Haha, katsos! Kukas se siinä! Mietinkin, meinaatko tulla enää ollenkaan.
Ei siinä, kyllä nämä varmaan joillekin sinun kavereillesi olis kelvannut. Tulikin iso saalis. Ootas hetki, teen nämä ahvenet vielä.
Onpa lutuinen aamu. Näkyy niin hienosti tuosta saarten välistä ihan ulapalle asti. Eikä erota, missä taivas alkaa ja meri loppuu – ihan on saman väriset tuossa, missä yhdistyy.
Vaan oli hurja yö, nurkissa soi ja kävyt rummutti kattoa. Mihis sinä lensit suojaan? Piti käydä pimeällä vielä vene vetämässä ylemmäs, ettei laineet runno. Ja nämä verkot on nyt kyllä ihan sotkussa.
Mutta niin on nätti päivä tänään!
Sinä varmaan nyt mietit, missä se Pasi on. Se minun uus Pasi.
Minä vein sen eilen tuonne rantaan. Keksin sille syyn lähteä takaisin kaupunkiin asioita hoitamaan ja taisi ihan mielellään lähteä. Mutta en minä taida sitä enää tänne hakea.
Se alkoi jotenkin niin hätäiseksi. Koko ajan piti olla joku suunnitelma mielessä ja johonkin piti olla menossa. Ja ruoka-ajat sovittuina: mitä syödään mihinkäkin aikaan. Ja tietkö, että se koko ajan piirteli mielessään kaikenlaista, mitä tänne pitäisi rakentaa: tuohon vaja ja tuohon portaat ja tuohon terassi. Mikä vika on näissä kallioissa ja kivissä?
Sitäkin se mietti, että miksei tänne sähköjä tule.
Illalla se sitten aina rauhoittui, kun katseltiin pyyhkeissä saunan portailta tuonne saarten väleihin, eikä puhuttu mitään. Hymyiltiin vain, kun höyry nousi nahkasta siinä ilta-auringossa.
Ja tuntuuhan se suloiselta, tiedätkö, että on joku siinä vieressä aamulla, joka kattelee sinua sellainen utelias hymy naamalla ja vähän ujosti silittelee. Ja kuunnella kahvimyllyn rohinaa ja kun aamupuuron keitinvesi siellä porisee, vaikkei ole vielä itellä edes sukkia jalassa.
Mutta olin minä silti kuvitellut sen ihan erilaiseksi niiden viestien takia. Kauhean pitkiä ja nättejä juttuja se kirjoitti. Maalaili kaikenlaista, mitä voitaisiin sitten yhdessä tehdä, kun tavataan. Ja aina sanoi tykkäävänsä samasta kuin minä. Lempikirjoistakin, vaikken kyllä enää usko, että oli niistä puoliakaan lukenut.
Vähän minua kyllä meinasi itkettää, kun ajelin tyhjällä veneellä takaisin. Että olen minä, hitto soikoon, tyhmä ja kranttu. Nyt minä olen taas yksin täällä, enkä taatusti ainakaan näppärämmäksi ja nuoremmaksi muutu. Onhan se Pasi kuitenkin ihan ihminen. Että jospa siitä ajan kanssa.
Mutta sitten tulin siihen kohtaan, missä oikaisen aina huvikseni pois väylältä, aika läheltä karikkoja, katsomalla tarkat ajolinjat niistä kahdesta männystä. Ja kun sitä kautta pääsin saarten väliin, josta näkyy sääksenpesä puun latvassa – koiras kaartelemassa vartioiden taivaalla – ja toisella puolella ne valtavat lohkareet, jotka nousevat yksinäisinä jättiläisinä vedestä, minä vain hymyillen katselin sitä kaikkea, annoin palan sulaa kurkusta ja kurottelin katsetta vielä pidemmälle, missä selällä vaahtopäät jo teki yöksi myrskyä.
Ja minä ajattelin, vähän ylpeänä jo, että en minä sellaista ihmistä tänne itselleni halua, jolle pitää koettaa selittää, mikä se on tämän juju. Minun onneni, se on täällä. Ja sen onnen voi jakaa vain jos se sillä toisella on myös.
Minä vähän luulen, että sinä arvasit, miten tässä käy.
Ja sitä paitsi: se Pasi ei tykännyt, että lokille heitän perkeet. Siitäpä ei sinun tarvitsekaan enää murehtia!
