus kyseenalaistaa mielipiteitään. Ummehtuneiden käsitysten annetaan homehtua rauhassa fakki-idiootin ajukopassa ilman, että ainuttakaan alkuperäistä ajatusta vaihdettaisiin uuteen. Nuo käsityksetkin ovat yleensä syntyneet aiempien valveutumattomien käsitysten harhauttamina ja niiden muodostamille huterille perustuksille. Tämän rakennusanalogian puitteissa voisi kuvitella, että jonkin perustavaa laatua olevan käsityksen korjaantuminen aiheuttaisi virheellisen ajatusrakennelman sortumisen, mutta näin ei kuitenkaan valitettavasti käy.

Kun joutuu puheisiin ihmisen kanssa, jonka ajattelun tynnyrimäisyys tulee jokaisessa mielipiteessään vastaan, sitä yleensä tulee vain oltua hiljaa tai myötäiltyä kieroutuneen logiikan vyöryessä ilmoille kaikessa ehdottomuudessaan. Joskus tekisi mieli alkaa oikoa. Se on kuitenkin urakka, jonka lopputuloksena on yleensä vain turhautuneisuutta ja pahaa mieltä. Oikoessa kun tietysti tulee loukattua, koska mielipiteet on survottu syvälle persoonaan vaikka niiden päin vastoin tulisi olla alati liikkuvaa ja muuttuvaa virtaa.

Mielipiteiden muodostamisessa ihmisten tulisi olla suorastaan opportunistisia. Kun parempi ilmaantuu, saa vanha jäädä. Tämä tietenkin olettaen, että mielipiteiden paremmuuden arviointi perustuu johonkin. Enkä nyt tarkoita sitä, että mielipide täytyy valita siten, että sen ilmaisemisesta oikeassa paikassa olisi mahdollisimman paljon hyötyä. Ilkikuriselle tulee tästä tietysti politiikka mieleen. Politiikassa mielipiteet arvostellaan äänimäärien perusteella ja henkilö on olennaisesti mielipiteidensä ilmentymä. Tämän lieveilmiönä henkilöä saatetaan syyttää kaksinaamaisuudesta siksi, että tämä on kymmenen vuoden aikana muuttanut mielipidettään.

Toinen asia, joka usein asuu samassa raskaassa itsepäässä kuin edellämainittu fakkiutuneisuus, on täydellinen tosikkomaisuus sekä kykenemättömyys erottaa sarkasmia tosiasiasta. Taipumus käsitellä asiat aina ehdoin tahdoin ja alitajuisen tahallisesti juuri siten, että ne maksimaalisesti törmäävät omia jämähtäneitä mielipiteitä (joita muuten aletaan homehtumisen loppuvaiheessa kutsua jo "arvoiksi") vastaan saa minussa aikaan epätoivoa. Aivan kuin kaikesta kehyksen ulkopuolelle osuvasta suivaantuminen ja metelin nostaminen olisi varsinaista rattopuuhaa.

Suvaitsevaisuutta ja avointa mielipiteenvaihtoa on peräänkuulutettu varsinkin nyt, kun länsimaat ja islam törmäilevät holtittomasti toisiinsa ja liioitellut mittasuhteet saanut "kriisi" on saanut monet vaikutusvaltaisetkin ihmiset puhumaan mitä sattuu.

Tämä purkaukseni ei kuitenkaan johdu Jyllands-Postenista vaan tästä.

Soitta|uoden 20|Kon|gur

2006-03-15T22:06:00.000+02:00

Onhan soittaminen jo helpompaa kuin joskus.

Ihan tosi! Minulla pyörii levysoittimessa päivittäin jokin levy, joskus useampikin. Kerrankin teknistä taituruutta käytetään musiikissa johonkin todella mielenkiintoiseen. Näinkö aina käy: parhaat levyt syntyvät, kun kaikki muu menee perseelleen? Raadollinen tosiasia lienee, että kyllä.

(Bändi soitti pätkän Iron Maidenin Run to the Hillsiä yhden kappaleen väliosassa!) Levytetyn materiaalin toistaminen sellaisenaan olisi jo sekin aivan uskomaton saavutus, sen verran kimurantisti se poukkoilee. Musiikki on perhanan tyylitajuista, sähkökitaravetoista, harkituilla electronicasoundeilla ryyditettyä poppia. Toisaalta tuttu rata on niin outo, että vaikea sitä oikeastaan on kutsua tutuksi.

Veikeä ja energinen "synthy ensemble" on aina riemastuttavaa nähtävää ja kuultavaa.

Nauuuuu..............................eläätsi vään......fauuuu............................ rio......hyr............nobo................

Onko tämä modernia klassista musiikkia?

Epänormaalia

2006-03-09T17:23:00.000+02:00

Hehheh. Minullepa ei ole koskaan asetettu meemihaastetta. Eikä - toivon näin - ikinä asetetakaan. Vaaraa ennalta ehkäistäkseni kerron itsestäni jo nyt viisi omituista tapaa. Pyytämättä! Miettikääpä sitä.

Syyttäkää vain plagioinnista! Minä kyllä kestän moisen.

1. Tehtyäni tarpeeni, yleensä sievän pienen, kahdesta tai kolmesta osasta koostuvan sommitelman, tapaan raapia sen päälle hiekkaa noin puolen metrin säteeltä teoksen ympäristöstä. Yleensä hiekkalaatikkoni reunat tulevat puolen metrin matkalla jo vastaan, mutta sepä ei minua haittaa vaan raavin siinä tapauksessa hiekkalaatikkoni laitoja, kylpyhuoneen kaakelia, suihkukaapin seinää. Joskus, kun olen kakannut aivan laatikon reunaan, kynteni yltävät jopa jalkakylpylaitteen karheaan muoviin.

2. Kuljetan raajani korvan taakse ja nuolen sitä. Tämän jälkeen nuolen yleensä jotain muuta paikkaa kehossani. En tiedä miksi. Tarve edellä kuvattuun aktiin kasvaa synnyttyään eksponentiaalisesti, enkä lopulta enää voi vastustaa sen tyydyttämistä, vaikka tiedän näyttäväni tyhmältä. Onko jossain määrätty, että näin tulee tehdä?

3. Joskus istuessani letkeästi akvaarion lampun päällä ja katsellessani saaliiksi hyvin kelpaavia parvekkeella ilkkuvia varpusia, saatan ojentaa eturaajani akvaarion vieressä olevan jukkapalmun lehdelle. Lehti niiaa ihanasti painon alla. Nostan hieman, lehti seuraa. Painan taas alas. Säilytän koko ajan kosketuksen kasviin. Ylös, alas, ylös alas. Monta minuuttia.

4. Yöllä, kun kaikki muut nukkuvat, on minulla joskus tapana alkaa raapia jotakin pystysuoraa pintaa. Jatkan tätä, kunnes joku herää ja huomauttaa raapimisesta kuuluvan äänen häiritsevyydestä. Saatanpa joskus pilan päiten vaatia useammankin huomautuksen.

5. Kun saan kiitospalan, kierin sen päällä.

Punakasta kaljakulttuurista muinaisen sivistyksen raunioilla

2006-02-28T08:19:00.000+02:00

Saksankielinen Eurooppa on varsinainen Ameriikan keskilänsi. Televisiosta tulee iltaisin toinen toistaan hölmömpiä show-ohjelmia, joissa kerrotaan alatyylin vitsejä ja joissa jokaisella naisjuontajalla on joko isot tissit tai aivan helvetin isot tissit ja kaula-aukko sen mukaan, olut on usein halvempaa kuin limu tai vesi, joka paikassa saa polttaa tupakkaa ja ruokakaupan tuulikaapissa on muovinen neekeripalvelija, jonka käsiin voi tunkea kauppakuitit.

Ja ne sängyt! En tiedä kuinka moni niihin vuosittain tukehtuu, mutta muhkeat tyynyt ja peitot ainakin tekevät parhaansa sulkeakseen nukkujan hengitystiet. Melkein kaikki ruoka on rasvaista ja suolaista (eittämättä hyvää) eikä kukaan suostu puhumaan mitään muuta kieltä kuin sitä äidinmaidosta imettyä. Baarissa eivät tienneet, mitä on siideri. Eipä silti, en minä siideriä olisi halunnutkaan, jotain saatana naisten limua (läsk).

Mutta hauskaa oli kuitenkin. Lauta liukui ja puuterillekin pääsi.

Pseudorunoutta, osa II

2006-02-16T07:36:00.000+02:00

uskoako että viimein

että vain sitten

ja sittenkö vain

ja että jos ja kun

niin kukaties

mutta ehkei

sillä voi olla

että sinäkin Brutukseni,

olet pelkkä allegoria

Hax0r

2006-02-15T20:14:00.000+02:00

Anonymous puki sanoiksi myös omaa mieltäni kaivertaneen ajatuksen: Olisi kiva tietää, mihin merkintään on tullut kommentteja ja koska. Tällaistakaan ominaisuutta ei muuten mainiossa blogger.com-palvelussa ole valmiiksi, joten täytyi koodata sellainen itse.

Eniten ihmetyttää muuten se, että kun saan kirjoittamanne kommentit ihanasti sähköpostilootaani heti kommentoituanne, niin myös sähköpostiviestistä puuttuu tieto, mitä merkintää kommentoija oli kommentoinut. Kommentin sisällöstä kun ei sitä mitenkään voi arvata..

Käärin siis hihani ja ähelsin muutaman tunnin. Teknisesti orientoituneille voin kertoa, että tuo kommenttilista on iframessa oleva ulkoisella php:tä ajavalla webhostilla sijaitseva skripti, joka käy kaikki blogini merkinnät läpi ja indeksoi kommentit. Kymmenen uusinta kommenttia tallennetaan tiedostoon ja näytetään sivulla. Mikäli tiedosto on alle viisi minuuttia sitten muokattu, ei indeksointia tehdä. Kommenttilista siis päivittyy viiden minuutin viiveellä.

Jos joku haluaa tuollaisen omaan blogiinsa, ottaa hän silloin vain rohkeasti yhteyttä.

Pseudorunoutta, osa I

2006-02-14T17:13:00.000+02:00

omenia eittämättä, aie pyhittyi

      vielä viimeiset perhoset
             kuolevat talveksi

           vietän vääriä häitä
                  uskon uuteen


mutta maununnevalla
            ei
                mansikka
                         kasva

Kuulakärkikynällä tehtyä

2006-02-13T21:19:00.000+02:00

Tästähän tuli ihan vallan tällainen itsekritiikistä vapaa piirustustenjulkaisukanava. Enkä aio pyytää sitä anteeksi.

NUMERICAL LINEAR ALGEBRA: ITERATIVE METHODS

2006-02-11T16:36:00.000+02:00

Pyydän etukäteen anteeksi huonoa matematiikkavitsiä. Anteeksiantoanne helpottaa ehkä hieman, kun kerron, että sarjakuva alkoi syntyä, kun luennoitsija toistamiseen sanoi, että "Tämä operaatio on numeerisesti täysin mahdoton, vaikka olisi hyväkin tietokone. Jos me kokeillaan vähänkin suuremmilla matriiseilla, ni tää tappaa meiät."

"Tappaa meiät"?

Piirusteluun olen kyllä tyytyväinen. Paitsi tuohon pistoolin suuliekkiin.

Skannaustoimenpide kopiokoneella rumensi vähän lyijykynän jälkeä.

Samalla luennolla piirsin myös tämän.

Kavereita yläasteella

2006-02-08T19:43:00.000+02:00

ökö (fräydis, ö-bahn, ökkerpökker, pökker, öko_favorit)
gurma (kuramaha, asser, atsofatsomandeladeharppikalevi, norsu)
lokki
kake (kouri)
hirppa (ronski)
hiletsu (snögubbe)
jäppinen (keizei, führer, pikkujäppinen, leikkikalujäppinen)
rekkakuski
staffan (stuffe)
leikkihepo

ihan tässä silmä kostuu

Edit: Lisäsin lempinimiä, keksitkö lisää?

Palasia sieltä

2006-02-07T00:03:00.000+02:00

Pala 1.

Nuha on inhottava. Lykkään nukkumaanmenoa nuhan takia. Nuhaisena nukkuessa kuivuu suu ja tietynlainen nuha valuu tyynylle. Nuhaisen asunto on täynnä nenäliinoja. Nenä rohtuu, alkaa punoittaa, vatsa tulee kipeäksi niellystä räästä. Nuha kestää vielä, kun ei ole enää oikeasti kipeä.

Pala 2.

Hankin melko vähän kuulematta, mutta halvalla brittiläisen Symmetryn levyn "this is not the end. it is the beginning. you cannot falter now.", joka ilahdutti. Toisaalta hankin Silvion levyn "Amass all you can", jossa harmittaa yllättävän huono saundi ainakin parissa kappaleessa. Mutta kyllä sitä silti kuuntelee, jos vain jaksaa ne. Loppu on ihanan raukeata ja välillä jopa krapulaista. Joku käytti sanaa ahavoitunut. Haluaisin livenä heitä kuulla ehkä. Maaliskuussa ovat Ateneum-salissa.

Nyt, kun kerta tässä aloin, niin mainita voi lisäksi, että Chick Corean (piano) ja Bobby McFerrinin (laulu, kaikenlainen ääntely) yhteiseltä keikalta taltioitu Play on kerrassaan riemastuttava!

Pala 3.

Pitää näitä nyt kolme olla, että voi puhua palasista. En vain keksi enää.

Täytyy mennä katsomaan unia, levottomia flunssaunia.

Blogini luonteesta

2006-02-06T14:30:00.000+02:00

Tämä on nyt se, minkä lupasin. Metojen meta. Emämeta. Pahkameta.

Tämä blogi on minun, Antin, jonka ajatuksia sinne hän, minä, kirjoittaa. Turha täältä on mitään ylevämpää etsiä. Tai voinhan kirjoittaa välillä runon. Tai kertoa musiikista. Musiikista tulen kyllä kirjoittamaan.

Perustin blogin, koska

blogien lukeminen on hauskaa
ajattelin, että blogin kirjoittaminenkin voi olla hauskaa
se on helppoa
uskalsin
kaverillakin on
kirjoittaminen on terapeuttista
se, että joku lukisi sitä, on kutkuttava ajatus
pidän äänestäni
luentotauolla oli tylsää
haluan kannustaa esimerkilläni muitakin kavereita perustamaan blogin (ks. kohta 1)
kukaan ei voi viedä tätä minulta!
voin kirjottaa blogiin, jos toinen vaihtoehto olisi koulutehtävien tekeminen
tai imurointi
tai vessan siivous (tänään viimeistään pitäisi)

Perusteluna blogini olemassaololle voin todeta vain, että.

Elokuvateatterimuisto

2006-02-03T23:04:00.000+02:00

Kävimme juuri pariskuntana katsomassa elokuvan Broken Flowers. Ei olisi ehkä pitänyt. Olisi varmasti ollut mukavampiakin elokuvia tarjolla. Viereisessä salissa (jonne ensin vahingossa istuimme) näytettiin esimerkiksi elokuva Viikset, jonka idea kuulostaa juuri siltä, että ranskalaiset elokuvantekijät voivat saada siitä kaiken irti.

Broken Flowers oli idealtaan ja teemaltaan ihan hyvä. Tai ainakaan asetelma ei ollut tyypillisen amerikkalaisen elokuvan. Paljon hauskoja kohtia elokuvassa oli myös; kiusallisilla tilanteilla osattiin oikein mässäillä. Jotenkin yleismeininki oli kuitenkin hieman purkkatukkaista, pysähtynyttä, muttei kuitenkaan levollista.

Mutta se siitä. Oli tässä tärkeämpääkin.

Nimittäin. Kävin ennen elokuvaa elokuvateatteri Forumin toaletissa 'kusella' ja mieleeni tulvahti lämmin muisto. Kerran kauan kauan sitten, ehkä niinkin kauan aikaa sitten, että saatoin käydä vielä yläastetta, olin kyseisessä elokuvateatterissa katsomassa jotakin elokuvaa ja kuten nyt, olin myös silloin elokuvateatteri Forumin toaletissa. Silloin oli kuitenkin kyse suuremmasta hädästä, joten jouduin sulkeutumaan asioilleni wc:n ainokaiseen koppiin.

Kun olin asemissani, saapui vessaan sisälle kaksi miestä, jotka kertoivat toisilleen vitsejä. Toisen lopetettua aloitti toinen: "Nii, mut arvaas kuule. Tossa kaveri oli ollu baarissa ja sitte lähti sieltä jonku muijan kanssa kotiin ja nussimisekshan se meni ni tosiaan ihan sitte siinä ku se jätkä oli lastia lykkäämässä ni se nainen alko, että 'aaa.. sää tuut! sulta tulee! uuu.. sulta tulee paljo.. sulta tulee paljo.. SÄÄHÄ KUSET SAATANA!!"

Tämän monologin arvon herra esitti sellaisella antaumuksella, että en voinut enää mitään, vaan päästin kopissani salaa vitsin kuultuani ilmoille äänekkään naurunkiljahduksen. Tämän jälkeen vessassa tuli hiljaista ja herrat astelivat vaitonaisina kädet pestyään ulos.

Kehon maitoa?

2006-02-03T16:28:00.000+02:00

Helvetin nokkela nimi. Se ehkä vähän ärsyttää jo. Mutta hyvää nimeä on vaikea keksiä, varsinkin jos yrittää. Ensin ajattelin, että blogin nimi voisi olla Sukkula, joksika minua on varsinkin lukioaikoina luonnehdittu ja tämän piirteen ilmentymänä ehkä bloginkin pitämistä voi sormet silmien edessä pitää. Toinen vaihtoehto oli Otsaluu tai Os Frontale (sama latinaksi). Se taas on matematiikkaa ja fysiikkaa opiskeleville ihmisille tuttu elin, jolla voi nähdä annetun yhtälön triviaalit seuraukset.

No, nyt nimenä on siis hieman kömpelö, mutta kuitenkin ehkä vähän absurdi Kehon maitoa. Nimi juontuu piirtämästäni kuvasta, jolle viime hetkellä keksin nokkelan sanaleikin sisältävän nimen. Ilman kuvaa sanaleikki jää selityksettä. Ilahtua vain voi kuitenkin siitä, että nimi antoi minulle oikeutuksen laittaa sivupohjan koristeeksi tissin.

Kielellinen sukulaisuus Tuomaan blogin Apinan Raviolia nimeen on siis sattumaa. Ihan tosi.

Pääskää nyt yli siitä nimestä. Minäkin pääsin jo. Katsokaa vaikka.

Modausta ja tyylittelyä

Ulkoasun muokkaaminen oli hauskaa. Teen sitä joskus työksenikin, mutta silloin joku on usein kertonut minulle, minkälainen siitä pitää tulla. Blogger.comin valmis Minima-pohja muuttui muutaman tunnin ähellyksen jälkeen varsin kivaksi. Ongelmiin en juuri törmännyt.

Paitsi, että tämän palvelun käytäntö kommenttien jättämisen suhteen on se, että bloon lukijan täytyy ensin klikata linkkiä, jonka jälkeen hänet ohjataan riemunkirjavalle kommenttisivulle, jossa hän tai hän kirjoittaa kommentin ja sen jälkeen klikkaa linkkiä ja saapuu takaisin blogiin. Ei kiva. Liikaa klikkejä. Parempi on se, että kommenttien jälkeen on laatikoita, joihin kommentin ja tietonsa voi syöttää.

Tällaisen toteutuksen aikaansaamiseksi ei blogger.com ole tullut yhtään vastaan. Kikka onnistui kuitenkin vakoilemalla kommenttisivun lähdekoodia ja kirjoittamalla samantyyppisen lomakkeen sivupohjan osaksi. Sitä en ole vielä keksinyt, kuinka kommentin postauksen jälkeen saisi selaimen automaattisesti palaamaan merkintään, johon kommentti jätetään. Tällä hetkellä käyttäjän täytyy edelleen nähdä tuo blogger.comin riemunkirjava kommentointisivu, josta oli puhe.

ohhoi

2006-02-03T00:03:00.000+02:00

Ehkä blogiin ei pitäisi kirjoittaa, jos ei ole mitään varsinaista asiaa.

Tätä ei kyllä toisaalta vielä kukaan lue, joten keneltäkään ei luultavasti tarvitse pyytää anteeksi.

Sain ulkoasua paranneltua. En ole siihen vielä täysin tyytyväinen, mutta olen siihen ihan tyytyväinen.

Menen nyt nukkumaan. On kamalan myöhä. Ainakin subjektiivisesti.

Helppoa

2006-02-02T11:12:00.000+02:00

Harvemmin lunastuu lupaus siitä, että jokin asia käy helposti. Nyt niin kävi. Blogin perustaminen kävi todella luentotauon aikana. Enempää en ehdi nyt kirjoittaa, mutta luvassa on ainakin se pakollinen, eli perustelu blogini olemassaololle. Niin kuin se sitä vaatisi.

En myöskään aio tyytyä tähän ulkoasuun. Sen parantelun suhteen minulla on kunnianhimoa.