Pakkas

Heräsin äsken ja yllätyin. Ulkona on selkeästi jo valoisaa. Suu tuntuu turvonneelta, en ole juonut tarpeeksi. Olen ehkä vähän puolikuntoinen. Silloin näkee sellaisia unia kuin nyt. Kävin juomassa pari lasillista vettä, mutta se ei tunnu riittävän. On varmasti pakkasta. Suuri ikkuna hohkaa kylmää.

Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.

Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.

Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.

Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.

Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.

Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.

Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?

Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.

Paperi!

Kuulin eilen, suuren kiihtymyksen vallassa, kun mielitiettyni luki aviisista, kuinka maailman Kivi-Paperi-Sakset -yhdistys tai vastaava julkisuuteen antamassaan tiedotteessa ilmoittaa, että kuuluisa Kivi-Paperi-Sakset -peli avaa portin ihmisen syvimpään sisimpään ja paljastaa armottomasti pelaajan mielenlaadun ja sivistyksen asteen. Ja että tyylikkäin valinta, hyvät lukijat, sivistynein ja elegantein tapa pelata Kivi-Paperi-Sakset -peliä, on valita aina, ja tämä lienee henkistyneimmille yksilöille aivan itsestään jo selvää, valita aina paperi.

Ja totta kai! Miten houkkamaisesti ja suurta ymmärtämättömyyttä sekä mielen levottomuutta osoittaen olenkaan valinnut väliin kiven, väliin sakset, kuin ollakseni jatkuvasti sotajalalla ja kuten kuuluisassa laulussa lauletaan tuonut julki sen sotilaan, joka meissä kaikissa asuu, sotilaan, joka on vastuussa kaikesta maailmassa olevasta pahasta.

Valitsemalla paperin osoitan olevani rauhan mies ja oikeamielinen, sovintoon jatkuvasti pyrkivä, rakentava ja sivistynyt. Valitsemalla paperin, olen hävittyänikin moraalisesti voittanut, kuten kotiportilleen murhattu toimittaja. Valitsen paperin, jos mikään sivistyksen nimissä rakennettu minulle mitään tarkoittaa. Ja jos Jeesus ja Gandhi pelaavat Kivi-Paperi-Sakset-erän, olen varma kuin varma voi olla, että se päättyy paperiseen tasapeliin. Kun valitsen paperin, jo viestii käteni asentokin laupeutta, halua auttaa, vihamiehen suitsimista ystäväksi kädenpuristuksella. Jos kädessäni onkin veitsi, se tippuu siinä samassa maahan, kun valitsen paperin.

Paperi on hyvyyttä. Paperi on Wikipedia. Paperi on Punainen Risti ja Unicef. Paperi on kuuttien tulevaisuus. Paperi on al dente.

valokuvaus_old

Olen taas ajan tasalla kliffasti kuin vastikään nuortunut perheenisä.

Kyllähän se nyt tietysti on huomattu, että kaikki kuvaavat kaikilla ulottuvilla olevilla kuvantallennuslaitteilla kuin viimeistä päivää. Mutta tulin tässä äskettäin ajatelleeksi, että nykyisellä valokuvausvillityksellä on varmasti paljonkin yhteistä seitsemänkymmentäluvun puolivälin vastaavaan.

Enkä nyt puhu kameroista kännyköissä tai taskuissa vaan järjestelmäkameroista. Melkein joka kodissa pölyttyy vanha Canoni tai Pentaxi, joka on ostettu silloin, kun ensimmäistä kertaa "ammattilaisten" järjestelmärungot halpenivat kuluttajien hamstrattavaksi. Valokuvauskurssit täyttyivät, jokainen kulki ylpeänä kameralaukku olalla ja osasi sanoa aukoista ja valotusajoista.

Ja nyt taas. Digijärkkäreiden hinnat ovat kohtuullisia, joka toisella sellainen roikkuu olalla kauniina kesäpäivänä Espalla. Valokuvauslinja on TAIKin suosituimpia. Valokuvausta ilmoittaa harrastavansa melkein jokainen ja lehtien sivut täyttyvät erihintaisista objektiiveistä.

Eikä siinä mitään. Ilman sarvia ja hampaita tämä. On minullakin kamera. Ja valokuvaus on hienoa. Toisen ottama kuva ei onneksi ole toiselta pois.

Mutta löytyykö jälleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua melkein joka kodista lapsille leikkikaluksi vanha järkkäri, kuten nyt. Ja voiko tämän hetken digitaalikameroilla kuvata vielä kolmenkymmenen vuoden päästä, kuten tuolla äidin vanhalla Canonilla. Löytyykö yhteensopivaa muistikorttia, kuten nyt löytyy filmiä. Entä onko kolmenkymmenen vuoden päästä USB- tai FireWire-piuhoja. Kiinnostaako ketään enää joku 10 megapikseliä?

Nykyisen optiikan voinee vielä kiinnittää tulevaisuuden runkoihin, mutta pelkäänpä, että varmemmin kuin tämän päivän muistikortteja, saa tulevaisuudessa mustavalkofilmiä.

ordlist

BEKVÄM=MUKAVA

BESTÅ=SÄILYÄ

DOMSJÖ=TUOMIOJÄRVI

EKTORP=TAMMITORPPA

FLÖRT=FLIRTTI

GRANÅS=KUUSIHARJU

HEDRA=KUNNIOITTAA

KLIPPAN=KALLIO

KNÖS=POHATTA

KOSING=FYRKKA

KRAMFORS=HALAUSKOSKI

KROKEN=KOUKKU

KVOT=OSAMÄÄRÄ

LACK=LAKKA

LEKSVIK=LEIKKILAHTI

LIDEN=MÄKI

POÄNG=PISTE

Tiedostavaa naurua

Ennen kuin Finnkino Oy tai SK-ravintolat ostaa vielä Suomen Elokuva-arkiston ja Orioninkin, on hyvä käydä Eerikinkadulla katsomassa kuluneita filmikopioita elokuvista, joita näkisi myös televisiosta. Se on hyvin tunnelmallista, ja usein siellä voi nähdä kulttuurivaikuttajiakin, kuten hiljattain Tieto-Finlandian voittaneen Peter von Baghin.

Meinasin kirjoittaa Pete von Bagh.

Mutta yksi rasittavuus Orionista löytyy ja kuten aina, sen saavat aikaan muut ihmiset (ks. Sartre). Tiedostavat elokuvavieraat kun osoittavat siellä muille tajuavansa elokuvaan istutetut vitsit naurahtamalla väkisin jokaiselle. Vaikka vitsi olisi huono ja tyhmä, eikä edes mitenkään piilotettu vaan suorastaan hierottu katsojan naamaan, sille on naurettava, sillä muuten vieressä istuva voi kokea ylemmyyttä: "tuopa ei tajunnut".

Kun Miller's Crossing -nimisen elokuvan alkukohtauksessa läpimätä gangsteripomo pitää pahoja aikeitaan puolustelevan monologin, yleisö hörähtää joka kerta, kun roisto sanoo sanan "ethics". Onhan se nyt ihan hillitöntä, että roisto ei näe koko oman toimintansa epäeettisyyttä. Mitä ironiaa!

Ja mistäkö tiedän, että nauru on väkinäistä? Koska viidentoista minuutin jälkeen koko porukka on niin syventynyt elokuvaan, etteivät vitsit enää naurata, elleivät ne oikeasti naurata.

Monta vaaraa ompi eessä

(http://www.inhabitat.com/2007/07/10/taiwans-led-traffic-lights/)

Autoilu on uhta hassakkaa. Yllätyn lähes joka kerta siitä, kuinka vähän liikenne sujuu Helsingin liepeillä aamuisin tai iltaisin - aina norminmukaisen työajan ja vapaa-ajan vaihtuessa toisikseen. Yllätyn ehkä siksi, että joudun tippana peltimereen niin kovin harvoin.

Luulen havaitsevani Radio Helsingin toimittajan äänen tulevan pienen virneen takaa aina kun tämä tiedottaa aamuliikenteestä. Ja joka aamu viesti on sama. Kehä I ja sisääntuloväylät ovat täysin tukossa. Kyllä minuakin virnuiluttaisi, jos viikon jokaisena päivänä työkseni kertoisin mikrofonille tuon. "Letka liikkuu kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä tunnissa." Leppoisa pyöräilyvauhti.

Ruuhkassa auton kierrokset vaihtuvat jatkuvasti epämukavan alhaisesta epämukavan korkeisiin ja kytkintä kuluu lapinreissun verran. Automaattivaihde olisi ruuhkaan paras.

Ymmärrän täysin ihmisiä, jotka ajavat autolla töihin, mikäli julkisilla kulkuneuvoilla työmatkanteko alkaa kestää puoltatoista tuntia. Siinä tapauksessa siis, että autolla pääsee merkittävästi nopeammin. Tänään työmatkani kesti autolla 75 minuuttia. Junalla ja bussilla olisin päässyt tuntiin. Mutta en olisi jaksanut kantaa puutavaraa ja työkaluja.

En ollenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät viitsi edes tarkistaa, pääsisivätkö nopeammin julkisilla. Se, että joinain päivinä tarvitsee töissänsä autoa on huono tekosyy, jos viikkoon kuitenkin mahtuu päiviä, jolloin autoa ei tarvitse. Mikäli kehäykkösen laumasta joka kolmannella sattuisi juuri tänään olemaan sellainen päivä, ettei tarvitse mennä omalla autolla töihin, ero olisi valtava. Sillä näitä ihmisiä varten järjestetyt bussit kulkevat tuossa samassa ruuhkassa jo nyt.

Eikä välttämättä tarvitsisi erikseen mainita, etten ajattele tässä nyt pelkästään muiden autoilijoiden olon helpottamista. Otan innolla vastaan kaikki pienet kiusat, joilla turha autoilu vähenisi. Tietullit ja muut. Kävelykeskusta - sille tosin löytyy parempiakin perusteluita.

Huomasin lehdessä mainoksen Lexus-merkkisestä henkilökohtaisesta lokerrosta (Asa, Julma-Henri et al. Pohjalla, Foetida Pro Promo, 2007), joka on kuulemma kovin vähäpäästöinen ja ekologisesti korrekti. Siinä on hybridimoottori, eli osan aikaa vaunu kulkee sähköllä, jota tulee akusta, jota ladataan muun ajon aikana, jolloin esimerkiksi ruuhkissa ei tarvitse kiusata bensakonetta. Tällä ratkaisulla päästään merkittäviin säästöihin energiankulutuksessa.

Mutta mihin Lexuksen sähkömoottori sitten on tarkoitettu? Katsotaanpa:

"Zero to 60 in 5.2 seconds. That’s the kind of power you can expect in the GS 450h. While it may have a V6 engine under the hood, the extra boost from the electric-drive motor gives the vehicle the acceleration power of a V8."

Ilmeisesti tämän ansiosta tuo kiiltävän musta nahkapenkkilaiva on saanut mairittelevan ekologisuusluokituksen; samassa teholuokassa (340 hevosvoimaa) nimittäin painivat ainakin nämä kaksi vekkulia:

Aika pitkä

Hei kuinka moni teistä jaksoi lukea tuon edellisen merkinnän? Ihan rehellisesti.

Salama

Hannusta en aio kirjoittaa.

Avaan blogin taas pitkästä aikaa. Enkä tiedä osaavatko lukijani enää takaisin. Luotan turhautuneisiin hetkiinsä, jolloin opinnäytteen pitäisi valmistua, mutta jolloin epätoivoisimmatkin sijaistoiminnan yritykset saavat rohkaisun, ja blogini osoite kirjoitetaan osoitekenttään. Sillä teille minä tätä. Ja ehkä omaksi iloksenikin välillä.

Innostuin jälleen valokuvaamisesta. On se kausi.

Alkuvuoden passiivisuuteni kirjoittamisen ja maalaamisen ja musiikin suhteen menköön sen piikkiin, että vietimme vuoden ensimmäiset puolitoista kuukautta ensin Chilessä ja sitten Argentiinassa ja seuraavat puolitoista putkiremonttia paossa S:n vanhempien luona K:lla.

Myönnettäköön, että ensialkuun oikeastaan innostuin kameroista ja lisävarusteista.

Putkiremontti on jo ohi. Vielä pitäisi keittiö kasata. Keittiöstä tulee punainen. Se on tärkeää. Putkiremontissa uusittiin koko kylpyhuone ja sinne tuli valitsemamme laattavaihtoehto, jossa suihkun takana on pystysuuntainen tehosteraita. Tehosteraita on punainen, mikä myöskin on tärkeää.

Halusin ostaa kameraani zoom-objektiivin, jolla voisi ottaa laajallakin kulmalla kuvia, mutta jolla pystyisi myös ehkä tuomaan kuvattavan asian hieman lähemmäs kuin mitä se noin paljaalla silmällä katsottuna on.

Kun asunto menee tuolla tavalla uusiksi - laminaattilattiankin saimme - ei viitsisi tyytyä enää vanhoihin kalusteisiinkaan tai ainakaan niiden vanhaan järjestykseen. "Maalataan pöytä!" "Ostetaan sohva!" "Annetaan kaappi pois!" Kannattaa ehkä asettua ensin taloksi. Intoilla sitten lisää.

Etelä-Amerikan matkalla ostin yhden zoomin. Kerron siitä vaikka myöhemmin. Se zoomi oli ääripäässäänkin jo hieman kiikarimainen. Sillä pystyy vakoilemaan naapuria. Mutta nyt halusin toisenlaisen.

Ja opiskelin kameraharrastajien foorumeilla yleisiä mielipiteitä. Ja selasin eBaytä. Ja pyin ja pyin. Kunnes kehitin pakkomielteen erääseen, jonka voi lähestulkoon identifioida merkkijonolla "Vivitar Series 1 28-105 1:2.8-3.8". Lähestulkoon siksi, että linssistä on tehty muutamaakin versiota. Tilasin sen Kaliforniasta, sillä muualla sitä ei ollut. Tullista piti hakea, kokonaisuudessaan maksoin aarteestani satasen.

Edellisen ovat eräät ehkä kuulleet jo niin moneen kertaan, että asia tuntuu jo samalta kuin upottaisi kätensä rannetta myöden räkäisistä ysköksistä tehtyyn velliin.

Iloinen varustelisäys innosti kaivamaan vanhan salamalaitteenkin piilostansa. Kerrottakoon tässä nyt siis se, että kamerani on äidiltä lainassa, ollut varmasti ainakin 5 vuotta jo, ja että äiti on ostanut kameran 70-luvulla. Se, että vanha salamalaite siis toimi, ei ollut lainkaan itsestään selvää.

Vanhat paristot olivat purskahdelleet salamalaitteen sisälle. Laitteen valintakiekkojen merkinnät kuluneet näkymättömiin. Salamavalon kulman säätö oli jumiutunut niin, että sitä sai säätää voimalla. Mutta käyttökuntoon sen sain.

Ja aikaisemminkin olen sillä yrittänyt ottaa kuvia, mutten ole tajunnut miten se toimii. Kuvat ovat aina valottuneet jotenkin pahasti yli tai pahasti ali. Tai sitten puolet kuvasta valkoista ja puolet mustaa. Mutta hakukone osoitti minulle kolmisenkymmentä vuotta vanhan salamalaitteen ohjekirjan sijainnin ja ohjekirja osoitti tavan laskea oikean aukon koon riippuen kohteen etäisyydestä.

Otin testikuvia. Osoitin salaman suoraan kohteeseen tai kimmottelin sitä seinistä ja katoista. Olin epäuskoinen. Mutta kun sain nähdä kuvat, olin ällistynyt. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuvat eivät näytä lainkaan salamalla otetuilta. Katso itse. Salama on valaissut tämänkin:



Loppuun tahtoisin kehua. Teetin 276 kappaletta suuriresoluutioisia jpg-kuvia paperikuviksi käyttämällä sivulla www.fotoyks.fi olevaa palvelua. Valtavasta tiedosto- ja datamäärästä huolimatta palvelu toimi kuin unelma ja tilatut kuvat sai haettua lähimmästä myymälästä jo samana päivänä. Tulosteissa ei ollut pientäkään moitteen sijaa.