Yöllä tuli paljon vettä ja ukosti. Vajaan kilometrin kävely kotiin ja oli kuin olisi käynyt vaatteet päällä uimassa. En viitsinyt enää edes juosta. Nauratti.
Joskus ihan fiksut teekkarit yrittivät väittää, ja ilmeisesti tämä on varsin yleinen harhaluulo insinööripiireissä, että sateessa ei muutenkaan ole mitään järkeä juosta, sillä joka tapauksessa saa niskaansa yhtä suuren määrän vettä. Kuulostaa järjenvastaiselta. Matemaatikko tai edes vähän matemaattisesta ajattelusta viehtyvä henkilö pitää matemaattisesti perustelluista asioista, jotka tuntuvat järjenvastaisilta, mutta ovat kuitenkin totta. Minäkin pidän. Sellaisilla asioilla voi hetken tuntua saaneensa yliotteen. Nörttien kosto, vihdoinkin täällä!
Mutta tuo sateessajuoksemisjuttu ei ole totta. Senhän toki ymmärtää jokainen. Mutta mitenkä tuohon abstraktiin/-urdiin päätelmään voi päästä?
Kas. Kaikki alkaa approksimaatiosta. Olettakaamme siis, että sadepisarat eivät liiku vaan että sateen aikana ilmassa on tietyllä tiheydellä vesipisaroita. Sanokaamme vaikka, että 500 pisaraa kuutiometrissä. Sitten oletetaan henkilö, joka on vaikka puoli metriä leveä ja kaksi metriä pitkä ja hän kulkee sadan metrin matkan (oikeastihan minun ei tarvitsisi tässä konkretisoida asiaa millään luvuilla, onhan muuttujat keksitty ja sateessa kulkeminen nyt kuitenkin on melko abstrakti asia). Kulkiessaan tällaisen matkan, henkilö käy läpi noin 102,5 kuution tilavuuden ja oletettavasti törmää tällä matkalla 102,5*500=51250 pisaraan. Näin tapahtuu huolimatta siitä, kuinka kovaa henkilö liikkuu.
Ehdotin päätelmän kuultuani, että tekisimme ulkona sateessa empiirisen kokeen ja miettisimme sen perään, mikä meni ns. vituiksi. Ehdotin myös, että minä olen se, joka juoksee.
Eikä minun pitänyt edes tästä kirjoittaa.
Vaan siitä, että lienee varsin hyödykästä kirjailijalle tehdä yksi jättimenestyskirja, josta kriitikotkin pitävät, sillä seuraavat kirjat myyvät varmasti, vaikkeivät kriitikot pitäisikään. Ja siis vielä elitisteillekin. Vaikken nyt tarkoita, että itse mikään kirjallisuuselitisti olisin. Olen nyt siis kuitenkin aloittanut yhden ja lukenut kaksi kirjaa Erlend Loelta tuon kuuluisan Supernaiivi -läpyskän jälkeen siinä toivossa, että saisin tuntea samanmoista kutittelua aivossa kuin joskus silloin. Pettymäänhän tässä on jo tottunut.
Eikä se oli mikään ihme. Ei toista Supernaiivia voi tehdä, sillä vitsi on jo käytetty ja toisaalta, kyseinen kirja ei vaadi kirjailijaltaan mitään sellaista nerokkuutta, jolla suollettaisiin vuodesta toiseen tuoreita ja riemastuttavia tuotoksia. Luulen, että Supernaiivi on syntynyt mielikuvituksesta, kirjoittamisen ilosta ja tietynlaisesta asenteesta. Viimeisimmästä pidän ja siksi olen jaksanutkin lukea pari seuraavaa Loeta loppuun. Tuo asenne on melko lähellä sitä, mitä pidän oikeana.
Luin viimeksi Loen kirjoittaman Doppler-nimisen kirjan. Voin suositella, mitään ajanhukkaa se ei suinkaan ole. Varsinkaan, kun sen lukemiseen käytetyn ajan mittaaminen on ehkä mielekkäintä tunneissa. Kirjan kehyskertomus antaa Loelle hyviä paikkoja purkaa turhautumistaan erilaisia asioita kohtaan. Purkautumista on välillä jopa riemastuttava lukea, vaikka maalit ovatkin helppoja.
