Meri ja kivet

Haha, katsos! Kukas se siinä! Mietinkin, meinaatko tulla enää ollenkaan. 

Ei siinä, kyllä nämä varmaan joillekin sinun kavereillesi olis kelvannut. Tulikin iso saalis. Ootas hetki, teen nämä ahvenet vielä.

Onpa lutuinen aamu. Näkyy niin hienosti tuosta saarten välistä ihan ulapalle asti. Eikä erota, missä taivas alkaa ja meri loppuu – ihan on saman väriset tuossa, missä yhdistyy.

Vaan oli hurja yö, nurkissa soi ja kävyt rummutti kattoa. Mihis sinä lensit suojaan? Piti käydä pimeällä vielä vene vetämässä ylemmäs, ettei laineet runno. Ja nämä verkot on nyt kyllä ihan sotkussa.

Mutta niin on nätti päivä tänään!

Sinä varmaan nyt mietit, missä se Pasi on. Se minun uus Pasi. 

Minä vein sen eilen tuonne rantaan. Keksin sille syyn lähteä takaisin kaupunkiin asioita hoitamaan ja taisi ihan mielellään lähteä. Mutta en minä taida sitä enää tänne hakea.

Se alkoi jotenkin niin hätäiseksi. Koko ajan piti olla joku suunnitelma mielessä ja johonkin piti olla menossa. Ja ruoka-ajat sovittuina: mitä syödään mihinkäkin aikaan. Ja tietkö, että se koko ajan piirteli mielessään kaikenlaista, mitä tänne pitäisi rakentaa: tuohon vaja ja tuohon portaat ja tuohon terassi. Mikä vika on näissä kallioissa ja kivissä?

Sitäkin se mietti, että miksei tänne sähköjä tule.

Illalla se sitten aina rauhoittui, kun katseltiin pyyhkeissä saunan portailta tuonne saarten väleihin, eikä puhuttu mitään. Hymyiltiin vain, kun höyry nousi nahkasta siinä ilta-auringossa.

Ja tuntuuhan se suloiselta, tiedätkö, että on joku siinä vieressä aamulla, joka kattelee sinua sellainen utelias hymy naamalla ja vähän ujosti silittelee. Ja kuunnella kahvimyllyn rohinaa ja kun aamupuuron keitinvesi siellä porisee, vaikkei ole vielä itellä edes sukkia jalassa.

Mutta olin minä silti kuvitellut sen ihan erilaiseksi niiden viestien takia. Kauhean pitkiä ja nättejä juttuja se kirjoitti. Maalaili kaikenlaista, mitä voitaisiin sitten yhdessä tehdä, kun tavataan. Ja aina sanoi tykkäävänsä samasta kuin minä. Lempikirjoistakin, vaikken kyllä enää usko, että oli niistä puoliakaan lukenut.

Vähän minua kyllä meinasi itkettää, kun ajelin tyhjällä veneellä takaisin. Että olen minä, hitto soikoon, tyhmä ja kranttu. Nyt minä olen taas yksin täällä, enkä taatusti ainakaan näppärämmäksi ja nuoremmaksi muutu. Onhan se Pasi kuitenkin ihan ihminen. Että jospa siitä ajan kanssa.

Mutta sitten tulin siihen kohtaan, missä oikaisen aina huvikseni pois väylältä, aika läheltä karikkoja, katsomalla tarkat ajolinjat niistä kahdesta männystä. Ja kun sitä kautta pääsin saarten väliin, josta näkyy sääksenpesä puun latvassa – koiras kaartelemassa vartioiden taivaalla – ja toisella puolella ne valtavat lohkareet, jotka nousevat yksinäisinä jättiläisinä vedestä, minä vain hymyillen katselin sitä kaikkea, annoin palan sulaa kurkusta ja kurottelin katsetta vielä pidemmälle, missä selällä vaahtopäät jo teki yöksi myrskyä. 

Ja minä ajattelin, vähän ylpeänä jo, että en minä sellaista ihmistä tänne itselleni halua, jolle pitää koettaa selittää, mikä se on tämän juju. Minun onneni, se on täällä. Ja sen onnen voi jakaa vain jos se sillä toisella on myös.

Minä vähän luulen, että sinä arvasit, miten tässä käy. 

Ja sitä paitsi: se Pasi ei tykännyt, että lokille heitän perkeet. Siitäpä ei sinun tarvitsekaan enää murehtia!

Pysähdys

Kellertävä auringonvalo valelee viistosti vahakangaspintaista ruokapöytää. Valoa vasten uneliaasti leijuva pöly sihisee silmissäni pieninä pisteinä kuin hidastettu kuvaputken kohina. Nojaan nitkuvaan selkänojaan ja kerään hajamielisesti kynteni alle pöytäliinan pintaan kuivettunutta ruokatahraa. Kellon tikitys kuuluu oviaukon suunnalta, mutta säntillisestä jaksotuksesta huolimatta en jaksa tarkentaa olemistani mihinkään tiettyyn hetkeen. 

Ruokapöydän vastakkaisen päädyn pinossa vanhat ja uudet aikakauslehdet uiskentelevat limittäin puoliksi täytettyjen ristikoiden kanssa. Kaksi kuukautta sitten tuomani kukat ovat varistaneet terälehtensä hajanaiseen kehään. Maljakoksi keksitty vesikannu taittelee alkuillan valosta teräviä silmukoita. 

Elokuu on loppunut, mutta on vielä lämmintä. 

Tiskipöydälle on jäänyt siroin kukkakuvioin koristeltu tiskaamaton puurolautanen ja paksukorvainen teemuki. Puinen, koveraksi kulunut leikkuulauta kurottaa nurkkaansa metallisen reunuksen yli ja sirottelee lehteileviä, kuivaksi menneen kauraleivän kuoresta rapisseita muruja ihmisikä sitten maalatulle puulattialle. 

Ja räsymatolle. 

En kai ole koskaan välittänyt näistä räsymatoista. Ne valuvat velttoina ja piittaamattomina, eivätkä pysy paikoillaan vaan liukuvat mutkille, kun yrittää siivota. Ne eivät paina riittävästi ollakseen ryhdissä, mutta liikaa, jotta koskaan jaksaisin ravistaa ne kunnolla. 

Niitä on yhteensä seitsemän, joista kolme keittiössä. 

Kahvi seisoo oven viereisessä nurkassa ja odottaa. Ruskean eri sävyistä tehty kahvinkeitin lopetti jo hetki sitten hilpeän kurnutuksensa ja nyt, kellon naksausten väleistä, voi kuulla pienenpientä ritinää keittolevyn paahtaessa kahvia kitkeräksi. 

Kahvin tuoksu on jo hälvennyt, tai sitten ei: hajuihin tottuu niin nopeasti. Tunnistin talon pitkään kypsyneen ja tutun pyöreän tuoksun vielä eteisessä, mutta jo makuuhuoneen ovelle tullessa en enää osannut kiinnittää siihen huomiota. 

Katson seinäkelloa ja havahdun. Suunnittelen mielessäni nousevani ylös ja kaatavani kahvia ja ehkä lasillisen vettä, mutta ajatukseni eivät vielä aiheuta lihasten liikettä. 

Käyn läpi yhä päälläni olevan ulkotakkini taskut, kunnes löydän ystävällisen ja avuliaan näköiseksi suunnitellun lääkepurkin ja nostan sen pöydälle. Sen sisältämät kapselit rapsahtavat kuin rytmisoitin. Hätkähdän äänen yht'äkkistä pirteyttä. 

Mutta mitään ei onneksi tapahdu. Täällä ei ole tapahtunut mitään enää vuosiin. Olen väsynyt tapahtumiseen. Koetan venyttää käyntejäni, ainaisten tapahtumisten väleihin pakotettuja hetkiä, sillä ne ovat pysähtyneisyydessään yltäkylläisiä. 

Levollisuuteni alkaa kuitenkin rakoilla ja nousen varovasti ylös. Kytken kahvinkeittimestä virran ja kurkistan makuuhuoneeseen. Kellastuneet puiset kaihtimet on käännetty umpeen ja hämärässä paksut täkit levittyvät sängyn joka nurkkaan kuin vanukas. Äiti nukkuu. En herätä vielä, sillä lääkkeen ehtii myöhemminkin.

Vähän paasausta tieteestä

Tämä kirjoitus ei nyt ole aivan täysin ajan hermoilla, mutta olen siitä näin jälkikäteen ihan tyytyväinen, sillä ajan hermoilla oleminen ei oikeastaan sovi tähän aiheeseen yhtään mitenkään.

Siispä:

Hiljan kirjoitettiin, että eräässä tutkimuslaitoksessa epäiltiin harjoitetun vilppiä. Muistanette? Muuan tutkija oli mahdollisesti vääristellyt tutkimustuloksia, jotta ne vastaisivat paremmin sitä, mitä haluttiin osoittaa. Muutakin siihen liittyi, enkä liene paras sanomaan asiasta enempää.

Tapaus aiheutti kuohuntaa. Kysyttiin: Voiko tieteeseen luottaa?

Olipa ärsyttävästi kysytty!

Näen sen näin: Muurahaispesä (tuo vertauskuvien Toyota HiAce) majoittaa valtavan määrän pieniä muurahaisia. Jokainen muurahainen tekee jotakin ja ajan kuluessa keko kasvaa. Jos pidämme analogiassamme keon kasvamista tavoiteltavana asiana ja otamme sen vertauskuvaksi tieteellisen tiedon kohoamiselle kohti uusia korkeuksia, voidaan yksittäistä tutkijaa verrata muurahaiseen.

Ja jos katsotaan yksittäistä muurahaista, huomataan, että se kulkee hajujälkeä seuraten muiden perässä, jää jumiin kummallisiin esteisiin, hukkaa suunnan, palaa takaisin, kiipeää toisen muurahaisen selkään, kulkee villasukissa käytävällä, unohtaa tiskata kahvimukin ja vääristelee tutkimustuloksia. Jos koko keon tulevaisuutta pitäisi arvioida tämän yhden (tai edes kolmen) muurahaisen perusteella, en olisi kovin luottavainen.

Mutta muurahaispesä vain kasvaa. Se kestää häröilyn ja erilaiset hallituskaudet. Riittävän moni muurahainen löytää neulasen ja kantaa sen kekoon aiempien neulasten päälle. Yhteisö muodostuu vahvemmaksi kuin osiensa summa. Sitä on kai emergenssi.

Uutiset tieteestä tehdään tietenkin ajan hermoilla, yksittäisistä asioista. Voiko tiedeuutisiin luottaa, voisi ilkeillen kysyä.

Pitää muistaa: on tiedettä ja on tiede.

Loppu ignoroinnille!

Nyt, tai aikoja sitten, pitäisi löytyä taho, joka kehittäisi suomenkielisen vastineen englannin kielen sanalle ignore. Olen jo hyvän aikaa sitten saanut tarpeekseni siitä, että ihmiset käyttävät sanaa ignoroida. Se kuulostaa tyhmältä. Pystymme parempaan.

Ja kyllähän semmoinen sana kielestämme puuttuu. Ainakin minun kielestäni. Jättää huomiotta on toki merkitykseltään vastaava, mutta voi, miten pitkä ja epäkäytännöllinen se on. Eihän nyt kukaan jaksa jättää huomiotta, jos voi ignoroida.

Sivuuttaa on ihan tyylikäs ilmaus (täytyykin muistaa käyttää sitä useammin), mutta sen merkitys ei ole ihan sama. Sivuuttaminen on liukasta ja dynaamista — liike jatkuu sivuuttamisen jälkeen kohti huomioimisen arvoista kohdetta. Ignorointi voi taas olla hyvinkin staattista.

Ei-huomiointi tai epähuomiointi on kapulakikkailua. Ja myös melko passiivista. Ignorointi on aktiivisempaa, siinä on annos vittuilua.

Pääsemme ehkä lähemmäs kaivamalla naftaliinista vanhan kunnon viis' veisaamisen. Aktiivisuutta löytyy, mutta hilpeä kapinahenki menee siinä jo ehkä liiallisuuksiin. Ilmauksesta puuttuu kaupunkilainen tympeys ja hapeton ilma, joka ehdottomasti kuuluu ignoroimisen reseptiin.

Mutta jottei tämä menisi pelkäksi marinaksi, ehdotan, että keksimme tähän tyhjään kohtaan suomenkielisen vastineen vaikka väkisin.

Muistanette, että eksoottisella suomellamme on myös mainio sukulaiskieli, jonka sanojen oikea merkitys usein on vähän ohi siitä, mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää. Tätä voimme käyttää hyödyksi (nyt ja vastakin!) konstruoidessamme luontevaa uudissanaa.

Sattumanvaraisesti valittu käännöspalvelu antaa englannin ignore-verbille eestinkieliset vastineet ignoreerima, tähele panemata jätma, mitte arvestama ja — eirama.

Sen kummemmin eestin kieltä tuntematta ja näiden edellä mainittujen käännösten sävyjä aistimatta ehdottaisin, että kursisimme tämän puuttuvan raajamme kohdalle viimeisimpänä mainitun eirama -verbin. Ja ihan sellaisenaan! Se menisi siis jotenkin tähän tapaan:

"Se siis vaan ihan täydellisesti eiras mut ja puhu koko illan Jonin kaa jotain inttijuttuja"

"Jos sieltä vielä tulee jotain sähköposteja, eiraa vaan kaikki."

"Olenko minä nyt ihan tyhmä, jos vaan eiraan exän kaikki yritykset sopia asia kahden kesken"

Vaikkei tämä nyt ihan ensimakustelulla kolahtaisikaan, on ilmaisussa oma viehätyksensä. Ei-alku tuo sopivaa negatiivista kierrettä. Myöskin viittaus erääseen Helsinkiläiseen nukkumalähiöön tuo sanaan tiettyä puhekieleen sopivaa huumoria.

Mutta en minä tähän aio takertua, jos parempi löytyy. Peli on auki ja ehdotuksia otetaan vastaan.

Rampaus

Huomaan, että olen vaihtanut tiettyjä ajatuksia sellaisiin, jollaisiksi niitä haluttiin muovailla, kun olin itse lapsi. Vai miten muuten selittäisitte tämän: Tunsin kamalaa syyllisyyttä katsoessani elokuvaa pimennettyjen ikkunoiden sisäpuolella, kun ulkona oli poutainen ja lämmin kesäpäivä.

Ennen säätiloilla ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä katsoin itselleni luvalliseksi tehdä.

Sisällä minä olisin mieluusti ollut aina. Mitä sisempänä, sen parempi. Sisäavaruuksissa. Pois konkreettinen ja ruumiillinen! Ajatukset vievät paljon pidemmälle, poukkoilevat riemukkaammin ja jäntevämmin kuin laihat jalat. Rajoitteena ainoastaan lukunopeus ja näppäimistöä rummuttavien sormien kömpelyys.

Olen kuullut, että muutkin ihmiset joskus haaveilevat leikillään vankilatuomiosta tai sairaalajaksosta. Ylläpidon ulkoistuksesta. Vastuuttomuudesta. Saisi kirjat luettua ja ajateltua kokonaisia ajatuksia.

Olen myös ilkeyttäni joskus ajatellut pyörätuoliin joutumista hyvänäkin diilinä. Pois karsiutuisi enemmän tekemisiä, joista en pidä ja vähemmän niitä, joista pidän.

Nyt, kun selkävaiva pakottaa minut kulkemaan kyyryssä ja varomaan jokaista ojennusta (kuinka toivonkaan, että tämä kestää vain hetken!), tulen taas järkiini ja pyydän kaikilta anteeksi.

Pakkas

Heräsin äsken ja yllätyin. Ulkona on selkeästi jo valoisaa. Suu tuntuu turvonneelta, en ole juonut tarpeeksi. Olen ehkä vähän puolikuntoinen. Silloin näkee sellaisia unia kuin nyt. Kävin juomassa pari lasillista vettä, mutta se ei tunnu riittävän. On varmasti pakkasta. Suuri ikkuna hohkaa kylmää.

Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.

Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.

Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.

Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.

Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.

Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.

Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?

Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.

Paperi!

Kuulin eilen, suuren kiihtymyksen vallassa, kun mielitiettyni luki aviisista, kuinka maailman Kivi-Paperi-Sakset -yhdistys tai vastaava julkisuuteen antamassaan tiedotteessa ilmoittaa, että kuuluisa Kivi-Paperi-Sakset -peli avaa portin ihmisen syvimpään sisimpään ja paljastaa armottomasti pelaajan mielenlaadun ja sivistyksen asteen. Ja että tyylikkäin valinta, hyvät lukijat, sivistynein ja elegantein tapa pelata Kivi-Paperi-Sakset -peliä, on valita aina, ja tämä lienee henkistyneimmille yksilöille aivan itsestään jo selvää, valita aina paperi.

Ja totta kai! Miten houkkamaisesti ja suurta ymmärtämättömyyttä sekä mielen levottomuutta osoittaen olenkaan valinnut väliin kiven, väliin sakset, kuin ollakseni jatkuvasti sotajalalla ja kuten kuuluisassa laulussa lauletaan tuonut julki sen sotilaan, joka meissä kaikissa asuu, sotilaan, joka on vastuussa kaikesta maailmassa olevasta pahasta.

Valitsemalla paperin osoitan olevani rauhan mies ja oikeamielinen, sovintoon jatkuvasti pyrkivä, rakentava ja sivistynyt. Valitsemalla paperin, olen hävittyänikin moraalisesti voittanut, kuten kotiportilleen murhattu toimittaja. Valitsen paperin, jos mikään sivistyksen nimissä rakennettu minulle mitään tarkoittaa. Ja jos Jeesus ja Gandhi pelaavat Kivi-Paperi-Sakset-erän, olen varma kuin varma voi olla, että se päättyy paperiseen tasapeliin. Kun valitsen paperin, jo viestii käteni asentokin laupeutta, halua auttaa, vihamiehen suitsimista ystäväksi kädenpuristuksella. Jos kädessäni onkin veitsi, se tippuu siinä samassa maahan, kun valitsen paperin.

Paperi on hyvyyttä. Paperi on Wikipedia. Paperi on Punainen Risti ja Unicef. Paperi on kuuttien tulevaisuus. Paperi on al dente.

valokuvaus_old

Olen taas ajan tasalla kliffasti kuin vastikään nuortunut perheenisä.

Kyllähän se nyt tietysti on huomattu, että kaikki kuvaavat kaikilla ulottuvilla olevilla kuvantallennuslaitteilla kuin viimeistä päivää. Mutta tulin tässä äskettäin ajatelleeksi, että nykyisellä valokuvausvillityksellä on varmasti paljonkin yhteistä seitsemänkymmentäluvun puolivälin vastaavaan.

Enkä nyt puhu kameroista kännyköissä tai taskuissa vaan järjestelmäkameroista. Melkein joka kodissa pölyttyy vanha Canoni tai Pentaxi, joka on ostettu silloin, kun ensimmäistä kertaa "ammattilaisten" järjestelmärungot halpenivat kuluttajien hamstrattavaksi. Valokuvauskurssit täyttyivät, jokainen kulki ylpeänä kameralaukku olalla ja osasi sanoa aukoista ja valotusajoista.

Ja nyt taas. Digijärkkäreiden hinnat ovat kohtuullisia, joka toisella sellainen roikkuu olalla kauniina kesäpäivänä Espalla. Valokuvauslinja on TAIKin suosituimpia. Valokuvausta ilmoittaa harrastavansa melkein jokainen ja lehtien sivut täyttyvät erihintaisista objektiiveistä.

Eikä siinä mitään. Ilman sarvia ja hampaita tämä. On minullakin kamera. Ja valokuvaus on hienoa. Toisen ottama kuva ei onneksi ole toiselta pois.

Mutta löytyykö jälleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua melkein joka kodista lapsille leikkikaluksi vanha järkkäri, kuten nyt. Ja voiko tämän hetken digitaalikameroilla kuvata vielä kolmenkymmenen vuoden päästä, kuten tuolla äidin vanhalla Canonilla. Löytyykö yhteensopivaa muistikorttia, kuten nyt löytyy filmiä. Entä onko kolmenkymmenen vuoden päästä USB- tai FireWire-piuhoja. Kiinnostaako ketään enää joku 10 megapikseliä?

Nykyisen optiikan voinee vielä kiinnittää tulevaisuuden runkoihin, mutta pelkäänpä, että varmemmin kuin tämän päivän muistikortteja, saa tulevaisuudessa mustavalkofilmiä.

ordlist

BEKVÄM=MUKAVA

BESTÅ=SÄILYÄ

DOMSJÖ=TUOMIOJÄRVI

EKTORP=TAMMITORPPA

FLÖRT=FLIRTTI

GRANÅS=KUUSIHARJU

HEDRA=KUNNIOITTAA

KLIPPAN=KALLIO

KNÖS=POHATTA

KOSING=FYRKKA

KRAMFORS=HALAUSKOSKI

KROKEN=KOUKKU

KVOT=OSAMÄÄRÄ

LACK=LAKKA

LEKSVIK=LEIKKILAHTI

LIDEN=MÄKI

POÄNG=PISTE

Tiedostavaa naurua

Ennen kuin Finnkino Oy tai SK-ravintolat ostaa vielä Suomen Elokuva-arkiston ja Orioninkin, on hyvä käydä Eerikinkadulla katsomassa kuluneita filmikopioita elokuvista, joita näkisi myös televisiosta. Se on hyvin tunnelmallista, ja usein siellä voi nähdä kulttuurivaikuttajiakin, kuten hiljattain Tieto-Finlandian voittaneen Peter von Baghin.

Meinasin kirjoittaa Pete von Bagh.

Mutta yksi rasittavuus Orionista löytyy ja kuten aina, sen saavat aikaan muut ihmiset (ks. Sartre). Tiedostavat elokuvavieraat kun osoittavat siellä muille tajuavansa elokuvaan istutetut vitsit naurahtamalla väkisin jokaiselle. Vaikka vitsi olisi huono ja tyhmä, eikä edes mitenkään piilotettu vaan suorastaan hierottu katsojan naamaan, sille on naurettava, sillä muuten vieressä istuva voi kokea ylemmyyttä: "tuopa ei tajunnut".

Kun Miller's Crossing -nimisen elokuvan alkukohtauksessa läpimätä gangsteripomo pitää pahoja aikeitaan puolustelevan monologin, yleisö hörähtää joka kerta, kun roisto sanoo sanan "ethics". Onhan se nyt ihan hillitöntä, että roisto ei näe koko oman toimintansa epäeettisyyttä. Mitä ironiaa!

Ja mistäkö tiedän, että nauru on väkinäistä? Koska viidentoista minuutin jälkeen koko porukka on niin syventynyt elokuvaan, etteivät vitsit enää naurata, elleivät ne oikeasti naurata.

Monta vaaraa ompi eessä

(http://www.inhabitat.com/2007/07/10/taiwans-led-traffic-lights/)

Autoilu on uhta hassakkaa. Yllätyn lähes joka kerta siitä, kuinka vähän liikenne sujuu Helsingin liepeillä aamuisin tai iltaisin - aina norminmukaisen työajan ja vapaa-ajan vaihtuessa toisikseen. Yllätyn ehkä siksi, että joudun tippana peltimereen niin kovin harvoin.

Luulen havaitsevani Radio Helsingin toimittajan äänen tulevan pienen virneen takaa aina kun tämä tiedottaa aamuliikenteestä. Ja joka aamu viesti on sama. Kehä I ja sisääntuloväylät ovat täysin tukossa. Kyllä minuakin virnuiluttaisi, jos viikon jokaisena päivänä työkseni kertoisin mikrofonille tuon. "Letka liikkuu kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä tunnissa." Leppoisa pyöräilyvauhti.

Ruuhkassa auton kierrokset vaihtuvat jatkuvasti epämukavan alhaisesta epämukavan korkeisiin ja kytkintä kuluu lapinreissun verran. Automaattivaihde olisi ruuhkaan paras.

Ymmärrän täysin ihmisiä, jotka ajavat autolla töihin, mikäli julkisilla kulkuneuvoilla työmatkanteko alkaa kestää puoltatoista tuntia. Siinä tapauksessa siis, että autolla pääsee merkittävästi nopeammin. Tänään työmatkani kesti autolla 75 minuuttia. Junalla ja bussilla olisin päässyt tuntiin. Mutta en olisi jaksanut kantaa puutavaraa ja työkaluja.

En ollenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät viitsi edes tarkistaa, pääsisivätkö nopeammin julkisilla. Se, että joinain päivinä tarvitsee töissänsä autoa on huono tekosyy, jos viikkoon kuitenkin mahtuu päiviä, jolloin autoa ei tarvitse. Mikäli kehäykkösen laumasta joka kolmannella sattuisi juuri tänään olemaan sellainen päivä, ettei tarvitse mennä omalla autolla töihin, ero olisi valtava. Sillä näitä ihmisiä varten järjestetyt bussit kulkevat tuossa samassa ruuhkassa jo nyt.

Eikä välttämättä tarvitsisi erikseen mainita, etten ajattele tässä nyt pelkästään muiden autoilijoiden olon helpottamista. Otan innolla vastaan kaikki pienet kiusat, joilla turha autoilu vähenisi. Tietullit ja muut. Kävelykeskusta - sille tosin löytyy parempiakin perusteluita.

Huomasin lehdessä mainoksen Lexus-merkkisestä henkilökohtaisesta lokerrosta (Asa, Julma-Henri et al. Pohjalla, Foetida Pro Promo, 2007), joka on kuulemma kovin vähäpäästöinen ja ekologisesti korrekti. Siinä on hybridimoottori, eli osan aikaa vaunu kulkee sähköllä, jota tulee akusta, jota ladataan muun ajon aikana, jolloin esimerkiksi ruuhkissa ei tarvitse kiusata bensakonetta. Tällä ratkaisulla päästään merkittäviin säästöihin energiankulutuksessa.

Mutta mihin Lexuksen sähkömoottori sitten on tarkoitettu? Katsotaanpa:

"Zero to 60 in 5.2 seconds. That’s the kind of power you can expect in the GS 450h. While it may have a V6 engine under the hood, the extra boost from the electric-drive motor gives the vehicle the acceleration power of a V8."

Ilmeisesti tämän ansiosta tuo kiiltävän musta nahkapenkkilaiva on saanut mairittelevan ekologisuusluokituksen; samassa teholuokassa (340 hevosvoimaa) nimittäin painivat ainakin nämä kaksi vekkulia:

Aika pitkä

Hei kuinka moni teistä jaksoi lukea tuon edellisen merkinnän? Ihan rehellisesti.

Salama

Hannusta en aio kirjoittaa.

Avaan blogin taas pitkästä aikaa. Enkä tiedä osaavatko lukijani enää takaisin. Luotan turhautuneisiin hetkiinsä, jolloin opinnäytteen pitäisi valmistua, mutta jolloin epätoivoisimmatkin sijaistoiminnan yritykset saavat rohkaisun, ja blogini osoite kirjoitetaan osoitekenttään. Sillä teille minä tätä. Ja ehkä omaksi iloksenikin välillä.

Innostuin jälleen valokuvaamisesta. On se kausi.

Alkuvuoden passiivisuuteni kirjoittamisen ja maalaamisen ja musiikin suhteen menköön sen piikkiin, että vietimme vuoden ensimmäiset puolitoista kuukautta ensin Chilessä ja sitten Argentiinassa ja seuraavat puolitoista putkiremonttia paossa S:n vanhempien luona K:lla.

Myönnettäköön, että ensialkuun oikeastaan innostuin kameroista ja lisävarusteista.

Putkiremontti on jo ohi. Vielä pitäisi keittiö kasata. Keittiöstä tulee punainen. Se on tärkeää. Putkiremontissa uusittiin koko kylpyhuone ja sinne tuli valitsemamme laattavaihtoehto, jossa suihkun takana on pystysuuntainen tehosteraita. Tehosteraita on punainen, mikä myöskin on tärkeää.

Halusin ostaa kameraani zoom-objektiivin, jolla voisi ottaa laajallakin kulmalla kuvia, mutta jolla pystyisi myös ehkä tuomaan kuvattavan asian hieman lähemmäs kuin mitä se noin paljaalla silmällä katsottuna on.

Kun asunto menee tuolla tavalla uusiksi - laminaattilattiankin saimme - ei viitsisi tyytyä enää vanhoihin kalusteisiinkaan tai ainakaan niiden vanhaan järjestykseen. "Maalataan pöytä!" "Ostetaan sohva!" "Annetaan kaappi pois!" Kannattaa ehkä asettua ensin taloksi. Intoilla sitten lisää.

Etelä-Amerikan matkalla ostin yhden zoomin. Kerron siitä vaikka myöhemmin. Se zoomi oli ääripäässäänkin jo hieman kiikarimainen. Sillä pystyy vakoilemaan naapuria. Mutta nyt halusin toisenlaisen.

Ja opiskelin kameraharrastajien foorumeilla yleisiä mielipiteitä. Ja selasin eBaytä. Ja pyin ja pyin. Kunnes kehitin pakkomielteen erääseen, jonka voi lähestulkoon identifioida merkkijonolla "Vivitar Series 1 28-105 1:2.8-3.8". Lähestulkoon siksi, että linssistä on tehty muutamaakin versiota. Tilasin sen Kaliforniasta, sillä muualla sitä ei ollut. Tullista piti hakea, kokonaisuudessaan maksoin aarteestani satasen.

Edellisen ovat eräät ehkä kuulleet jo niin moneen kertaan, että asia tuntuu jo samalta kuin upottaisi kätensä rannetta myöden räkäisistä ysköksistä tehtyyn velliin.

Iloinen varustelisäys innosti kaivamaan vanhan salamalaitteenkin piilostansa. Kerrottakoon tässä nyt siis se, että kamerani on äidiltä lainassa, ollut varmasti ainakin 5 vuotta jo, ja että äiti on ostanut kameran 70-luvulla. Se, että vanha salamalaite siis toimi, ei ollut lainkaan itsestään selvää.

Vanhat paristot olivat purskahdelleet salamalaitteen sisälle. Laitteen valintakiekkojen merkinnät kuluneet näkymättömiin. Salamavalon kulman säätö oli jumiutunut niin, että sitä sai säätää voimalla. Mutta käyttökuntoon sen sain.

Ja aikaisemminkin olen sillä yrittänyt ottaa kuvia, mutten ole tajunnut miten se toimii. Kuvat ovat aina valottuneet jotenkin pahasti yli tai pahasti ali. Tai sitten puolet kuvasta valkoista ja puolet mustaa. Mutta hakukone osoitti minulle kolmisenkymmentä vuotta vanhan salamalaitteen ohjekirjan sijainnin ja ohjekirja osoitti tavan laskea oikean aukon koon riippuen kohteen etäisyydestä.

Otin testikuvia. Osoitin salaman suoraan kohteeseen tai kimmottelin sitä seinistä ja katoista. Olin epäuskoinen. Mutta kun sain nähdä kuvat, olin ällistynyt. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuvat eivät näytä lainkaan salamalla otetuilta. Katso itse. Salama on valaissut tämänkin:



Loppuun tahtoisin kehua. Teetin 276 kappaletta suuriresoluutioisia jpg-kuvia paperikuviksi käyttämällä sivulla www.fotoyks.fi olevaa palvelua. Valtavasta tiedosto- ja datamäärästä huolimatta palvelu toimi kuin unelma ja tilatut kuvat sai haettua lähimmästä myymälästä jo samana päivänä. Tulosteissa ei ollut pientäkään moitteen sijaa.

Flooraa ja Faunaa

Onpas äitelä otsikko! Oikea marsipaani. Sellainen, joka voisi olla Ellit -nettisivuston blogin otsikko. Miksi naisille on tuollaisia aivottomia sivustoja. Ja lehtiä. Ja kaikkea mediaa. Paljon pinkkiä ja horoskooppiasioita. Ilmeisesti aika moni nainen on tasaisesti ja vielä hieman ylpeyttä asiasta tuntien, kiinnostunut asioista, jotka kuuluvat kategorian "naisten jutut" -alle. En kyllä tunne montaakaan. Mutta pakko heitä on olla. Vähän kuin ihmisryhmä "Seiskan tilaajat". Ja miksi sivuston nimi on "Ellit"? Haluaako joku oikeasti olla Elli, siis sillä tavalla yhteisömielessä, että "mitäs me Ellit", varsinkin kun yhteisön nimi ja teemat on ylhäältä annettu.

No kuitenkin. Se otsikosta.

Faunan osuus merkinnässä on kuitattu lyhyesti: Näin eilen (puhuessani pikkusiskoni kanssa puhelimessa) kuinka akvaarion lampun päällä aikaansa viettävä kissa (Pekka) oksensi ohimennen desin verran huonosti sulanutta kissanruokaa kilpikonnan (Eppu) akvaarioon. Sitten Eppu (kilpikonna) alkoi syödä oksennusta. LMAO.

Sitten flora. Lähes tapoin bonsaini ehkä viikko, ehkä pari viikkoa sitten. Pimeä vuodenaika, vetoisa paikka sekä järkälemäisen työrupeaman aiheuttama olematon kastelu sai nirson kasvin (jonka ei pitäisi olla) varistamaan kaikki ne lehdet, jotka eivät olleet auringon puolella. Lähes menetin toivoni. Bonsain kuoleminen kun on siinä mielessä ärsyttävää, että kaikki tunnollisuus kasvin siihenastisessa hoitamisesssa valuu kuolon hetkellä hukkaan.

Mutta kas! Nypin kaikki rusehtuneet lehdet pois. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka irtosivat koskettamalla. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka lähtivät vähän liian helposti. Ja nyt karussa rungossa on kiinni vain valioyksilöt. Siirsin kasvin lämpimämpään paikkaan ja päätin antaa sille lisävaloa pöytälampun loisteputkella. Aamuseitsemästä iltayhdeksään. Ja tiedättekö mitä? Oksat alkoivat puskea silmuja! Eikö olekin pelottavaa? Tämä innostukseni siis.

Ja kuten nyt tekin, valveutuneet lukijani, epäilemättä kyseenalaistatte sähköntuhlauksen mielekkyyden (herranenaika sehän on lamppu koko päivän siinä ja yhdeksäs ydinvoimala ja hiilidioksidi), aloin minäkin miettiä ekologisempaa vaihtoehtoa loisteputkelle ja hei mäpä taidan kirjoittaa siitä ihan oman merkintänsä.

Maailmassa sitkeästi pysyviä epäkohtia

En tahtoisi ikävystyttää teitä, rakkaat lukijat (jos teitä enää on, nyttemmin on alkanut vaikuttaa siltä, että innostus blogeihin niiden henkilöiden keskuudessa, joiden innostukseen aloitusvaiheessa tartuin, on jokseenkin hiipunut sekä luku- että kirjoitusmielessä, kumpi sitten hiipui ensin, ehkä kirjoitusmieli ja tästä johtuen into tarkistaa bloita uusien merkintöjen varalta on pienentynyt, olisi ehkä hauskaa lopettaa koko kappale tähän).

Oli puhetta, että voisi siirtyä ytimekkäämpään ilmaisuun. Lyhyitä lauseita. Jatkan.

Teitä ei varmastikaan tietokonenörttijutut kiinnosta. Yrittäkää silti. Aion valittaa nimittäin. Saan eräästä tietokoneasiasta näppylöitä. Saan aika monesta tietokoneasiasta näppylöitä. Mutta tämä asia on universaali. Samanlaisia näppylöitä saa muualtakin. Ei tarvitse osata ATK:ta. Ei sinunkaan. Eikä tarvitse sanoa teekkariksi. Hei. Sentään.

Sama kuin parkkipaikalla. Kun on iso parkkipaikka, autot laitetaan huolimattomasti. Isoja välejä. Sitten ei mahdu enää, vaikka mahtuisikin oikeasti. Tai yläkomero. Paiskotaan vain tavaroita. Sitten ne vyöryvät niskaan kun oven avaa.

Tai rahat. Jos on tosi paljon rahaa, ollaan hölmöjä. Ostetaan Lamborghini. Perustetaan keilahalli. Ja kohta ei ole enää rahoja. Tai meri. Meri on niin iso, ettei sieltä erotu pullonkorkki. Eikä autonrengas. Eikä pesukone. Korkeintaan tuhannet kuutiot öljyä erottuu. Sen voi viskata jos se on pienempi.

Tai tietokone. Niin. Se on taas tehokkaampi kuin kaksi vuotta sitten. Toimivatko ohjelmat nopeammin? Ei. Miksei? Koska ne ovat uusia. Uudet ohjelmat ovat hitaampia kuin edelliset. Ne on tehty huonommin. Ei tarvitse tehdä paremmin, sillä tietokoneet ovat taas tehokkaampia.

Ihmiset tekivät taulukkoja ja asiakirjoja myös vuonna 1995. Miten ihmeessä?

Tällaiset mekanismit pitävät kasvun yllä.

Romaanista Toinen minä

Aloitin viikonloppuna, joka käsittää viikon, tuon seitsenpäiväisen ihmismielelle sopivankokoisen työskentelystä ja siitä palautumiseen tarkoitetusta ajasta, eli juuri kyseessä olevasta viikonlopusta, kaksi viimeistä päivää, lauantain ja sunnuntain, Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen José Saramagon, portugalilaisen varsin inellektuaalisen (mikä nyt on intellektuaalista) näköisen vanhuksen kirjoittaman teoksen Toinen Minä, jonka puolivälin, sivun 200, saavutin eilen, sunnuntaina ja huomaattekin, tai te teistä, jotka yleensäkin lukevat ajatuksella ja ovat mieltyneitä laskutoimituksiin, kuten minä, osaavat hyvinkin kertoa lukemassani kirjassa olevan yhteensä 400 sivua ja että kirjan loppuun lukeminen tarkoittaisi kohdallani vielä toisen kahdensadan sivun lukemista, mikä ei muuten aivan täsmällisesti tarkasteltuna pidä paikkaansa, sillä tekstin ulkoasun ja yleisen mukavuuden takia pyöristin sivunumeroita (sekä puoliväliä, että kokonaissivumäärä ilmoittaessani) lähimpään satalukuun, sillä merkillepantavaa on, että ihmismieli ei välttämättä useinkaan suorita pyöristystä automaattisesti keventääkseen muistinsa taakkaa, muistinsa, joka nykypäivänä, vaikkei aina saisi puhua nykypäivästä ahdistuneesti, sillä muuten vanhenee ennenaikaisesti - nykypäivänä saa kantaakseen yhä suurempia ja monimutkaisempia rakenteita ja abstraktioita, siten että esimerkiksi ilmoittaessani kirjan kokonaissivumääräksi 374, ei monikaan ennen muistiinpainamista pyöristä lukua neljäänsataan, vaikka se olisi tälle hyvinkin sallittua, ellei peräti suotavaa, mutta jottei tästä tulisi ongelmaa, ilmoitin sivumäärän jo valmiiksi, vaikkakin virhettä tehden, tasaisena satalukuna, jota siis vain merkityksettömän vähän lyhymmästä kirjasta jatkaakseni (paha tapani on kulkea metsän kaikki polut läpi, ettei perillä tulisi tunnetta, oliko sen yhden polun varrella sittenkin jokin mainio kantarellipaikka, sillä kantarellipaikoista riittää yleensä vuosiksi iloa) voisin mainita, että se poukkoilevasta tyylistään huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, maalaa varsin uskottavan kuvan erään historianopettajan, jos sallitte, sielunmaailmasta, joka, ja nyt pääsemme kohtaan "ehkä juuri siitä johtuen", on varsin monitahoinen ja epävarma, yksin asuvan, hieman masentuneen (tai lamaantuneen) eronneen keski-ikäisen miehen sielunmaailma, joka jo kertomuksen alkumetreillä saa kantaakseen melkoisen järkytyksen, jota ehkä parhaiten kuvaisi happamaan piimälasiin korkealta tipautettu puolikas kuorittu kiivi, joka, kuten ehkä olette joskus varhaisen lapsuutenne seiniä koetellaksenne huomanneet, alkaa erittää vihreätä mehuaan uhkaavan näköisinä kiekuroina maitotuotteen, vaikken tarkemmin ottaen lapsena juuri piimästä pitänytkään, uumeniin aivan kuten maligni kasvain, jonka erityispiirteenä, tunnusmerkkinä suorastaan, mainitaan sen kyky infiltroitua ympäröivään solukkkoon, ja tuon epämääräisen tunne-elämänsä tueksi tuo historianopettaja luo suunnitelman, jolla tuon kiivin poimiminen ehkä mahdollistuisi, suunnitelman, joka on tuettu hätäisillä, mutta vailla tarkempaa tutkiskelua loogiseksi päätetyillä rakenteilla, aivan kuin Dalín maalauksen valuvat asiat on tuettu kepukoilla, mutta joita kirjan toinen päähenkilö, jos sitä tai häntä nyt henkilöksi voi sanoa, historianopettajan Järki, joka siis kirjassa on kirjoitettu isolla kirjaimella, kuten tuossa äsken "Järki", käy ravistelemassa ymmärtämättä seurauksia, sillä Järki usein vaatii ehdotonta soveltamistaan hetkellisesti näkemättä mitä se voi saada aikaan pidemmällä aikajänteellä, josta en kuitenkaan voi kirjan kohdalla vielä puhua, sillä aikajänne, mikäli siis puhumme nyt edelleen Saramagon romaanin määrittelemästä aikajänteestä, on vielä noin kahdensadan sivun osalta minulle tuntematon ja lukijana minun on tyydyttävä sitä paljastamaan yksi sivu kerrallaan, virke kerrallaan, lause, sivulause, sivulauseen sivulause ja niin edelleen kerrallaan, tavu kerrallaan, kirjain kerrallaan ja välillä on muistettava hengittää.

kaksi asetelmaa

1.

Kapakassa ei mietitä turhia. Haetaan se kalja tiskiltä. Neljäkakskyt, ihan perus, ei paha. Ollaan keskustassa kuitenkin.

Kolmas tuoppi. Taas tyhjä muki. Vastahan tässä ollaan pari tuntia oltu. Mihis lähettäis? Voisi kokeilla seuraavaksi jonkun tumman. Maksaa kyllä yli vitosen. Haluaako joku jotain?

Ai helvetti että tekis mieli jotain suolasta. Oota mä käyn tossa. Nää maistuu jotenkin paljon paremmalta tähän aikaan päivästä. Mitähän tässäkin on. Paperimassaa ja valkosipulia. Sama se. Mättö ku mättö.


2.

Levykaupassa mietitään turhia. Kävellään käytettyjen laarille. Täällä on aina nää samat. Kato, Raw Power. Hehe. Pitäisköhän ostaa, pitäähän nyt tää. No joo. Kympin kuitenki.

Hei! Täällä on tämä. Mun on vuoden pitäny hankkii. Saiskohan tän jostain muualta. Viistoista. En tiiä. Vähä menee kyllä kipurajalle. Täytyy katoo netistä.

Vois tsekkaa noi vinyylit.

En sitten ostanut mitään. Mut arvaa, siellä oli muutama Metersin vinyyli. Makso vaan seittemän. Mitähän, onkohan niissä jotain vikaa. No en tiiä. Mut aika kuumaa settiä kuitenki.

Pitäis kyllä hommaa se Raw Power. Mulla ei ole sitä vielä.

tenttivertaus sekä ajatuksia talvesta

Viehdyn ehkä liikaa analogioista. Olen jo oppinut suhtautumaan penseästi huonoimpiin, jotka lähes poikkeuksetta alkavat "elämä on kuin". Pahimmat yleensä ovat kiinni jääkaapissa viivin ja wagnerin jäpi kulkevan magneettikentän välityksellä.

Mutta ajattelin siis sanoa, että tentti on kuin avanto. Ja pahaltahan tuo näyttää.

Oikeastaan voisin sanoa, että tenttiin menemisen, siellä olemisen ja sieltä tulemisen aikaisten tuntemusten henkinen puolisko muistuttaa kovasti avannossa käynnin aikana koettua. Jännitetään, valmistaudutaan, laskeudutaan sisäisen pakon määräämänä, pidätetään henkeä ja pinnistellään, noustaan pois, unohdetaan pahin ja täytytään huojennuksen lämmöstä edessä itselle omistettu levollinen auvo.

Olen siis alkanut ottaa tentit ehkä liian vakavasti. Tai avannossa käymisen liian kepeästi.

Pahempi, oikeastaan, kuin avanto on hyinen musta vesi tuulisena ja märkänä syysiltana. Huomasin sen viimeksi runsas viikko sitten Kuopiossa, jossa olin paikallisten kollegojen vieraana. Kollegat työskentelevät Kuopion yliopiston kemian laitoksella ja poikkeusta lukuunottamatta kuuluivat lsukupuolensa perusteella laitoksensa melko mitättömään vähemmistöön.

Tunsin käytävillä, että paikassa on jotain hassua, mutta päästessäni ruokalaan, tajusin todella mistä on kyse.

Ruokalassa todistin myös erästä muuta omituisuutta. Palautuslinjastoon oli näet nimetty erillinen laatikko erimuotoisia ruokailuvälineitä varten; yksi veitsille, yksi haarukoille ja niin edelleen. Tästä huolimatta ihmiset olivat lajitelleet aterimensa siten, että missään laatikossa ei ollut muunlaisia ottimia kuin mitä sinne oli tarkoitus laittaa. En ole koskaan nähnyt että lajittelu toimisi. Jos aivoissa todella on olemassa uskonnollisia asioita käsittelevä lohko, luulen, että tuona hetkenä se sai kokea suoranaisen kylvyn.

Se, onko näiden kahden omituisuuden välillä jokin kytkös, jääköön spekuloimatta.

Siellä satoi aamulla jo lunta. Ihmiset valittelivat talven tuloa. On huvittavaa, että oma mielikuvani talvesta ei vieläkään oikein osu yksiin sen kanssa, mitä olen kokenut. Mielestäni talvi on paljon lunta ja pakkasta, eikä kerroksittain jäätyneellä vesisateella liukastelua. Ehkä ne kaupungissa asuvat ihmiset, jotka inhoavat talvea, hyväksyvät aivoonsa realistisemman kuvan pimeästä vuodenajasta, sillä en kyllä ymmärrä, kuinka joku voi inhota paksuja kinoksia, pilvetöntä pakkaspäivää ja lumen narskuntaa. Tai jos inhoaa, kyseisellä henkilöllä on luultavasti jokin pakko pukeutua väärin.

Ehkä pahinta synkässä vesitalvessa on valon puute. En voi enää kieltää, etteikö valolla olisi vaikutusta mielenlaatuuni. Pimeys lamauttaa innostuksen. Se, että säkkipimeys hellittää vain siksi hetkeksi, jolloin luterilaisen perinteen mukaan ollaan sisätiloissa, vaikuttaa masentavasti.

Onkin aina vavahduttavaa käydä neljännen kerroksen miestenvessassa, jonne keskitalvellakin paistaa lähes suoraan ihana aurinko. Sitä valon määrää ja kontrastia! Sähkövalon pehmentämänä ja väsyneenä haukon henkeäni, värähdän liikutuksesta ja kusen sormille kyynelsilmin.

suhtaudun vilpittömästi väreihin

Istun kuppilassa, jossa on muodikasta istua tietokoneen kanssa. Olen valkoinen ja tietokoneeni on musta. Viereisessä pöydässä istuu musta mies, jonka samanlainen tietokone on väriltään valkoinen. Outo symmetria viehättää minua.

elokuvan nähtyään hän oli valmis kohtaamaan kenet vain

Tomaatin tomaatinisisuslimalla ympäröidyt siemenet näyttävät paljaan nilkan päällä hetken märkivältä haavalta. Kun noukin siemenet nilkalta, tulen nyhtäneeksi irti karvan. Siksi en laitakaan tomaatinsiemeniä takaisin suuhun, johon ne olivat ennen putoamistaan matkalla. Pyyhin käden paperiin. Karva jää paperiin.

Käytettynä ostamani levy pomppii.

Kun katsoimme pienenä karatekidin, säntäsimme lopputekstien alkaessa ulos heinikkoon tappelemaan. Pienenä olin kehittymässä hyväksi tappelijaksi. Tullessani tokalle luokalle toiseen kouluun, muistan mittailleeni uusia luokkakavereita ja miettineeni kenet voittaisin ja kenelle häviäisin. Ihmettelin, että uudessa koulussa kukaan ei tapellut.

Karate Kid sai adrenaliinin virtaamaan. Potkimme ulkona velipojan kanssa toisiamme pitkin kylkiä ja heittelimme niskalenkkejä. Pettymys tuli silti nopeasti. Ihminen ei oikeasti lennä potkusta kovinkaan pitkälle, eikä niskalenkki ole kovin helppo tehdä, ellei toinen ole vähän juonessa mukana.

Tämä tuli mieleeni vain siitä syystä, että tunsin samankaltaista pettymystä eilen espanjantunnilla. Uusi opettaja on perulainen nainen, joka puhuu latinoespanjaa aivan käsittämättömän tyylikkäästi. Nopeus on juuri ja juuri ymmärrettävyyden rajoilla, äänenvoimakkuus reippaasti yläkanttiin ja eleet alleviivaavat täysin jokaista lausetta. Puhevyöryn jälkeen tekee mieli sännätä ulos heinikkoon puhumaan espanjaa.

Mutta eipä se itseltä suju. Ei ainakaan vielä.