Kellertävä auringonvalo valelee viistosti vahakangaspintaista ruokapöytää. Valoa vasten uneliaasti leijuva pöly sihisee silmissäni pieninä pisteinä kuin hidastettu kuvaputken kohina. Nojaan nitkuvaan selkänojaan ja kerään hajamielisesti kynteni alle pöytäliinan pintaan kuivettunutta ruokatahraa. Kellon tikitys kuuluu oviaukon suunnalta, mutta säntillisestä jaksotuksesta huolimatta en jaksa tarkentaa olemistani mihinkään tiettyyn hetkeen.
Ruokapöydän vastakkaisen päädyn pinossa vanhat ja uudet aikakauslehdet uiskentelevat limittäin puoliksi täytettyjen ristikoiden kanssa. Kaksi kuukautta sitten tuomani kukat ovat varistaneet terälehtensä hajanaiseen kehään. Maljakoksi keksitty vesikannu taittelee alkuillan valosta teräviä silmukoita.
Elokuu on loppunut, mutta on vielä lämmintä.
Tiskipöydälle on jäänyt siroin kukkakuvioin koristeltu tiskaamaton puurolautanen ja paksukorvainen teemuki. Puinen, koveraksi kulunut leikkuulauta kurottaa nurkkaansa metallisen reunuksen yli ja sirottelee lehteileviä, kuivaksi menneen kauraleivän kuoresta rapisseita muruja ihmisikä sitten maalatulle puulattialle.
Ja räsymatolle.
En kai ole koskaan välittänyt näistä räsymatoista. Ne valuvat velttoina ja piittaamattomina, eivätkä pysy paikoillaan vaan liukuvat mutkille, kun yrittää siivota. Ne eivät paina riittävästi ollakseen ryhdissä, mutta liikaa, jotta koskaan jaksaisin ravistaa ne kunnolla.
Niitä on yhteensä seitsemän, joista kolme keittiössä.
Kahvi seisoo oven viereisessä nurkassa ja odottaa. Ruskean eri sävyistä tehty kahvinkeitin lopetti jo hetki sitten hilpeän kurnutuksensa ja nyt, kellon naksausten väleistä, voi kuulla pienenpientä ritinää keittolevyn paahtaessa kahvia kitkeräksi.
Kahvin tuoksu on jo hälvennyt, tai sitten ei: hajuihin tottuu niin nopeasti. Tunnistin talon pitkään kypsyneen ja tutun pyöreän tuoksun vielä eteisessä, mutta jo makuuhuoneen ovelle tullessa en enää osannut kiinnittää siihen huomiota.
Katson seinäkelloa ja havahdun. Suunnittelen mielessäni nousevani ylös ja kaatavani kahvia ja ehkä lasillisen vettä, mutta ajatukseni eivät vielä aiheuta lihasten liikettä.
Käyn läpi yhä päälläni olevan ulkotakkini taskut, kunnes löydän ystävällisen ja avuliaan näköiseksi suunnitellun lääkepurkin ja nostan sen pöydälle. Sen sisältämät kapselit rapsahtavat kuin rytmisoitin. Hätkähdän äänen yht'äkkistä pirteyttä.
Mutta mitään ei onneksi tapahdu. Täällä ei ole tapahtunut mitään enää vuosiin. Olen väsynyt tapahtumiseen. Koetan venyttää käyntejäni, ainaisten tapahtumisten väleihin pakotettuja hetkiä, sillä ne ovat pysähtyneisyydessään yltäkylläisiä.
Levollisuuteni alkaa kuitenkin rakoilla ja nousen varovasti ylös. Kytken kahvinkeittimestä virran ja kurkistan makuuhuoneeseen. Kellastuneet puiset kaihtimet on käännetty umpeen ja hämärässä paksut täkit levittyvät sängyn joka nurkkaan kuin vanukas. Äiti nukkuu. En herätä vielä, sillä lääkkeen ehtii myöhemminkin.
