suhtaudun vilpittömästi väreihin

Istun kuppilassa, jossa on muodikasta istua tietokoneen kanssa. Olen valkoinen ja tietokoneeni on musta. Viereisessä pöydässä istuu musta mies, jonka samanlainen tietokone on väriltään valkoinen. Outo symmetria viehättää minua.

elokuvan nähtyään hän oli valmis kohtaamaan kenet vain

Tomaatin tomaatinisisuslimalla ympäröidyt siemenet näyttävät paljaan nilkan päällä hetken märkivältä haavalta. Kun noukin siemenet nilkalta, tulen nyhtäneeksi irti karvan. Siksi en laitakaan tomaatinsiemeniä takaisin suuhun, johon ne olivat ennen putoamistaan matkalla. Pyyhin käden paperiin. Karva jää paperiin.

Käytettynä ostamani levy pomppii.

Kun katsoimme pienenä karatekidin, säntäsimme lopputekstien alkaessa ulos heinikkoon tappelemaan. Pienenä olin kehittymässä hyväksi tappelijaksi. Tullessani tokalle luokalle toiseen kouluun, muistan mittailleeni uusia luokkakavereita ja miettineeni kenet voittaisin ja kenelle häviäisin. Ihmettelin, että uudessa koulussa kukaan ei tapellut.

Karate Kid sai adrenaliinin virtaamaan. Potkimme ulkona velipojan kanssa toisiamme pitkin kylkiä ja heittelimme niskalenkkejä. Pettymys tuli silti nopeasti. Ihminen ei oikeasti lennä potkusta kovinkaan pitkälle, eikä niskalenkki ole kovin helppo tehdä, ellei toinen ole vähän juonessa mukana.

Tämä tuli mieleeni vain siitä syystä, että tunsin samankaltaista pettymystä eilen espanjantunnilla. Uusi opettaja on perulainen nainen, joka puhuu latinoespanjaa aivan käsittämättömän tyylikkäästi. Nopeus on juuri ja juuri ymmärrettävyyden rajoilla, äänenvoimakkuus reippaasti yläkanttiin ja eleet alleviivaavat täysin jokaista lausetta. Puhevyöryn jälkeen tekee mieli sännätä ulos heinikkoon puhumaan espanjaa.

Mutta eipä se itseltä suju. Ei ainakaan vielä.