Meri ja kivet

Haha, katsos! Kukas se siinä! Mietinkin, meinaatko tulla enää ollenkaan. 

Ei siinä, kyllä nämä varmaan joillekin sinun kavereillesi olis kelvannut. Tulikin iso saalis. Ootas hetki, teen nämä ahvenet vielä.

Onpa lutuinen aamu. Näkyy niin hienosti tuosta saarten välistä ihan ulapalle asti. Eikä erota, missä taivas alkaa ja meri loppuu – ihan on saman väriset tuossa, missä yhdistyy.

Vaan oli hurja yö, nurkissa soi ja kävyt rummutti kattoa. Mihis sinä lensit suojaan? Piti käydä pimeällä vielä vene vetämässä ylemmäs, ettei laineet runno. Ja nämä verkot on nyt kyllä ihan sotkussa.

Mutta niin on nätti päivä tänään!

Sinä varmaan nyt mietit, missä se Pasi on. Se minun uus Pasi. 

Minä vein sen eilen tuonne rantaan. Keksin sille syyn lähteä takaisin kaupunkiin asioita hoitamaan ja taisi ihan mielellään lähteä. Mutta en minä taida sitä enää tänne hakea.

Se alkoi jotenkin niin hätäiseksi. Koko ajan piti olla joku suunnitelma mielessä ja johonkin piti olla menossa. Ja ruoka-ajat sovittuina: mitä syödään mihinkäkin aikaan. Ja tietkö, että se koko ajan piirteli mielessään kaikenlaista, mitä tänne pitäisi rakentaa: tuohon vaja ja tuohon portaat ja tuohon terassi. Mikä vika on näissä kallioissa ja kivissä?

Sitäkin se mietti, että miksei tänne sähköjä tule.

Illalla se sitten aina rauhoittui, kun katseltiin pyyhkeissä saunan portailta tuonne saarten väleihin, eikä puhuttu mitään. Hymyiltiin vain, kun höyry nousi nahkasta siinä ilta-auringossa.

Ja tuntuuhan se suloiselta, tiedätkö, että on joku siinä vieressä aamulla, joka kattelee sinua sellainen utelias hymy naamalla ja vähän ujosti silittelee. Ja kuunnella kahvimyllyn rohinaa ja kun aamupuuron keitinvesi siellä porisee, vaikkei ole vielä itellä edes sukkia jalassa.

Mutta olin minä silti kuvitellut sen ihan erilaiseksi niiden viestien takia. Kauhean pitkiä ja nättejä juttuja se kirjoitti. Maalaili kaikenlaista, mitä voitaisiin sitten yhdessä tehdä, kun tavataan. Ja aina sanoi tykkäävänsä samasta kuin minä. Lempikirjoistakin, vaikken kyllä enää usko, että oli niistä puoliakaan lukenut.

Vähän minua kyllä meinasi itkettää, kun ajelin tyhjällä veneellä takaisin. Että olen minä, hitto soikoon, tyhmä ja kranttu. Nyt minä olen taas yksin täällä, enkä taatusti ainakaan näppärämmäksi ja nuoremmaksi muutu. Onhan se Pasi kuitenkin ihan ihminen. Että jospa siitä ajan kanssa.

Mutta sitten tulin siihen kohtaan, missä oikaisen aina huvikseni pois väylältä, aika läheltä karikkoja, katsomalla tarkat ajolinjat niistä kahdesta männystä. Ja kun sitä kautta pääsin saarten väliin, josta näkyy sääksenpesä puun latvassa – koiras kaartelemassa vartioiden taivaalla – ja toisella puolella ne valtavat lohkareet, jotka nousevat yksinäisinä jättiläisinä vedestä, minä vain hymyillen katselin sitä kaikkea, annoin palan sulaa kurkusta ja kurottelin katsetta vielä pidemmälle, missä selällä vaahtopäät jo teki yöksi myrskyä. 

Ja minä ajattelin, vähän ylpeänä jo, että en minä sellaista ihmistä tänne itselleni halua, jolle pitää koettaa selittää, mikä se on tämän juju. Minun onneni, se on täällä. Ja sen onnen voi jakaa vain jos se sillä toisella on myös.

Minä vähän luulen, että sinä arvasit, miten tässä käy. 

Ja sitä paitsi: se Pasi ei tykännyt, että lokille heitän perkeet. Siitäpä ei sinun tarvitsekaan enää murehtia!

Pysähdys

Kellertävä auringonvalo valelee viistosti vahakangaspintaista ruokapöytää. Valoa vasten uneliaasti leijuva pöly sihisee silmissäni pieninä pisteinä kuin hidastettu kuvaputken kohina. Nojaan nitkuvaan selkänojaan ja kerään hajamielisesti kynteni alle pöytäliinan pintaan kuivettunutta ruokatahraa. Kellon tikitys kuuluu oviaukon suunnalta, mutta säntillisestä jaksotuksesta huolimatta en jaksa tarkentaa olemistani mihinkään tiettyyn hetkeen. 

Ruokapöydän vastakkaisen päädyn pinossa vanhat ja uudet aikakauslehdet uiskentelevat limittäin puoliksi täytettyjen ristikoiden kanssa. Kaksi kuukautta sitten tuomani kukat ovat varistaneet terälehtensä hajanaiseen kehään. Maljakoksi keksitty vesikannu taittelee alkuillan valosta teräviä silmukoita. 

Elokuu on loppunut, mutta on vielä lämmintä. 

Tiskipöydälle on jäänyt siroin kukkakuvioin koristeltu tiskaamaton puurolautanen ja paksukorvainen teemuki. Puinen, koveraksi kulunut leikkuulauta kurottaa nurkkaansa metallisen reunuksen yli ja sirottelee lehteileviä, kuivaksi menneen kauraleivän kuoresta rapisseita muruja ihmisikä sitten maalatulle puulattialle. 

Ja räsymatolle. 

En kai ole koskaan välittänyt näistä räsymatoista. Ne valuvat velttoina ja piittaamattomina, eivätkä pysy paikoillaan vaan liukuvat mutkille, kun yrittää siivota. Ne eivät paina riittävästi ollakseen ryhdissä, mutta liikaa, jotta koskaan jaksaisin ravistaa ne kunnolla. 

Niitä on yhteensä seitsemän, joista kolme keittiössä. 

Kahvi seisoo oven viereisessä nurkassa ja odottaa. Ruskean eri sävyistä tehty kahvinkeitin lopetti jo hetki sitten hilpeän kurnutuksensa ja nyt, kellon naksausten väleistä, voi kuulla pienenpientä ritinää keittolevyn paahtaessa kahvia kitkeräksi. 

Kahvin tuoksu on jo hälvennyt, tai sitten ei: hajuihin tottuu niin nopeasti. Tunnistin talon pitkään kypsyneen ja tutun pyöreän tuoksun vielä eteisessä, mutta jo makuuhuoneen ovelle tullessa en enää osannut kiinnittää siihen huomiota. 

Katson seinäkelloa ja havahdun. Suunnittelen mielessäni nousevani ylös ja kaatavani kahvia ja ehkä lasillisen vettä, mutta ajatukseni eivät vielä aiheuta lihasten liikettä. 

Käyn läpi yhä päälläni olevan ulkotakkini taskut, kunnes löydän ystävällisen ja avuliaan näköiseksi suunnitellun lääkepurkin ja nostan sen pöydälle. Sen sisältämät kapselit rapsahtavat kuin rytmisoitin. Hätkähdän äänen yht'äkkistä pirteyttä. 

Mutta mitään ei onneksi tapahdu. Täällä ei ole tapahtunut mitään enää vuosiin. Olen väsynyt tapahtumiseen. Koetan venyttää käyntejäni, ainaisten tapahtumisten väleihin pakotettuja hetkiä, sillä ne ovat pysähtyneisyydessään yltäkylläisiä. 

Levollisuuteni alkaa kuitenkin rakoilla ja nousen varovasti ylös. Kytken kahvinkeittimestä virran ja kurkistan makuuhuoneeseen. Kellastuneet puiset kaihtimet on käännetty umpeen ja hämärässä paksut täkit levittyvät sängyn joka nurkkaan kuin vanukas. Äiti nukkuu. En herätä vielä, sillä lääkkeen ehtii myöhemminkin.