Flooraa ja Faunaa

Onpas äitelä otsikko! Oikea marsipaani. Sellainen, joka voisi olla Ellit -nettisivuston blogin otsikko. Miksi naisille on tuollaisia aivottomia sivustoja. Ja lehtiä. Ja kaikkea mediaa. Paljon pinkkiä ja horoskooppiasioita. Ilmeisesti aika moni nainen on tasaisesti ja vielä hieman ylpeyttä asiasta tuntien, kiinnostunut asioista, jotka kuuluvat kategorian "naisten jutut" -alle. En kyllä tunne montaakaan. Mutta pakko heitä on olla. Vähän kuin ihmisryhmä "Seiskan tilaajat". Ja miksi sivuston nimi on "Ellit"? Haluaako joku oikeasti olla Elli, siis sillä tavalla yhteisömielessä, että "mitäs me Ellit", varsinkin kun yhteisön nimi ja teemat on ylhäältä annettu.

No kuitenkin. Se otsikosta.

Faunan osuus merkinnässä on kuitattu lyhyesti: Näin eilen (puhuessani pikkusiskoni kanssa puhelimessa) kuinka akvaarion lampun päällä aikaansa viettävä kissa (Pekka) oksensi ohimennen desin verran huonosti sulanutta kissanruokaa kilpikonnan (Eppu) akvaarioon. Sitten Eppu (kilpikonna) alkoi syödä oksennusta. LMAO.

Sitten flora. Lähes tapoin bonsaini ehkä viikko, ehkä pari viikkoa sitten. Pimeä vuodenaika, vetoisa paikka sekä järkälemäisen työrupeaman aiheuttama olematon kastelu sai nirson kasvin (jonka ei pitäisi olla) varistamaan kaikki ne lehdet, jotka eivät olleet auringon puolella. Lähes menetin toivoni. Bonsain kuoleminen kun on siinä mielessä ärsyttävää, että kaikki tunnollisuus kasvin siihenastisessa hoitamisesssa valuu kuolon hetkellä hukkaan.

Mutta kas! Nypin kaikki rusehtuneet lehdet pois. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka irtosivat koskettamalla. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka lähtivät vähän liian helposti. Ja nyt karussa rungossa on kiinni vain valioyksilöt. Siirsin kasvin lämpimämpään paikkaan ja päätin antaa sille lisävaloa pöytälampun loisteputkella. Aamuseitsemästä iltayhdeksään. Ja tiedättekö mitä? Oksat alkoivat puskea silmuja! Eikö olekin pelottavaa? Tämä innostukseni siis.

Ja kuten nyt tekin, valveutuneet lukijani, epäilemättä kyseenalaistatte sähköntuhlauksen mielekkyyden (herranenaika sehän on lamppu koko päivän siinä ja yhdeksäs ydinvoimala ja hiilidioksidi), aloin minäkin miettiä ekologisempaa vaihtoehtoa loisteputkelle ja hei mäpä taidan kirjoittaa siitä ihan oman merkintänsä.

Maailmassa sitkeästi pysyviä epäkohtia

En tahtoisi ikävystyttää teitä, rakkaat lukijat (jos teitä enää on, nyttemmin on alkanut vaikuttaa siltä, että innostus blogeihin niiden henkilöiden keskuudessa, joiden innostukseen aloitusvaiheessa tartuin, on jokseenkin hiipunut sekä luku- että kirjoitusmielessä, kumpi sitten hiipui ensin, ehkä kirjoitusmieli ja tästä johtuen into tarkistaa bloita uusien merkintöjen varalta on pienentynyt, olisi ehkä hauskaa lopettaa koko kappale tähän).

Oli puhetta, että voisi siirtyä ytimekkäämpään ilmaisuun. Lyhyitä lauseita. Jatkan.

Teitä ei varmastikaan tietokonenörttijutut kiinnosta. Yrittäkää silti. Aion valittaa nimittäin. Saan eräästä tietokoneasiasta näppylöitä. Saan aika monesta tietokoneasiasta näppylöitä. Mutta tämä asia on universaali. Samanlaisia näppylöitä saa muualtakin. Ei tarvitse osata ATK:ta. Ei sinunkaan. Eikä tarvitse sanoa teekkariksi. Hei. Sentään.

Sama kuin parkkipaikalla. Kun on iso parkkipaikka, autot laitetaan huolimattomasti. Isoja välejä. Sitten ei mahdu enää, vaikka mahtuisikin oikeasti. Tai yläkomero. Paiskotaan vain tavaroita. Sitten ne vyöryvät niskaan kun oven avaa.

Tai rahat. Jos on tosi paljon rahaa, ollaan hölmöjä. Ostetaan Lamborghini. Perustetaan keilahalli. Ja kohta ei ole enää rahoja. Tai meri. Meri on niin iso, ettei sieltä erotu pullonkorkki. Eikä autonrengas. Eikä pesukone. Korkeintaan tuhannet kuutiot öljyä erottuu. Sen voi viskata jos se on pienempi.

Tai tietokone. Niin. Se on taas tehokkaampi kuin kaksi vuotta sitten. Toimivatko ohjelmat nopeammin? Ei. Miksei? Koska ne ovat uusia. Uudet ohjelmat ovat hitaampia kuin edelliset. Ne on tehty huonommin. Ei tarvitse tehdä paremmin, sillä tietokoneet ovat taas tehokkaampia.

Ihmiset tekivät taulukkoja ja asiakirjoja myös vuonna 1995. Miten ihmeessä?

Tällaiset mekanismit pitävät kasvun yllä.

Romaanista Toinen minä

Aloitin viikonloppuna, joka käsittää viikon, tuon seitsenpäiväisen ihmismielelle sopivankokoisen työskentelystä ja siitä palautumiseen tarkoitetusta ajasta, eli juuri kyseessä olevasta viikonlopusta, kaksi viimeistä päivää, lauantain ja sunnuntain, Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen José Saramagon, portugalilaisen varsin inellektuaalisen (mikä nyt on intellektuaalista) näköisen vanhuksen kirjoittaman teoksen Toinen Minä, jonka puolivälin, sivun 200, saavutin eilen, sunnuntaina ja huomaattekin, tai te teistä, jotka yleensäkin lukevat ajatuksella ja ovat mieltyneitä laskutoimituksiin, kuten minä, osaavat hyvinkin kertoa lukemassani kirjassa olevan yhteensä 400 sivua ja että kirjan loppuun lukeminen tarkoittaisi kohdallani vielä toisen kahdensadan sivun lukemista, mikä ei muuten aivan täsmällisesti tarkasteltuna pidä paikkaansa, sillä tekstin ulkoasun ja yleisen mukavuuden takia pyöristin sivunumeroita (sekä puoliväliä, että kokonaissivumäärä ilmoittaessani) lähimpään satalukuun, sillä merkillepantavaa on, että ihmismieli ei välttämättä useinkaan suorita pyöristystä automaattisesti keventääkseen muistinsa taakkaa, muistinsa, joka nykypäivänä, vaikkei aina saisi puhua nykypäivästä ahdistuneesti, sillä muuten vanhenee ennenaikaisesti - nykypäivänä saa kantaakseen yhä suurempia ja monimutkaisempia rakenteita ja abstraktioita, siten että esimerkiksi ilmoittaessani kirjan kokonaissivumääräksi 374, ei monikaan ennen muistiinpainamista pyöristä lukua neljäänsataan, vaikka se olisi tälle hyvinkin sallittua, ellei peräti suotavaa, mutta jottei tästä tulisi ongelmaa, ilmoitin sivumäärän jo valmiiksi, vaikkakin virhettä tehden, tasaisena satalukuna, jota siis vain merkityksettömän vähän lyhymmästä kirjasta jatkaakseni (paha tapani on kulkea metsän kaikki polut läpi, ettei perillä tulisi tunnetta, oliko sen yhden polun varrella sittenkin jokin mainio kantarellipaikka, sillä kantarellipaikoista riittää yleensä vuosiksi iloa) voisin mainita, että se poukkoilevasta tyylistään huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, maalaa varsin uskottavan kuvan erään historianopettajan, jos sallitte, sielunmaailmasta, joka, ja nyt pääsemme kohtaan "ehkä juuri siitä johtuen", on varsin monitahoinen ja epävarma, yksin asuvan, hieman masentuneen (tai lamaantuneen) eronneen keski-ikäisen miehen sielunmaailma, joka jo kertomuksen alkumetreillä saa kantaakseen melkoisen järkytyksen, jota ehkä parhaiten kuvaisi happamaan piimälasiin korkealta tipautettu puolikas kuorittu kiivi, joka, kuten ehkä olette joskus varhaisen lapsuutenne seiniä koetellaksenne huomanneet, alkaa erittää vihreätä mehuaan uhkaavan näköisinä kiekuroina maitotuotteen, vaikken tarkemmin ottaen lapsena juuri piimästä pitänytkään, uumeniin aivan kuten maligni kasvain, jonka erityispiirteenä, tunnusmerkkinä suorastaan, mainitaan sen kyky infiltroitua ympäröivään solukkkoon, ja tuon epämääräisen tunne-elämänsä tueksi tuo historianopettaja luo suunnitelman, jolla tuon kiivin poimiminen ehkä mahdollistuisi, suunnitelman, joka on tuettu hätäisillä, mutta vailla tarkempaa tutkiskelua loogiseksi päätetyillä rakenteilla, aivan kuin Dalín maalauksen valuvat asiat on tuettu kepukoilla, mutta joita kirjan toinen päähenkilö, jos sitä tai häntä nyt henkilöksi voi sanoa, historianopettajan Järki, joka siis kirjassa on kirjoitettu isolla kirjaimella, kuten tuossa äsken "Järki", käy ravistelemassa ymmärtämättä seurauksia, sillä Järki usein vaatii ehdotonta soveltamistaan hetkellisesti näkemättä mitä se voi saada aikaan pidemmällä aikajänteellä, josta en kuitenkaan voi kirjan kohdalla vielä puhua, sillä aikajänne, mikäli siis puhumme nyt edelleen Saramagon romaanin määrittelemästä aikajänteestä, on vielä noin kahdensadan sivun osalta minulle tuntematon ja lukijana minun on tyydyttävä sitä paljastamaan yksi sivu kerrallaan, virke kerrallaan, lause, sivulause, sivulauseen sivulause ja niin edelleen kerrallaan, tavu kerrallaan, kirjain kerrallaan ja välillä on muistettava hengittää.