Meri ja kivet

Haha, katsos! Kukas se siinä! Mietinkin, meinaatko tulla enää ollenkaan. 

Ei siinä, kyllä nämä varmaan joillekin sinun kavereillesi olis kelvannut. Tulikin iso saalis. Ootas hetki, teen nämä ahvenet vielä.

Onpa lutuinen aamu. Näkyy niin hienosti tuosta saarten välistä ihan ulapalle asti. Eikä erota, missä taivas alkaa ja meri loppuu – ihan on saman väriset tuossa, missä yhdistyy.

Vaan oli hurja yö, nurkissa soi ja kävyt rummutti kattoa. Mihis sinä lensit suojaan? Piti käydä pimeällä vielä vene vetämässä ylemmäs, ettei laineet runno. Ja nämä verkot on nyt kyllä ihan sotkussa.

Mutta niin on nätti päivä tänään!

Sinä varmaan nyt mietit, missä se Pasi on. Se minun uus Pasi. 

Minä vein sen eilen tuonne rantaan. Keksin sille syyn lähteä takaisin kaupunkiin asioita hoitamaan ja taisi ihan mielellään lähteä. Mutta en minä taida sitä enää tänne hakea.

Se alkoi jotenkin niin hätäiseksi. Koko ajan piti olla joku suunnitelma mielessä ja johonkin piti olla menossa. Ja ruoka-ajat sovittuina: mitä syödään mihinkäkin aikaan. Ja tietkö, että se koko ajan piirteli mielessään kaikenlaista, mitä tänne pitäisi rakentaa: tuohon vaja ja tuohon portaat ja tuohon terassi. Mikä vika on näissä kallioissa ja kivissä?

Sitäkin se mietti, että miksei tänne sähköjä tule.

Illalla se sitten aina rauhoittui, kun katseltiin pyyhkeissä saunan portailta tuonne saarten väleihin, eikä puhuttu mitään. Hymyiltiin vain, kun höyry nousi nahkasta siinä ilta-auringossa.

Ja tuntuuhan se suloiselta, tiedätkö, että on joku siinä vieressä aamulla, joka kattelee sinua sellainen utelias hymy naamalla ja vähän ujosti silittelee. Ja kuunnella kahvimyllyn rohinaa ja kun aamupuuron keitinvesi siellä porisee, vaikkei ole vielä itellä edes sukkia jalassa.

Mutta olin minä silti kuvitellut sen ihan erilaiseksi niiden viestien takia. Kauhean pitkiä ja nättejä juttuja se kirjoitti. Maalaili kaikenlaista, mitä voitaisiin sitten yhdessä tehdä, kun tavataan. Ja aina sanoi tykkäävänsä samasta kuin minä. Lempikirjoistakin, vaikken kyllä enää usko, että oli niistä puoliakaan lukenut.

Vähän minua kyllä meinasi itkettää, kun ajelin tyhjällä veneellä takaisin. Että olen minä, hitto soikoon, tyhmä ja kranttu. Nyt minä olen taas yksin täällä, enkä taatusti ainakaan näppärämmäksi ja nuoremmaksi muutu. Onhan se Pasi kuitenkin ihan ihminen. Että jospa siitä ajan kanssa.

Mutta sitten tulin siihen kohtaan, missä oikaisen aina huvikseni pois väylältä, aika läheltä karikkoja, katsomalla tarkat ajolinjat niistä kahdesta männystä. Ja kun sitä kautta pääsin saarten väliin, josta näkyy sääksenpesä puun latvassa – koiras kaartelemassa vartioiden taivaalla – ja toisella puolella ne valtavat lohkareet, jotka nousevat yksinäisinä jättiläisinä vedestä, minä vain hymyillen katselin sitä kaikkea, annoin palan sulaa kurkusta ja kurottelin katsetta vielä pidemmälle, missä selällä vaahtopäät jo teki yöksi myrskyä. 

Ja minä ajattelin, vähän ylpeänä jo, että en minä sellaista ihmistä tänne itselleni halua, jolle pitää koettaa selittää, mikä se on tämän juju. Minun onneni, se on täällä. Ja sen onnen voi jakaa vain jos se sillä toisella on myös.

Minä vähän luulen, että sinä arvasit, miten tässä käy. 

Ja sitä paitsi: se Pasi ei tykännyt, että lokille heitän perkeet. Siitäpä ei sinun tarvitsekaan enää murehtia!

Pysähdys

Kellertävä auringonvalo valelee viistosti vahakangaspintaista ruokapöytää. Valoa vasten uneliaasti leijuva pöly sihisee silmissäni pieninä pisteinä kuin hidastettu kuvaputken kohina. Nojaan nitkuvaan selkänojaan ja kerään hajamielisesti kynteni alle pöytäliinan pintaan kuivettunutta ruokatahraa. Kellon tikitys kuuluu oviaukon suunnalta, mutta säntillisestä jaksotuksesta huolimatta en jaksa tarkentaa olemistani mihinkään tiettyyn hetkeen. 

Ruokapöydän vastakkaisen päädyn pinossa vanhat ja uudet aikakauslehdet uiskentelevat limittäin puoliksi täytettyjen ristikoiden kanssa. Kaksi kuukautta sitten tuomani kukat ovat varistaneet terälehtensä hajanaiseen kehään. Maljakoksi keksitty vesikannu taittelee alkuillan valosta teräviä silmukoita. 

Elokuu on loppunut, mutta on vielä lämmintä. 

Tiskipöydälle on jäänyt siroin kukkakuvioin koristeltu tiskaamaton puurolautanen ja paksukorvainen teemuki. Puinen, koveraksi kulunut leikkuulauta kurottaa nurkkaansa metallisen reunuksen yli ja sirottelee lehteileviä, kuivaksi menneen kauraleivän kuoresta rapisseita muruja ihmisikä sitten maalatulle puulattialle. 

Ja räsymatolle. 

En kai ole koskaan välittänyt näistä räsymatoista. Ne valuvat velttoina ja piittaamattomina, eivätkä pysy paikoillaan vaan liukuvat mutkille, kun yrittää siivota. Ne eivät paina riittävästi ollakseen ryhdissä, mutta liikaa, jotta koskaan jaksaisin ravistaa ne kunnolla. 

Niitä on yhteensä seitsemän, joista kolme keittiössä. 

Kahvi seisoo oven viereisessä nurkassa ja odottaa. Ruskean eri sävyistä tehty kahvinkeitin lopetti jo hetki sitten hilpeän kurnutuksensa ja nyt, kellon naksausten väleistä, voi kuulla pienenpientä ritinää keittolevyn paahtaessa kahvia kitkeräksi. 

Kahvin tuoksu on jo hälvennyt, tai sitten ei: hajuihin tottuu niin nopeasti. Tunnistin talon pitkään kypsyneen ja tutun pyöreän tuoksun vielä eteisessä, mutta jo makuuhuoneen ovelle tullessa en enää osannut kiinnittää siihen huomiota. 

Katson seinäkelloa ja havahdun. Suunnittelen mielessäni nousevani ylös ja kaatavani kahvia ja ehkä lasillisen vettä, mutta ajatukseni eivät vielä aiheuta lihasten liikettä. 

Käyn läpi yhä päälläni olevan ulkotakkini taskut, kunnes löydän ystävällisen ja avuliaan näköiseksi suunnitellun lääkepurkin ja nostan sen pöydälle. Sen sisältämät kapselit rapsahtavat kuin rytmisoitin. Hätkähdän äänen yht'äkkistä pirteyttä. 

Mutta mitään ei onneksi tapahdu. Täällä ei ole tapahtunut mitään enää vuosiin. Olen väsynyt tapahtumiseen. Koetan venyttää käyntejäni, ainaisten tapahtumisten väleihin pakotettuja hetkiä, sillä ne ovat pysähtyneisyydessään yltäkylläisiä. 

Levollisuuteni alkaa kuitenkin rakoilla ja nousen varovasti ylös. Kytken kahvinkeittimestä virran ja kurkistan makuuhuoneeseen. Kellastuneet puiset kaihtimet on käännetty umpeen ja hämärässä paksut täkit levittyvät sängyn joka nurkkaan kuin vanukas. Äiti nukkuu. En herätä vielä, sillä lääkkeen ehtii myöhemminkin.

Vähän paasausta tieteestä

Tämä kirjoitus ei nyt ole aivan täysin ajan hermoilla, mutta olen siitä näin jälkikäteen ihan tyytyväinen, sillä ajan hermoilla oleminen ei oikeastaan sovi tähän aiheeseen yhtään mitenkään.

Siispä:

Hiljan kirjoitettiin, että eräässä tutkimuslaitoksessa epäiltiin harjoitetun vilppiä. Muistanette? Muuan tutkija oli mahdollisesti vääristellyt tutkimustuloksia, jotta ne vastaisivat paremmin sitä, mitä haluttiin osoittaa. Muutakin siihen liittyi, enkä liene paras sanomaan asiasta enempää.

Tapaus aiheutti kuohuntaa. Kysyttiin: Voiko tieteeseen luottaa?

Olipa ärsyttävästi kysytty!

Näen sen näin: Muurahaispesä (tuo vertauskuvien Toyota HiAce) majoittaa valtavan määrän pieniä muurahaisia. Jokainen muurahainen tekee jotakin ja ajan kuluessa keko kasvaa. Jos pidämme analogiassamme keon kasvamista tavoiteltavana asiana ja otamme sen vertauskuvaksi tieteellisen tiedon kohoamiselle kohti uusia korkeuksia, voidaan yksittäistä tutkijaa verrata muurahaiseen.

Ja jos katsotaan yksittäistä muurahaista, huomataan, että se kulkee hajujälkeä seuraten muiden perässä, jää jumiin kummallisiin esteisiin, hukkaa suunnan, palaa takaisin, kiipeää toisen muurahaisen selkään, kulkee villasukissa käytävällä, unohtaa tiskata kahvimukin ja vääristelee tutkimustuloksia. Jos koko keon tulevaisuutta pitäisi arvioida tämän yhden (tai edes kolmen) muurahaisen perusteella, en olisi kovin luottavainen.

Mutta muurahaispesä vain kasvaa. Se kestää häröilyn ja erilaiset hallituskaudet. Riittävän moni muurahainen löytää neulasen ja kantaa sen kekoon aiempien neulasten päälle. Yhteisö muodostuu vahvemmaksi kuin osiensa summa. Sitä on kai emergenssi.

Uutiset tieteestä tehdään tietenkin ajan hermoilla, yksittäisistä asioista. Voiko tiedeuutisiin luottaa, voisi ilkeillen kysyä.

Pitää muistaa: on tiedettä ja on tiede.

Loppu ignoroinnille!

Nyt, tai aikoja sitten, pitäisi löytyä taho, joka kehittäisi suomenkielisen vastineen englannin kielen sanalle ignore. Olen jo hyvän aikaa sitten saanut tarpeekseni siitä, että ihmiset käyttävät sanaa ignoroida. Se kuulostaa tyhmältä. Pystymme parempaan.

Ja kyllähän semmoinen sana kielestämme puuttuu. Ainakin minun kielestäni. Jättää huomiotta on toki merkitykseltään vastaava, mutta voi, miten pitkä ja epäkäytännöllinen se on. Eihän nyt kukaan jaksa jättää huomiotta, jos voi ignoroida.

Sivuuttaa on ihan tyylikäs ilmaus (täytyykin muistaa käyttää sitä useammin), mutta sen merkitys ei ole ihan sama. Sivuuttaminen on liukasta ja dynaamista — liike jatkuu sivuuttamisen jälkeen kohti huomioimisen arvoista kohdetta. Ignorointi voi taas olla hyvinkin staattista.

Ei-huomiointi tai epähuomiointi on kapulakikkailua. Ja myös melko passiivista. Ignorointi on aktiivisempaa, siinä on annos vittuilua.

Pääsemme ehkä lähemmäs kaivamalla naftaliinista vanhan kunnon viis' veisaamisen. Aktiivisuutta löytyy, mutta hilpeä kapinahenki menee siinä jo ehkä liiallisuuksiin. Ilmauksesta puuttuu kaupunkilainen tympeys ja hapeton ilma, joka ehdottomasti kuuluu ignoroimisen reseptiin.

Mutta jottei tämä menisi pelkäksi marinaksi, ehdotan, että keksimme tähän tyhjään kohtaan suomenkielisen vastineen vaikka väkisin.

Muistanette, että eksoottisella suomellamme on myös mainio sukulaiskieli, jonka sanojen oikea merkitys usein on vähän ohi siitä, mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää. Tätä voimme käyttää hyödyksi (nyt ja vastakin!) konstruoidessamme luontevaa uudissanaa.

Sattumanvaraisesti valittu käännöspalvelu antaa englannin ignore-verbille eestinkieliset vastineet ignoreerima, tähele panemata jätma, mitte arvestama ja — eirama.

Sen kummemmin eestin kieltä tuntematta ja näiden edellä mainittujen käännösten sävyjä aistimatta ehdottaisin, että kursisimme tämän puuttuvan raajamme kohdalle viimeisimpänä mainitun eirama -verbin. Ja ihan sellaisenaan! Se menisi siis jotenkin tähän tapaan:

"Se siis vaan ihan täydellisesti eiras mut ja puhu koko illan Jonin kaa jotain inttijuttuja"

"Jos sieltä vielä tulee jotain sähköposteja, eiraa vaan kaikki."

"Olenko minä nyt ihan tyhmä, jos vaan eiraan exän kaikki yritykset sopia asia kahden kesken"

Vaikkei tämä nyt ihan ensimakustelulla kolahtaisikaan, on ilmaisussa oma viehätyksensä. Ei-alku tuo sopivaa negatiivista kierrettä. Myöskin viittaus erääseen Helsinkiläiseen nukkumalähiöön tuo sanaan tiettyä puhekieleen sopivaa huumoria.

Mutta en minä tähän aio takertua, jos parempi löytyy. Peli on auki ja ehdotuksia otetaan vastaan.

Rampaus

Huomaan, että olen vaihtanut tiettyjä ajatuksia sellaisiin, jollaisiksi niitä haluttiin muovailla, kun olin itse lapsi. Vai miten muuten selittäisitte tämän: Tunsin kamalaa syyllisyyttä katsoessani elokuvaa pimennettyjen ikkunoiden sisäpuolella, kun ulkona oli poutainen ja lämmin kesäpäivä.

Ennen säätiloilla ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä katsoin itselleni luvalliseksi tehdä.

Sisällä minä olisin mieluusti ollut aina. Mitä sisempänä, sen parempi. Sisäavaruuksissa. Pois konkreettinen ja ruumiillinen! Ajatukset vievät paljon pidemmälle, poukkoilevat riemukkaammin ja jäntevämmin kuin laihat jalat. Rajoitteena ainoastaan lukunopeus ja näppäimistöä rummuttavien sormien kömpelyys.

Olen kuullut, että muutkin ihmiset joskus haaveilevat leikillään vankilatuomiosta tai sairaalajaksosta. Ylläpidon ulkoistuksesta. Vastuuttomuudesta. Saisi kirjat luettua ja ajateltua kokonaisia ajatuksia.

Olen myös ilkeyttäni joskus ajatellut pyörätuoliin joutumista hyvänäkin diilinä. Pois karsiutuisi enemmän tekemisiä, joista en pidä ja vähemmän niitä, joista pidän.

Nyt, kun selkävaiva pakottaa minut kulkemaan kyyryssä ja varomaan jokaista ojennusta (kuinka toivonkaan, että tämä kestää vain hetken!), tulen taas järkiini ja pyydän kaikilta anteeksi.

Pakkas

Heräsin äsken ja yllätyin. Ulkona on selkeästi jo valoisaa. Suu tuntuu turvonneelta, en ole juonut tarpeeksi. Olen ehkä vähän puolikuntoinen. Silloin näkee sellaisia unia kuin nyt. Kävin juomassa pari lasillista vettä, mutta se ei tunnu riittävän. On varmasti pakkasta. Suuri ikkuna hohkaa kylmää.

Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.

Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.

Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.

Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.

Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.

Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.

Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?

Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.

Paperi!

Kuulin eilen, suuren kiihtymyksen vallassa, kun mielitiettyni luki aviisista, kuinka maailman Kivi-Paperi-Sakset -yhdistys tai vastaava julkisuuteen antamassaan tiedotteessa ilmoittaa, että kuuluisa Kivi-Paperi-Sakset -peli avaa portin ihmisen syvimpään sisimpään ja paljastaa armottomasti pelaajan mielenlaadun ja sivistyksen asteen. Ja että tyylikkäin valinta, hyvät lukijat, sivistynein ja elegantein tapa pelata Kivi-Paperi-Sakset -peliä, on valita aina, ja tämä lienee henkistyneimmille yksilöille aivan itsestään jo selvää, valita aina paperi.

Ja totta kai! Miten houkkamaisesti ja suurta ymmärtämättömyyttä sekä mielen levottomuutta osoittaen olenkaan valinnut väliin kiven, väliin sakset, kuin ollakseni jatkuvasti sotajalalla ja kuten kuuluisassa laulussa lauletaan tuonut julki sen sotilaan, joka meissä kaikissa asuu, sotilaan, joka on vastuussa kaikesta maailmassa olevasta pahasta.

Valitsemalla paperin osoitan olevani rauhan mies ja oikeamielinen, sovintoon jatkuvasti pyrkivä, rakentava ja sivistynyt. Valitsemalla paperin, olen hävittyänikin moraalisesti voittanut, kuten kotiportilleen murhattu toimittaja. Valitsen paperin, jos mikään sivistyksen nimissä rakennettu minulle mitään tarkoittaa. Ja jos Jeesus ja Gandhi pelaavat Kivi-Paperi-Sakset-erän, olen varma kuin varma voi olla, että se päättyy paperiseen tasapeliin. Kun valitsen paperin, jo viestii käteni asentokin laupeutta, halua auttaa, vihamiehen suitsimista ystäväksi kädenpuristuksella. Jos kädessäni onkin veitsi, se tippuu siinä samassa maahan, kun valitsen paperin.

Paperi on hyvyyttä. Paperi on Wikipedia. Paperi on Punainen Risti ja Unicef. Paperi on kuuttien tulevaisuus. Paperi on al dente.