Monta vaaraa ompi eessä

(http://www.inhabitat.com/2007/07/10/taiwans-led-traffic-lights/)

Autoilu on uhta hassakkaa. Yllätyn lähes joka kerta siitä, kuinka vähän liikenne sujuu Helsingin liepeillä aamuisin tai iltaisin - aina norminmukaisen työajan ja vapaa-ajan vaihtuessa toisikseen. Yllätyn ehkä siksi, että joudun tippana peltimereen niin kovin harvoin.

Luulen havaitsevani Radio Helsingin toimittajan äänen tulevan pienen virneen takaa aina kun tämä tiedottaa aamuliikenteestä. Ja joka aamu viesti on sama. Kehä I ja sisääntuloväylät ovat täysin tukossa. Kyllä minuakin virnuiluttaisi, jos viikon jokaisena päivänä työkseni kertoisin mikrofonille tuon. "Letka liikkuu kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä tunnissa." Leppoisa pyöräilyvauhti.

Ruuhkassa auton kierrokset vaihtuvat jatkuvasti epämukavan alhaisesta epämukavan korkeisiin ja kytkintä kuluu lapinreissun verran. Automaattivaihde olisi ruuhkaan paras.

Ymmärrän täysin ihmisiä, jotka ajavat autolla töihin, mikäli julkisilla kulkuneuvoilla työmatkanteko alkaa kestää puoltatoista tuntia. Siinä tapauksessa siis, että autolla pääsee merkittävästi nopeammin. Tänään työmatkani kesti autolla 75 minuuttia. Junalla ja bussilla olisin päässyt tuntiin. Mutta en olisi jaksanut kantaa puutavaraa ja työkaluja.

En ollenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät viitsi edes tarkistaa, pääsisivätkö nopeammin julkisilla. Se, että joinain päivinä tarvitsee töissänsä autoa on huono tekosyy, jos viikkoon kuitenkin mahtuu päiviä, jolloin autoa ei tarvitse. Mikäli kehäykkösen laumasta joka kolmannella sattuisi juuri tänään olemaan sellainen päivä, ettei tarvitse mennä omalla autolla töihin, ero olisi valtava. Sillä näitä ihmisiä varten järjestetyt bussit kulkevat tuossa samassa ruuhkassa jo nyt.

Eikä välttämättä tarvitsisi erikseen mainita, etten ajattele tässä nyt pelkästään muiden autoilijoiden olon helpottamista. Otan innolla vastaan kaikki pienet kiusat, joilla turha autoilu vähenisi. Tietullit ja muut. Kävelykeskusta - sille tosin löytyy parempiakin perusteluita.

Huomasin lehdessä mainoksen Lexus-merkkisestä henkilökohtaisesta lokerrosta (Asa, Julma-Henri et al. Pohjalla, Foetida Pro Promo, 2007), joka on kuulemma kovin vähäpäästöinen ja ekologisesti korrekti. Siinä on hybridimoottori, eli osan aikaa vaunu kulkee sähköllä, jota tulee akusta, jota ladataan muun ajon aikana, jolloin esimerkiksi ruuhkissa ei tarvitse kiusata bensakonetta. Tällä ratkaisulla päästään merkittäviin säästöihin energiankulutuksessa.

Mutta mihin Lexuksen sähkömoottori sitten on tarkoitettu? Katsotaanpa:

"Zero to 60 in 5.2 seconds. That’s the kind of power you can expect in the GS 450h. While it may have a V6 engine under the hood, the extra boost from the electric-drive motor gives the vehicle the acceleration power of a V8."

Ilmeisesti tämän ansiosta tuo kiiltävän musta nahkapenkkilaiva on saanut mairittelevan ekologisuusluokituksen; samassa teholuokassa (340 hevosvoimaa) nimittäin painivat ainakin nämä kaksi vekkulia:

Aika pitkä

Hei kuinka moni teistä jaksoi lukea tuon edellisen merkinnän? Ihan rehellisesti.

Salama

Hannusta en aio kirjoittaa.

Avaan blogin taas pitkästä aikaa. Enkä tiedä osaavatko lukijani enää takaisin. Luotan turhautuneisiin hetkiinsä, jolloin opinnäytteen pitäisi valmistua, mutta jolloin epätoivoisimmatkin sijaistoiminnan yritykset saavat rohkaisun, ja blogini osoite kirjoitetaan osoitekenttään. Sillä teille minä tätä. Ja ehkä omaksi iloksenikin välillä.

Innostuin jälleen valokuvaamisesta. On se kausi.

Alkuvuoden passiivisuuteni kirjoittamisen ja maalaamisen ja musiikin suhteen menköön sen piikkiin, että vietimme vuoden ensimmäiset puolitoista kuukautta ensin Chilessä ja sitten Argentiinassa ja seuraavat puolitoista putkiremonttia paossa S:n vanhempien luona K:lla.

Myönnettäköön, että ensialkuun oikeastaan innostuin kameroista ja lisävarusteista.

Putkiremontti on jo ohi. Vielä pitäisi keittiö kasata. Keittiöstä tulee punainen. Se on tärkeää. Putkiremontissa uusittiin koko kylpyhuone ja sinne tuli valitsemamme laattavaihtoehto, jossa suihkun takana on pystysuuntainen tehosteraita. Tehosteraita on punainen, mikä myöskin on tärkeää.

Halusin ostaa kameraani zoom-objektiivin, jolla voisi ottaa laajallakin kulmalla kuvia, mutta jolla pystyisi myös ehkä tuomaan kuvattavan asian hieman lähemmäs kuin mitä se noin paljaalla silmällä katsottuna on.

Kun asunto menee tuolla tavalla uusiksi - laminaattilattiankin saimme - ei viitsisi tyytyä enää vanhoihin kalusteisiinkaan tai ainakaan niiden vanhaan järjestykseen. "Maalataan pöytä!" "Ostetaan sohva!" "Annetaan kaappi pois!" Kannattaa ehkä asettua ensin taloksi. Intoilla sitten lisää.

Etelä-Amerikan matkalla ostin yhden zoomin. Kerron siitä vaikka myöhemmin. Se zoomi oli ääripäässäänkin jo hieman kiikarimainen. Sillä pystyy vakoilemaan naapuria. Mutta nyt halusin toisenlaisen.

Ja opiskelin kameraharrastajien foorumeilla yleisiä mielipiteitä. Ja selasin eBaytä. Ja pyin ja pyin. Kunnes kehitin pakkomielteen erääseen, jonka voi lähestulkoon identifioida merkkijonolla "Vivitar Series 1 28-105 1:2.8-3.8". Lähestulkoon siksi, että linssistä on tehty muutamaakin versiota. Tilasin sen Kaliforniasta, sillä muualla sitä ei ollut. Tullista piti hakea, kokonaisuudessaan maksoin aarteestani satasen.

Edellisen ovat eräät ehkä kuulleet jo niin moneen kertaan, että asia tuntuu jo samalta kuin upottaisi kätensä rannetta myöden räkäisistä ysköksistä tehtyyn velliin.

Iloinen varustelisäys innosti kaivamaan vanhan salamalaitteenkin piilostansa. Kerrottakoon tässä nyt siis se, että kamerani on äidiltä lainassa, ollut varmasti ainakin 5 vuotta jo, ja että äiti on ostanut kameran 70-luvulla. Se, että vanha salamalaite siis toimi, ei ollut lainkaan itsestään selvää.

Vanhat paristot olivat purskahdelleet salamalaitteen sisälle. Laitteen valintakiekkojen merkinnät kuluneet näkymättömiin. Salamavalon kulman säätö oli jumiutunut niin, että sitä sai säätää voimalla. Mutta käyttökuntoon sen sain.

Ja aikaisemminkin olen sillä yrittänyt ottaa kuvia, mutten ole tajunnut miten se toimii. Kuvat ovat aina valottuneet jotenkin pahasti yli tai pahasti ali. Tai sitten puolet kuvasta valkoista ja puolet mustaa. Mutta hakukone osoitti minulle kolmisenkymmentä vuotta vanhan salamalaitteen ohjekirjan sijainnin ja ohjekirja osoitti tavan laskea oikean aukon koon riippuen kohteen etäisyydestä.

Otin testikuvia. Osoitin salaman suoraan kohteeseen tai kimmottelin sitä seinistä ja katoista. Olin epäuskoinen. Mutta kun sain nähdä kuvat, olin ällistynyt. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuvat eivät näytä lainkaan salamalla otetuilta. Katso itse. Salama on valaissut tämänkin:



Loppuun tahtoisin kehua. Teetin 276 kappaletta suuriresoluutioisia jpg-kuvia paperikuviksi käyttämällä sivulla www.fotoyks.fi olevaa palvelua. Valtavasta tiedosto- ja datamäärästä huolimatta palvelu toimi kuin unelma ja tilatut kuvat sai haettua lähimmästä myymälästä jo samana päivänä. Tulosteissa ei ollut pientäkään moitteen sijaa.