Levy kaupaksi

Kävin tässä ihan vasta viiskulmassa sijaitsevassa Popparienkeli-nimisessä levykaupassa. En ollut koskaan ennen käynyt siellä ja kehtaan tunnustaa, että olen suhtautunut liikkeeseen aina hieman penseästi juuri sen nimen takia. Popparienkeli? Siitä tulee mieleen 80-luvun suomirock ja teiniangsti. Olenko ainoa, jolla näin käy? Sitä vastapäätä on muuten toinen levykauppa, jonka nimi on myös aiheuttanut etoa. Digelius.. Digelius.. Digelius Sound Safari. Tulee kyllä tuo paljon puhuttu ja liikkeen runsaasti edustama World Music mieleen. Sellainen bongorumpuja soittava lauma. Ja ehkä Piirpauke. Ja jazzista lehmänlämpimästi innostuneet miespuoliset musiikinopettajat.

Mutta kelpo levykauppoja ovat molemmat. Kahlaan nyt vain mielikuvieni suossa. Turha haastaa oikeuteen tai mitään.

Menin Popparienkeliin, koska tiesin, että heillä on siellä eräs vinyylilevy, jonka olin ajatellut ostaa. Selasin pahvilaatikoita, joissa vinyylejä oli, mutta en löytänyt etsimääni. Viimein kysyin sedältä. Setä oli vilpittömän näköinen harmaahiuksinen sängikäs musiikkiliikkeen setä, joka neuvoi minua katsomaan suoraan taakseni. Siinä suunnassa nimittäin oli hakemani platta seinällä näytillä. Huomasin levyn. Ja setä kysyi: "Haluaisitko sä omistaa sen?"

"Jaa mitä?", häkellyin. Olin ajatellut, että voisin pykiä hetken ennen ostamista. Levyllä näytti olevan hintaa.

"Nii, että haluaisitko sä omistaa sen?", kysyi setä lempeästi, jopa isällisesti.

Jos nyt ajatellaan, että tuollaisessa asialleen vihkiytyneessä levykaupassa käy nimenomaan sellaiset henkilöt, jotka haaveilevat omistavansa mahdollisimman paljon sellaisia levyjä, jotka ovat omistamisen arvoisia, niin ehkä paras tapa saada tällaiselle henkilölle levy myydyksi on kysyä hältä, että "haluaisitko sä omistaa sen?". En osannut pykiä. Vastasin kysymykseen.