Ei ollut tarkoitus harrastaa täällä tällaisia "rakas päiväkirja" -tyylisiä merkintöjä, mutta kuinkas kävi. Nyt saatte nimittäin luettavaksenne kertomuksen siitä, kuinka minun kahdeskymmenesseitsemäskolmattani alkoi.
No,
Näin noin seitsemän aikaan unta, jossa heräsin ja katsoin kelloa. Huomasin nukkuneeni melko pitkään; kello oli 16:24. Nousin hädissäni ylös ja laitoin tietokoneen ja television päälle. Tietokoneen kello oli 12:36 ja television teksti-tv:n kello 17:55. Heräsin viimein piinaavasta unestani oikeasti kello seitsemän. Noin. Jäin kuitenkin punkan pohjalle rötväämään, kuten armeijassa sanottiin.
Nousin ylös viimein noin puoli yhdeksän, kun muistin, että kirjastosta viikonlopun yli lainassa ollut kurssikirja piti palauttaa yhdeksäksi. Olin edelleen väsynyt. Petasin sängyn, pesin hampaat ja menin tekemään aamupalaa. Muistin, että minun pitäisi palauttaa myös ne noin viisitoista levyä, jotka minulla oli kirjastosta lainassa. Nappasin levyt muovipussiin. Eväitä tehdessä tiputin astiakaapista valkoisen kulhon lavuaariin. Rikki meni. Sain myös haavan sormeen.
Ehdin juuri ja juuri kirjastoon. Sitten töihin. Olin juuri menossa suojatien yli, kun huomasin, että viereiseltä bussipysäkiltä lähtisi 550 suoraan työpaikkani eteen. En koskaan käytä bussia työmatkaan, koska se on noin kilometri, jos sitäkään, mutta nyt kello oli niin paljon ja hitto kun sattui sopivasti. Käännyin kannoillani ja ponkasin juoksuun. Jalka lipesi jäätä pitkin, polvi kohtasi asvaltin ja valtavan momentin saanut levyjä täynnä oleva muovikassi osui melko suurella voimalla suoraan asvalttiin. Onnuin bussiin.
Kuljin bussin käytävää muovipussi oikeassa kädessäni, huomasin paikan, meinasin istahtaa. Meinaamiseksi jäi; haurastunut muovipussi päästi pohjansa läpi kaikki jo äskeisestä iskusta vaurioituneet kirjaston levyt bussin kuraiselle lattialle. Ehkä kolme levykoteloa onnistui pitämään sisältönsä. Kirosin voimakkaasti ääneen. Kaksi säälivää naishenkilöä auttoi minua kasaamaan levyt laukkuuni. Lattialla lojui myös kiireessä syömättä jääneen aamupalan osasia. Juusto. Kurkku. Vähän ruisleipää. Onneksi muovipurkkiin oli jäänyt vielä pizzanpala.
Levyt eivät ehkä ole ihan pilalla. Yhdestä havaitsin naarmun, jonka lähes varmasti aiheutin. Levy soi kuitenkin. Muovikoteloista muutama on hyvin surullisessa kunnossa. Uusi muovikotelo maksaa kirjastossa 1,70€. Hinnassa näkyy ilmeisesti kirjaston tarran liimaukseen kuluvan työajan kustannukset.
Kello on vasta yksitoista. Kirjoitan lisää, jos jotain tulee. Yksi potentiaalinen vaaratekijä on nimittäin olemassa. Sain työpaikaltani vanhan prosessorin, jonka aion illalla asentaa ikuisuusprojektitietokoneeseeni. Jos tietäisitte projektin synkän historian, voisitte ehkä jo maalailla mieleenne herkullista tilannekomiikkaa. Sain nimittäin kerran tuota samaista konetta viritellessäni 220V jännitteen purkautumaan näytönohjaimen ja scart-liittimen kautta television läpi sillä tuloksella, että kaikki television kondensaattorit poksahtivat samaan aikaan.
TV-korjaaja ei kuulemma koskaan ollut nähnyt vastaavaa.
maanantai 27. maaliskuuta 2006
keskiviikko 22. maaliskuuta 2006
Huomautettavaa keittiöstä sekä krapulavinkki
eka:
toka:
Kun herää kohmelossa ja päässä hieman vielä vippaa, ei surkeudessaan ja vaivaisuudessaan kannata kuitenkaan ruveta rypemään ihmisen. Kannattaa pikemminkin käydä pikimmiten suihkussa ja valikoida päällensä tyylikkäimpiä vaatteita ja asusteita, mitä kaapista löytyy. Tämän jälkeen on hyvä ihastella itseään peilistä. Tällä tavoin aikaansaatu ulkoisen ja sisäisen olemuksen ristiriita aiheuttaa peilin kautta shokinomaisesti konkretisoituessaan sen, että olo paranee huomattavasti. Todettu.
- tiskipöydällä oli kaksi kaljapulloa
- seinän ja tiskipöydällä olevien lasien välissä oli ainakin 20cm tyhjää tilaa
- taaemmassa lavuaarissa oli muuta tiskiä, mutta etummaisessa oli haarukka ja paistinlasta
- ruukkubasilika oli kuiva
- paperipussileipää ei oltu syöty
toka:
Kun herää kohmelossa ja päässä hieman vielä vippaa, ei surkeudessaan ja vaivaisuudessaan kannata kuitenkaan ruveta rypemään ihmisen. Kannattaa pikemminkin käydä pikimmiten suihkussa ja valikoida päällensä tyylikkäimpiä vaatteita ja asusteita, mitä kaapista löytyy. Tämän jälkeen on hyvä ihastella itseään peilistä. Tällä tavoin aikaansaatu ulkoisen ja sisäisen olemuksen ristiriita aiheuttaa peilin kautta shokinomaisesti konkretisoituessaan sen, että olo paranee huomattavasti. Todettu.
torstai 16. maaliskuuta 2006
Levy kaupaksi
Kävin tässä ihan vasta viiskulmassa sijaitsevassa Popparienkeli-nimisessä levykaupassa. En ollut koskaan ennen käynyt siellä ja kehtaan tunnustaa, että olen suhtautunut liikkeeseen aina hieman penseästi juuri sen nimen takia. Popparienkeli? Siitä tulee mieleen 80-luvun suomirock ja teiniangsti. Olenko ainoa, jolla näin käy? Sitä vastapäätä on muuten toinen levykauppa, jonka nimi on myös aiheuttanut etoa. Digelius.. Digelius.. Digelius Sound Safari. Tulee kyllä tuo paljon puhuttu ja liikkeen runsaasti edustama World Music mieleen. Sellainen bongorumpuja soittava lauma. Ja ehkä Piirpauke. Ja jazzista lehmänlämpimästi innostuneet miespuoliset musiikinopettajat.
Mutta kelpo levykauppoja ovat molemmat. Kahlaan nyt vain mielikuvieni suossa. Turha haastaa oikeuteen tai mitään.
Menin Popparienkeliin, koska tiesin, että heillä on siellä eräs vinyylilevy, jonka olin ajatellut ostaa. Selasin pahvilaatikoita, joissa vinyylejä oli, mutta en löytänyt etsimääni. Viimein kysyin sedältä. Setä oli vilpittömän näköinen harmaahiuksinen sängikäs musiikkiliikkeen setä, joka neuvoi minua katsomaan suoraan taakseni. Siinä suunnassa nimittäin oli hakemani platta seinällä näytillä. Huomasin levyn. Ja setä kysyi: "Haluaisitko sä omistaa sen?"
"Jaa mitä?", häkellyin. Olin ajatellut, että voisin pykiä hetken ennen ostamista. Levyllä näytti olevan hintaa.
"Nii, että haluaisitko sä omistaa sen?", kysyi setä lempeästi, jopa isällisesti.
Jos nyt ajatellaan, että tuollaisessa asialleen vihkiytyneessä levykaupassa käy nimenomaan sellaiset henkilöt, jotka haaveilevat omistavansa mahdollisimman paljon sellaisia levyjä, jotka ovat omistamisen arvoisia, niin ehkä paras tapa saada tällaiselle henkilölle levy myydyksi on kysyä hältä, että "haluaisitko sä omistaa sen?". En osannut pykiä. Vastasin kysymykseen.
Mutta kelpo levykauppoja ovat molemmat. Kahlaan nyt vain mielikuvieni suossa. Turha haastaa oikeuteen tai mitään.
Menin Popparienkeliin, koska tiesin, että heillä on siellä eräs vinyylilevy, jonka olin ajatellut ostaa. Selasin pahvilaatikoita, joissa vinyylejä oli, mutta en löytänyt etsimääni. Viimein kysyin sedältä. Setä oli vilpittömän näköinen harmaahiuksinen sängikäs musiikkiliikkeen setä, joka neuvoi minua katsomaan suoraan taakseni. Siinä suunnassa nimittäin oli hakemani platta seinällä näytillä. Huomasin levyn. Ja setä kysyi: "Haluaisitko sä omistaa sen?"
"Jaa mitä?", häkellyin. Olin ajatellut, että voisin pykiä hetken ennen ostamista. Levyllä näytti olevan hintaa.
"Nii, että haluaisitko sä omistaa sen?", kysyi setä lempeästi, jopa isällisesti.
Jos nyt ajatellaan, että tuollaisessa asialleen vihkiytyneessä levykaupassa käy nimenomaan sellaiset henkilöt, jotka haaveilevat omistavansa mahdollisimman paljon sellaisia levyjä, jotka ovat omistamisen arvoisia, niin ehkä paras tapa saada tällaiselle henkilölle levy myydyksi on kysyä hältä, että "haluaisitko sä omistaa sen?". En osannut pykiä. Vastasin kysymykseen.
Mielipidekirjoitus
Tiedättekö..
On muuten aika intiimiä aloittaa merkintä kysymällä 'Tiedättekö?'. Aivan kuin kaikki lukijani olisivat minulle entuudestaan tuttuja ja tässä jakaisin heidän kesken toverillisesti mielipiteitäni ja kokemuksiani. Tietystikään näin ei ole vaan giganttiset lukijamassani ovat silmissäni pelkkää lihaa. Kylmää, internetin kolmessa Kelvinissä jäähtynyttä hiljaista lihaa.
Tiedättekö, kun joskus rikkuu se kuvitelma, että ihmisillä noin keskimäärin olisi jokin selko asioista ja järkeä päässä, kuten niillä ihmisillä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Tämän kuvitelman rikkuminen kuitenkin tuntuu todella pahalta. Uskoni mihinkään ihmisistä lähtevään rakentavaan ja hyvään katoaa hetkeksi täysin. On kuin, jos sallitte, matto vedettäisiin alta.
Yleensä pettymystä aiheuttaa joidenkin vastahakoisuus kyseenalaistaa mielipiteitään. Ummehtuneiden käsitysten annetaan homehtua rauhassa fakki-idiootin ajukopassa ilman, että ainuttakaan alkuperäistä ajatusta vaihdettaisiin uuteen. Nuo käsityksetkin ovat yleensä syntyneet aiempien valveutumattomien käsitysten harhauttamina ja niiden muodostamille huterille perustuksille. Tämän rakennusanalogian puitteissa voisi kuvitella, että jonkin perustavaa laatua olevan käsityksen korjaantuminen aiheuttaisi virheellisen ajatusrakennelman sortumisen, mutta näin ei kuitenkaan valitettavasti käy.
Kun joutuu puheisiin ihmisen kanssa, jonka ajattelun tynnyrimäisyys tulee jokaisessa mielipiteessään vastaan, sitä yleensä tulee vain oltua hiljaa tai myötäiltyä kieroutuneen logiikan vyöryessä ilmoille kaikessa ehdottomuudessaan. Joskus tekisi mieli alkaa oikoa. Se on kuitenkin urakka, jonka lopputuloksena on yleensä vain turhautuneisuutta ja pahaa mieltä. Oikoessa kun tietysti tulee loukattua, koska mielipiteet on survottu syvälle persoonaan vaikka niiden päin vastoin tulisi olla alati liikkuvaa ja muuttuvaa virtaa.
Mielipiteiden muodostamisessa ihmisten tulisi olla suorastaan opportunistisia. Kun parempi ilmaantuu, saa vanha jäädä. Tämä tietenkin olettaen, että mielipiteiden paremmuuden arviointi perustuu johonkin. Enkä nyt tarkoita sitä, että mielipide täytyy valita siten, että sen ilmaisemisesta oikeassa paikassa olisi mahdollisimman paljon hyötyä. Ilkikuriselle tulee tästä tietysti politiikka mieleen. Politiikassa mielipiteet arvostellaan äänimäärien perusteella ja henkilö on olennaisesti mielipiteidensä ilmentymä. Tämän lieveilmiönä henkilöä saatetaan syyttää kaksinaamaisuudesta siksi, että tämä on kymmenen vuoden aikana muuttanut mielipidettään.
Toinen asia, joka usein asuu samassa raskaassa itsepäässä kuin edellämainittu fakkiutuneisuus, on täydellinen tosikkomaisuus sekä kykenemättömyys erottaa sarkasmia tosiasiasta. Taipumus käsitellä asiat aina ehdoin tahdoin ja alitajuisen tahallisesti juuri siten, että ne maksimaalisesti törmäävät omia jämähtäneitä mielipiteitä (joita muuten aletaan homehtumisen loppuvaiheessa kutsua jo "arvoiksi") vastaan saa minussa aikaan epätoivoa. Aivan kuin kaikesta kehyksen ulkopuolelle osuvasta suivaantuminen ja metelin nostaminen olisi varsinaista rattopuuhaa.
Suvaitsevaisuutta ja avointa mielipiteenvaihtoa on peräänkuulutettu varsinkin nyt, kun länsimaat ja islam törmäilevät holtittomasti toisiinsa ja liioitellut mittasuhteet saanut "kriisi" on saanut monet vaikutusvaltaisetkin ihmiset puhumaan mitä sattuu.
Tämä purkaukseni ei kuitenkaan johdu Jyllands-Postenista vaan tästä.
On muuten aika intiimiä aloittaa merkintä kysymällä 'Tiedättekö?'. Aivan kuin kaikki lukijani olisivat minulle entuudestaan tuttuja ja tässä jakaisin heidän kesken toverillisesti mielipiteitäni ja kokemuksiani. Tietystikään näin ei ole vaan giganttiset lukijamassani ovat silmissäni pelkkää lihaa. Kylmää, internetin kolmessa Kelvinissä jäähtynyttä hiljaista lihaa.
Tiedättekö, kun joskus rikkuu se kuvitelma, että ihmisillä noin keskimäärin olisi jokin selko asioista ja järkeä päässä, kuten niillä ihmisillä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Tämän kuvitelman rikkuminen kuitenkin tuntuu todella pahalta. Uskoni mihinkään ihmisistä lähtevään rakentavaan ja hyvään katoaa hetkeksi täysin. On kuin, jos sallitte, matto vedettäisiin alta.
Yleensä pettymystä aiheuttaa joidenkin vastahakoisuus kyseenalaistaa mielipiteitään. Ummehtuneiden käsitysten annetaan homehtua rauhassa fakki-idiootin ajukopassa ilman, että ainuttakaan alkuperäistä ajatusta vaihdettaisiin uuteen. Nuo käsityksetkin ovat yleensä syntyneet aiempien valveutumattomien käsitysten harhauttamina ja niiden muodostamille huterille perustuksille. Tämän rakennusanalogian puitteissa voisi kuvitella, että jonkin perustavaa laatua olevan käsityksen korjaantuminen aiheuttaisi virheellisen ajatusrakennelman sortumisen, mutta näin ei kuitenkaan valitettavasti käy.
Kun joutuu puheisiin ihmisen kanssa, jonka ajattelun tynnyrimäisyys tulee jokaisessa mielipiteessään vastaan, sitä yleensä tulee vain oltua hiljaa tai myötäiltyä kieroutuneen logiikan vyöryessä ilmoille kaikessa ehdottomuudessaan. Joskus tekisi mieli alkaa oikoa. Se on kuitenkin urakka, jonka lopputuloksena on yleensä vain turhautuneisuutta ja pahaa mieltä. Oikoessa kun tietysti tulee loukattua, koska mielipiteet on survottu syvälle persoonaan vaikka niiden päin vastoin tulisi olla alati liikkuvaa ja muuttuvaa virtaa.
Mielipiteiden muodostamisessa ihmisten tulisi olla suorastaan opportunistisia. Kun parempi ilmaantuu, saa vanha jäädä. Tämä tietenkin olettaen, että mielipiteiden paremmuuden arviointi perustuu johonkin. Enkä nyt tarkoita sitä, että mielipide täytyy valita siten, että sen ilmaisemisesta oikeassa paikassa olisi mahdollisimman paljon hyötyä. Ilkikuriselle tulee tästä tietysti politiikka mieleen. Politiikassa mielipiteet arvostellaan äänimäärien perusteella ja henkilö on olennaisesti mielipiteidensä ilmentymä. Tämän lieveilmiönä henkilöä saatetaan syyttää kaksinaamaisuudesta siksi, että tämä on kymmenen vuoden aikana muuttanut mielipidettään.
Toinen asia, joka usein asuu samassa raskaassa itsepäässä kuin edellämainittu fakkiutuneisuus, on täydellinen tosikkomaisuus sekä kykenemättömyys erottaa sarkasmia tosiasiasta. Taipumus käsitellä asiat aina ehdoin tahdoin ja alitajuisen tahallisesti juuri siten, että ne maksimaalisesti törmäävät omia jämähtäneitä mielipiteitä (joita muuten aletaan homehtumisen loppuvaiheessa kutsua jo "arvoiksi") vastaan saa minussa aikaan epätoivoa. Aivan kuin kaikesta kehyksen ulkopuolelle osuvasta suivaantuminen ja metelin nostaminen olisi varsinaista rattopuuhaa.
Suvaitsevaisuutta ja avointa mielipiteenvaihtoa on peräänkuulutettu varsinkin nyt, kun länsimaat ja islam törmäilevät holtittomasti toisiinsa ja liioitellut mittasuhteet saanut "kriisi" on saanut monet vaikutusvaltaisetkin ihmiset puhumaan mitä sattuu.
Tämä purkaukseni ei kuitenkaan johdu Jyllands-Postenista vaan tästä.
torstai 9. maaliskuuta 2006
Epänormaalia
Hehheh. Minullepa ei ole koskaan asetettu meemihaastetta. Eikä - toivon näin - ikinä asetetakaan. Vaaraa ennalta ehkäistäkseni kerron itsestäni jo nyt viisi omituista tapaa. Pyytämättä! Miettikääpä sitä.
Syyttäkää vain plagioinnista! Minä kyllä kestän moisen.
1. Tehtyäni tarpeeni, yleensä sievän pienen, kahdesta tai kolmesta osasta koostuvan sommitelman, tapaan raapia sen päälle hiekkaa noin puolen metrin säteeltä teoksen ympäristöstä. Yleensä hiekkalaatikkoni reunat tulevat puolen metrin matkalla jo vastaan, mutta sepä ei minua haittaa vaan raavin siinä tapauksessa hiekkalaatikkoni laitoja, kylpyhuoneen kaakelia, suihkukaapin seinää. Joskus, kun olen kakannut aivan laatikon reunaan, kynteni yltävät jopa jalkakylpylaitteen karheaan muoviin.2. Kuljetan raajani korvan taakse ja nuolen sitä. Tämän jälkeen nuolen yleensä jotain muuta paikkaa kehossani. En tiedä miksi. Tarve edellä kuvattuun aktiin kasvaa synnyttyään eksponentiaalisesti, enkä lopulta enää voi vastustaa sen tyydyttämistä, vaikka tiedän näyttäväni tyhmältä. Onko jossain määrätty, että näin tulee tehdä?
3. Joskus istuessani letkeästi akvaarion lampun päällä ja katsellessani saaliiksi hyvin kelpaavia parvekkeella ilkkuvia varpusia, saatan ojentaa eturaajani akvaarion vieressä olevan jukkapalmun lehdelle. Lehti niiaa ihanasti painon alla. Nostan hieman, lehti seuraa. Painan taas alas. Säilytän koko ajan kosketuksen kasviin. Ylös, alas, ylös alas. Monta minuuttia.
4. Yöllä, kun kaikki muut nukkuvat, on minulla joskus tapana alkaa raapia jotakin pystysuoraa pintaa. Jatkan tätä, kunnes joku herää ja huomauttaa raapimisesta kuuluvan äänen häiritsevyydestä. Saatanpa joskus pilan päiten vaatia useammankin huomautuksen.
5. Kun saan kiitospalan, kierin sen päällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)