Huomaan, että olen vaihtanut tiettyjä ajatuksia sellaisiin, jollaisiksi niitä haluttiin muovailla, kun olin itse lapsi. Vai miten muuten selittäisitte tämän: Tunsin kamalaa syyllisyyttä katsoessani elokuvaa pimennettyjen ikkunoiden sisäpuolella, kun ulkona oli poutainen ja lämmin kesäpäivä.
Ennen säätiloilla ei ollut paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä katsoin itselleni luvalliseksi tehdä.
Sisällä minä olisin mieluusti ollut aina. Mitä sisempänä, sen parempi. Sisäavaruuksissa. Pois konkreettinen ja ruumiillinen! Ajatukset vievät paljon pidemmälle, poukkoilevat riemukkaammin ja jäntevämmin kuin laihat jalat. Rajoitteena ainoastaan lukunopeus ja näppäimistöä rummuttavien sormien kömpelyys.
Olen kuullut, että muutkin ihmiset joskus haaveilevat leikillään vankilatuomiosta tai sairaalajaksosta. Ylläpidon ulkoistuksesta. Vastuuttomuudesta. Saisi kirjat luettua ja ajateltua kokonaisia ajatuksia.
Olen myös ilkeyttäni joskus ajatellut pyörätuoliin joutumista hyvänäkin diilinä. Pois karsiutuisi enemmän tekemisiä, joista en pidä ja vähemmän niitä, joista pidän.
Nyt, kun selkävaiva pakottaa minut kulkemaan kyyryssä ja varomaan jokaista ojennusta (kuinka toivonkaan, että tämä kestää vain hetken!), tulen taas järkiini ja pyydän kaikilta anteeksi.
