Suomen monimutkaisen, hieman kieron ja tietynlaisessa askeettisuudessaan varsin kouriintuntuvan kielen suurena ystävänä olen huolestunut erään sanan ja siitä johdettujen muotojen käytön vääristymästä.
Kyseessä on verbi "panna".
Alkoiko jotakuta ehkä hihityttää? Ehkä ei, sillä molemmat lukiani ovat saattaneet ylittää riittävän määrän vaiheita kehityksessään. Tästä huolimatta kyseessä olevan verbin seksuaaliaktiin viittaava merkitys on vetänyt lokaan koko hienon sanan.
Tästä johtuen moni välttelee (tietämättä tarkkaa syytä siihen tai syyn tietäen) tuota sanaa yhteyksissä, joihin se eittämättä kuuluu. Panemisen on korvannut pistäminen ja laittaminen. Sitten kuulee sitä, että laitetaan jalalla koreaksi ja että pistetään halvalla. Etsiessäni jotain (jota muuten teen melko paljon; voi olla ehkä että nukkumisen jälkeen suurin yksittäinen olemiseni muoto on etsiminen) saatan tuhahtaa, että "mihimmäsennyllaitoin" tai "-pistin", vaikka, jos nyt rehellisiä ollaan, etsinnän kohteena oleva asiahan on yleensä juuri nimenomaan pantu johonkin.
Mikä on, kun ei paneminen kelpaa? Vosin hyvin panna silloinkin, kun laitan takkia päälle, asetan asiaa vireille, pistän suun jotenkin, laitan haisemaan tai ylipäänsä pistän jotakin johonkin.
Erään mainion ruokablogin otsaketekstiksi oli laittamattomasti pistetty:
"Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan - ja kaikkea muuta pannaan."
