Mikä sanoo "public static void main" ja "om du vill fånga den där exceptionen du ska skriva catch och sätta kooden som handlar dom.. så här" ja "vad ska ja nu skriva om jag vill printa alla indexer från den här arraylist"?
Istun sattumalta ruotsinkielisen Java-ohjelmointiryhmän laskuharjoituksissa ja yritän olla nauramatta ääneen. Koodausjargon ja ruotsin kieli sopivat yhteen kuin lastentarha ja monilääkeresistentti tuberkuloosi.
Olin tässä ihan vasta urheilukaupassa. Intersportissa ja Stadiumissa. Olen vältellyt urheiluväline- ja -vaatekauppoja (voiko tuolla tavalla laittaa noita viivoja?) yleensä viimeiseen asti, sillä en halua pukea päälleni niistä löytyviä kirkkaanvärisiä, tehokkaan pelkistettyjä ja ihanan funktionaalisia ulkoiluasuja. Olen aina tottunut (yläasteella päälle jääneen itsetunnonsuojelumekanismin johdosta) pitämään sellaisia urheilupoikia, joilla on aina edellämainittuun kuvaukseen sopivat vaatteet sekä jonkinlainen urheilukassi tai vastaavasti sporttinen Haglöfsin tai luoja ties minkä reppu ja parillisina päivinä sähly- tai jokin muu maila mukana, hieman yksinkertaisina.
Arvioni ei tietenkään pidä paikkansa. Kyllä minä sen tiedän. Kuitenkaan en halua näyttää urheilupojalta.
Urheiluvälinemyymälään astuessani muutun epävarmaksi. Tuntuu siltä kuin pitkä sammaritakki ja paksu neule antaisivat jokaiselle gasellin lailla loikkivalle Nike Sportwear -mainokselle aiheen ylemmyydentuntoon.
"Tuopa ei taidakaan osata urheilla"
Hävettää pyytää myyjältä apua, kun ei osaa sanoa, mihin sisäliikuntalajiin erityisesti haluaisi sisäpelikenkien olevan suunniteltu. Pitäisikö olla sählykengät ja futsal-kengät erikseen? Koripalloa ei voi pelata samoissa tamineissa kuin lentopalloa. Ympärillä aktiiviset liikuntaihmiset kyselevät asiantuntevasti kenkien sivuttaissuunnassa antamasta tuesta ja iskunvaimennuksesta päkiän kohdalla. Kengän pohjan urakuvio voi ratkaista tennisottelun.
Hyväksi katsomani sääntö ostaa aina toisiksi halvimmat surkastuu äkkiä rusinaksi.
Kokeilen toisiksi halvimpia. Tunnen (olemattomat) katseet selässäni. Ympärillä hapenottokykyiset ja ulottuvat vartalot kaartuvat yli hyllyjen kurkkien kuinka surkuhupaisasti kokeilen kenkäni sopivuutta ja kuinka vanhat varsikenkäni rispaantuneine nauhoineen makaavat kenkälaatikoiden vieressä ja kuinka hikoilen neuleessani, eivätkä sisäpelitossut näytä yhtään hyvältä farkkujen kanssa.
Katsovat kuin klassisen musiikin kriitikot ehkä katsovat henkilöä, joka on innostunut sattumalta "Kultaisiin hetkiin" -levyltä löytämästään Vivaldin Keväästä.
Enkä tiedä lainkaan minkälaiset shortsit pitäisi olla. Onko niitäkin eri lajeille? Haluaisin ehkä aika pitkät ja mustat ja kevyet. Voiko sillä tavalla kysyä? Sovituskopissa vedän shortsit päälleni enkä osaa muodostaa mielipidettä. Mieleeni muistuu vain liikuntasalin parketti. Pukuhuoneen haju. Kylmät ja hikiset pakarat.
Mutta kentällä tuntui hyvältä. Juoksin minkä jaloista lähti. Harhautin, syötin, karvasin. Huusin "kato laita!". Tunsin kuinka hiki valui virtana hiuksista ja paita liimaantui selkään.
Kotona asetin kengät nätisti ja paidan kuivumaan. Venytellessä soi Gravenhurst.
torstai 16. marraskuuta 2006
keskiviikko 1. marraskuuta 2006
Lehmänlämmin hetken tavoittava arkipäivämerkintä
Kokeilenpa ihan merkitä tällä tavalla huolettomasti ilman suurempia suunnitelmia julistaa mitään. Tällä tavalla "näen ikkunastani oravan" -tyylisesti.
Olen arkkitehtein ATK-luokassa. Olen täällä usein silloin, kun haluan skannata jotain. Nyt minulla on paljon skannattavaa. Ostaisin skannerin kotiin, jos se mahtuisi johonkin. Täällä on joskus ollut sellainen iso A3-skanneri, mutta nyt ei ole. En tiedä mahtuvatko skannattavat asiani tuohon pieneen. Eikä sekään selviä ennen kuin tuo tyttö on lopettanut reittioppaan tutkimisen.
Ärsyttää, kun jotkut menevät skannerilla tai muulla kyseisen tietokoneen ainutlaatuiseksi tekevällä laitteella varustetulle koneelle tekemään jotakin, jonka voisi tehdä millä tahansa muulla koneella. Täällä on arviolta 20 konetta vapaana.
Voisin taivaltaa kauas Maarintalolle. Siellä on ainakin A3-skanneri. Maarintalo on täynnä ATK-luokkia ja se on aina auki. Siis aina. Siellä on mainio tehdä kouluhommia, jos on tarpeen tehdä ne viime tingassa.
Nyt tyttö sulki reittioppaan. Tyttö puhui ulkomaalaisen miehen kanssa espanjaa. Tyttö on varmasti itsekin ulkomaalainen. Ulkomaasta.
Ulkona on kylmä. Siksi vielä odotan. Polkisin Maarille noin kolmessa minuutissa. Aamulla satoi hieman lunta. Sanottiin, että tänään sataisi 20cm. 19,98cm puuttuu vielä.
Mietin joskus, että olisi hauskaa, jos lumi tulisi pilvestä alas kerralla. Ensin olisi pilviä, jotka muuttuisivat äkisti lumeksi. Taivaalta putoaisi kerralla iso 30cm paksu lumipatja. Humps. Ja sitten paistaisi aurinko. Menisiköhän jotain rikki? Mitähän lapsille kävisi. Nuoskalumi katkaisisi varmasti niskat. Niks naks.
Vesi jos noin tulisi, voisi olla vakavampi. Tai rakeet. Mene ja tiedä.
Tytöllä onkin nyt Photoshop auki. Turha äsy. Pitäisiköhän lähteä.
Kerron vielä. Olin väsyneenä eilen kaupassa. Pääsin juuri ja juuri sisälle kauppaan, kun silmäni osuivat hintakylttiin, jossa seisoi: omenapäärynä. Sain hillittömän nauruhepulin.
Nojasin kaupan ovenkarmiin ja käkätin hetken silmät kiinni. Kun kanssamatkustajani sai minut viimein vakuutettua siitä, ettei omenapäärynöissä ole mitään hauskaa, käännyin takaisin hyllyä kohti päästäen vielä sellaisia naurunjälkeisäännähdyksiä. Vilkaisin uudelleen hyllyä, ja näin toisen kyltin: ananaskirsikka.
Hepuli alkoi alusta.
Tyttö ei ole vieläkään lopettanut. Minä lopetan silti. Lienee viisainta skannata toisaalla.
Olen arkkitehtein ATK-luokassa. Olen täällä usein silloin, kun haluan skannata jotain. Nyt minulla on paljon skannattavaa. Ostaisin skannerin kotiin, jos se mahtuisi johonkin. Täällä on joskus ollut sellainen iso A3-skanneri, mutta nyt ei ole. En tiedä mahtuvatko skannattavat asiani tuohon pieneen. Eikä sekään selviä ennen kuin tuo tyttö on lopettanut reittioppaan tutkimisen.
Ärsyttää, kun jotkut menevät skannerilla tai muulla kyseisen tietokoneen ainutlaatuiseksi tekevällä laitteella varustetulle koneelle tekemään jotakin, jonka voisi tehdä millä tahansa muulla koneella. Täällä on arviolta 20 konetta vapaana.
Voisin taivaltaa kauas Maarintalolle. Siellä on ainakin A3-skanneri. Maarintalo on täynnä ATK-luokkia ja se on aina auki. Siis aina. Siellä on mainio tehdä kouluhommia, jos on tarpeen tehdä ne viime tingassa.
Nyt tyttö sulki reittioppaan. Tyttö puhui ulkomaalaisen miehen kanssa espanjaa. Tyttö on varmasti itsekin ulkomaalainen. Ulkomaasta.
Ulkona on kylmä. Siksi vielä odotan. Polkisin Maarille noin kolmessa minuutissa. Aamulla satoi hieman lunta. Sanottiin, että tänään sataisi 20cm. 19,98cm puuttuu vielä.
Mietin joskus, että olisi hauskaa, jos lumi tulisi pilvestä alas kerralla. Ensin olisi pilviä, jotka muuttuisivat äkisti lumeksi. Taivaalta putoaisi kerralla iso 30cm paksu lumipatja. Humps. Ja sitten paistaisi aurinko. Menisiköhän jotain rikki? Mitähän lapsille kävisi. Nuoskalumi katkaisisi varmasti niskat. Niks naks.
Vesi jos noin tulisi, voisi olla vakavampi. Tai rakeet. Mene ja tiedä.
Tytöllä onkin nyt Photoshop auki. Turha äsy. Pitäisiköhän lähteä.
Kerron vielä. Olin väsyneenä eilen kaupassa. Pääsin juuri ja juuri sisälle kauppaan, kun silmäni osuivat hintakylttiin, jossa seisoi: omenapäärynä. Sain hillittömän nauruhepulin.
Nojasin kaupan ovenkarmiin ja käkätin hetken silmät kiinni. Kun kanssamatkustajani sai minut viimein vakuutettua siitä, ettei omenapäärynöissä ole mitään hauskaa, käännyin takaisin hyllyä kohti päästäen vielä sellaisia naurunjälkeisäännähdyksiä. Vilkaisin uudelleen hyllyä, ja näin toisen kyltin: ananaskirsikka.
Hepuli alkoi alusta.
Tyttö ei ole vieläkään lopettanut. Minä lopetan silti. Lienee viisainta skannata toisaalla.
maanantai 23. lokakuuta 2006
Toivemerkintä
Tämä on toivemerkintä lähinnä siksi, että eräs Matti Puoskari toivoi, että ylipäänsä kirjoittaisin jotain. Olen kanssaan samaa mieltä myös siitä, että blogin pitäminen todella on uhta hassakkaa. Mutta jos kirjoittaa väkisin tajunnanvirtaa heti aamusta, on todellakin yksi huoli vähemmän.
Valitsen tämänkertaisen räyhäämiseni kohteeksi varsin helpon maalin. Helpon kuin syöttötuoliin turvavyöllä sidottu lapsi. Tai 4D-dokumentit.
Oli eräät laskuharjoitukset. Valaistakoon heille, jotka eivät laskuharjoituksista mitään tiedä, että kyseessä on tilaisuus, jota ennen opiskelijat ovat tehneet määrättyjä tehtäviä ja tehtäviä tehneiden joukosta valitaan henkilöitä taululle esittämään ratkaisunsa. Laskut liittyvät poikkeuksetta "matematiikkaan" tai "fysiikkaan".
Laskuharjoituksia vetää assistentti, joka tässä tapauksessa on hieman ylimielinen ja omasta tieteellisestä ylivertaisuudestaan vakuuttunut marimekkoon sonnustautunut liuhuletti, jonka huumoria on se, että tehtävissä usein esiintyviä fyysisiä objekteja, "kappaleita", hän nimittää leikkisästi pökäleiksi. Assistentilla on lisäksi tapana haistaa, mikäli taululle tulija on ratkaissut tehtävänsä jotakin lähdeteosta apuna käyttäen(!) ja tällöin (kaikki lähdeteokset tuntien) muotoilla kysymyksensä taululla punastelevalle henkilölle juuri siten, että ne puraisevat opiskelijan tietämystä juuri siitä kohtaa, johon lähdeteos on jättänyt aukon. Lopulta opiskelija joutuu myöntämään, ettei sitten ymmärräkään oikein juuri mitään. Tämän jälkeen pökäle pitää saarnan siitä, että kyllä pitäisi itse vähän miettiä.
Lisäksi laskuharjoituksissa on nimetön massa, opiskelijat. Jotkut opiskelijoista tuntevat hieman toisiaan, mutta suurin osa ei. Opiskelijat luulevat tapauksesta riippuen olevansa joko helvetin älykkäitä tai helvetin tyhmiä. Jokainen kuitenkin pelkää olevansa lopulta tyhmä tai ainakin alle keskitason. Kaikissa aiheuttaa tiettyä tyytyväisyyttä ja helpotusta huomata, että on tajunnut jonkun asian, jota toinen ei.
Sitten on laskutehtävä.
Mikäli kuivakka matemaattinen deskriptio jätti täydennettävää, olen lisännyt tähän enemmän kuin tuhat sanaa tehtävänannon kuvaamasta tilanteesta:
Pyydän lukijaa kiinnittämään huomiota tehtävänannon viimeiseen kysymykseen, tehtävän nimeen sekä kuvassa esiintyvään pyöreään muotoon sekä nuoleen, joka kuvaa tuul.. ideaalifluidin virtauksen suuntaa.
Tässä on ihan muuten vain kuva kauniista Sanna-tunturista.
Asetelma on valmis. Taululle kutsuttiin ujo poika, joka oli tehnyt tehtävän vähän huonosti. Assistentti jatkoi tehtävän ratkaisua ja lopuksi kääntyi yleisöön päin ja uteli, olisiko meillä ehkä jotain kysyttävää tehtävästä.
Ratkaisussa oli painotettu sitä, että ideaalifluidin virtausnopeus on suurempi puolisylinterin päällä kuin sen juurella, mutta tuntureista ei puhuttu mitään. Opiskelutoverini siitä vierestä huusi assistentille, joka aivan liian pitkään oli tivannut mykältä katselijakunnalta kysymyksiä, että "No mites ne tunturit sitte?".
Jatkoin vitsiä, jolle olimme keskenämme nauraneet jo harjoitusten aikana ja kyselin vuorostani muka hömistyneenä, että "nii ku tossa oli tossa tehtäväpaperissa, että tunturissa tulee ni miten se niinku liittyy tähän, ku eihän tässä nyt oo mitään tuntureita ja mikä toi tuuli sit on? Et emmä niinku tajuu." Väänsin vielä ääntäni siten, kuten ala-asteella oli tarpeellista vääntää, jotta kuulijat tajuaisivat, että kyse on ironiasta.
Ehkä kaksi kahdeksastakymmenestä tajusi. Loput, assistenttia myöten, käänsivät kasvonsa meidän puoleemme ja kurtistivat kulmiaan hieman kiusaantuneina. Luultavasti jotkut kokivat tuon edellämainitun ilon toisen tyhmyydestä. Assistentti oli hieman epätietoinen ja alkoi viimein selittää. Tässä vaiheessa minä kiusaannuin.
Kuuntelin, ja kaikki muutkin kuuntelivat, noin kolmen minuutin kertauksen siitä, mitä tehtävässä oli tehty. Katselin ympärilleni ja totesin, että ilmeisesti tässä ei ollut kenenkään mielestä mitään ihmeellistä. Samalla ystävällinen kaveri parin penkin päästä kumartui kuiskaamaan minulle, että "niin siis toi puolisylinterihän on vähän niinku tunturi ja sit..".
Assistentti katsoi selityksensä jälkeen minua kysyvästi. "Laskin leikkiä", vastasin painokkaasti.
Assistentti tuli pahalle tuulelle. Joku tyttö hihitti. Minua neuvonut kaveri sanoi "Ahh".
Valitsen tämänkertaisen räyhäämiseni kohteeksi varsin helpon maalin. Helpon kuin syöttötuoliin turvavyöllä sidottu lapsi. Tai 4D-dokumentit.
Oli eräät laskuharjoitukset. Valaistakoon heille, jotka eivät laskuharjoituksista mitään tiedä, että kyseessä on tilaisuus, jota ennen opiskelijat ovat tehneet määrättyjä tehtäviä ja tehtäviä tehneiden joukosta valitaan henkilöitä taululle esittämään ratkaisunsa. Laskut liittyvät poikkeuksetta "matematiikkaan" tai "fysiikkaan".
Laskuharjoituksia vetää assistentti, joka tässä tapauksessa on hieman ylimielinen ja omasta tieteellisestä ylivertaisuudestaan vakuuttunut marimekkoon sonnustautunut liuhuletti, jonka huumoria on se, että tehtävissä usein esiintyviä fyysisiä objekteja, "kappaleita", hän nimittää leikkisästi pökäleiksi. Assistentilla on lisäksi tapana haistaa, mikäli taululle tulija on ratkaissut tehtävänsä jotakin lähdeteosta apuna käyttäen(!) ja tällöin (kaikki lähdeteokset tuntien) muotoilla kysymyksensä taululla punastelevalle henkilölle juuri siten, että ne puraisevat opiskelijan tietämystä juuri siitä kohtaa, johon lähdeteos on jättänyt aukon. Lopulta opiskelija joutuu myöntämään, ettei sitten ymmärräkään oikein juuri mitään. Tämän jälkeen pökäle pitää saarnan siitä, että kyllä pitäisi itse vähän miettiä.
Lisäksi laskuharjoituksissa on nimetön massa, opiskelijat. Jotkut opiskelijoista tuntevat hieman toisiaan, mutta suurin osa ei. Opiskelijat luulevat tapauksesta riippuen olevansa joko helvetin älykkäitä tai helvetin tyhmiä. Jokainen kuitenkin pelkää olevansa lopulta tyhmä tai ainakin alle keskitason. Kaikissa aiheuttaa tiettyä tyytyväisyyttä ja helpotusta huomata, että on tajunnut jonkun asian, jota toinen ei.
Sitten on laskutehtävä.
Mikäli kuivakka matemaattinen deskriptio jätti täydennettävää, olen lisännyt tähän enemmän kuin tuhat sanaa tehtävänannon kuvaamasta tilanteesta:
Pyydän lukijaa kiinnittämään huomiota tehtävänannon viimeiseen kysymykseen, tehtävän nimeen sekä kuvassa esiintyvään pyöreään muotoon sekä nuoleen, joka kuvaa tuul.. ideaalifluidin virtauksen suuntaa.
Tässä on ihan muuten vain kuva kauniista Sanna-tunturista.
Asetelma on valmis. Taululle kutsuttiin ujo poika, joka oli tehnyt tehtävän vähän huonosti. Assistentti jatkoi tehtävän ratkaisua ja lopuksi kääntyi yleisöön päin ja uteli, olisiko meillä ehkä jotain kysyttävää tehtävästä.
Ratkaisussa oli painotettu sitä, että ideaalifluidin virtausnopeus on suurempi puolisylinterin päällä kuin sen juurella, mutta tuntureista ei puhuttu mitään. Opiskelutoverini siitä vierestä huusi assistentille, joka aivan liian pitkään oli tivannut mykältä katselijakunnalta kysymyksiä, että "No mites ne tunturit sitte?".
Jatkoin vitsiä, jolle olimme keskenämme nauraneet jo harjoitusten aikana ja kyselin vuorostani muka hömistyneenä, että "nii ku tossa oli tossa tehtäväpaperissa, että tunturissa tulee ni miten se niinku liittyy tähän, ku eihän tässä nyt oo mitään tuntureita ja mikä toi tuuli sit on? Et emmä niinku tajuu." Väänsin vielä ääntäni siten, kuten ala-asteella oli tarpeellista vääntää, jotta kuulijat tajuaisivat, että kyse on ironiasta.
Ehkä kaksi kahdeksastakymmenestä tajusi. Loput, assistenttia myöten, käänsivät kasvonsa meidän puoleemme ja kurtistivat kulmiaan hieman kiusaantuneina. Luultavasti jotkut kokivat tuon edellämainitun ilon toisen tyhmyydestä. Assistentti oli hieman epätietoinen ja alkoi viimein selittää. Tässä vaiheessa minä kiusaannuin.
Kuuntelin, ja kaikki muutkin kuuntelivat, noin kolmen minuutin kertauksen siitä, mitä tehtävässä oli tehty. Katselin ympärilleni ja totesin, että ilmeisesti tässä ei ollut kenenkään mielestä mitään ihmeellistä. Samalla ystävällinen kaveri parin penkin päästä kumartui kuiskaamaan minulle, että "niin siis toi puolisylinterihän on vähän niinku tunturi ja sit..".
Assistentti katsoi selityksensä jälkeen minua kysyvästi. "Laskin leikkiä", vastasin painokkaasti.
Assistentti tuli pahalle tuulelle. Joku tyttö hihitti. Minua neuvonut kaveri sanoi "Ahh".
torstai 21. syyskuuta 2006
Levysoittime
Nyt ei yhtään ole sellainen kirjoitusolo, mutta eilen kuulin, että avoin kirjeeni häiritsee vastaanottajaansa siinä määrin, että olisi parasta, jos viimeisimpänä juttuna bloossani aukeaisi jotain muuta. Yritetään siis päkistellä.
Voisin kertoa vaikka.
Tuolta toisesta huoneesta kuuluu Tortoisea. Sain viimein hankittua sen TNT:n. Nautin.
Mutta asiaan. Ostin tuossa taannoin levysoittimen. Sellainen täytyy olla nykyään. On nimittäin todella trendikästä omistaa paljon vinyylilevyjä. Viileintä on kiertää kaiken maailman kirpputoreja ja kierrätyskeskuita ja ostaa sieltä muutamalla eurolla vinyylilevyjä pelkkien kansien perusteella. Jos joku tällä tavalla ostetuista levyistä kuulostaa vielä päälle päätteeksi hyvältä, voi syystä palkita itsensä.
Tyylitietoinen tosin osaa ottaa ilon irti mistä tahansa, aina vanhasta suomalaisesta iskelmästä italodiscoon. Jos musiikki nimittäin ei kuulostakaan hyvältä, on vielä mahdollisuus, että sen korniutta ylistämällä voi eksentrisyytensä lisäksi osoittaa myös oivallista huumorintajua. Kun läsnäolevien montut hitaasti aukeavat sävelten saavuttaessa kuuloelimiä, voi katkoa kritiikiltä akillesjänteet toteamalla vain, että "Sis ohan tää ny kuuma!"
Ja kuumahan se on.
Minunkin siis piti saada levysoitin. Metsästin verkkohuutokaupasta vanhan Perpetuum-Ebner -merkkisen levysoittimen. Se on sellainen 70-luvulta peräisin oleva hienomekaaninen laite, jossa on puiset kyljet ja joustavan materiaalin päällä kelluva koneisto. Hinta oli siinä neljänkympin hujakoilla. Ei ollut varaa Technicsiin.
Tähän välihuomautuksena, että kävin hankinnan jälkeen Espoon kierrätyskeskuksessa aivan muissa asioissa ja huomasin siellä röykkiöittäin vanhoja levysoittimia. Kahekskytäluvulta tosin olivat ne.
Ostamani levysoitin tietysti tarvitsi uuden neulan. No. Googlella (eräs internetissä oleva ns. hakukone) löytyi yllättävän helposti monta saksalaista firmaa, joista saa vanhoja neuloja. Miksi ne olivat kaikki saksalaisia?
Plattennadel.de paljasti sisuksistaan listan, jossa oli merkeittäin erilaisia vanhoja levysoittimia. Klikkasin kohtaa PE-2010 ja sivulle aukesi kuva neulasta. "Tuo on se", sanoin itsekseni (ihan tosi) ja panin tilaten. Maksu piti tosin hoitaa nettipankitse EU-tilisiirrolla, ennen kuin tavara alkaisi liikkua. Kahden muistutusmailin jälkeen suoritin maksun kiltisti.
Ja neula saapui! Ryntäsin avaamaan kuplamuovilla sisustettua kirjekuorta, otin sen uumenista muovisen rasian, sen sisältä neulan ja asetin sen levysoittimeeni. Tai en aivan asettanut kuitenkaan, koska se ei mahtunut. Kyseessä oli siis ns. väärä neula.
Neula oli muuten oikeanlainen, mutta siinä oli kaksi stabilointitarkoituksessa muotoiltua muoviväkästä, joiden etäisyys toisistaan oli noin millin liian pieni. Harkitsin hetken väkästen katkontaa, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että jos neula tuon katkomisen jälkeen sitten heiluu, eikä tee työtään kunnolla, nousee mielipahani aivan toiseen kertaluokkaan. Jumitin ja pyin. Kolmasosatunnin päästä...
...päätin palauttaa neulan. Eikös minulla olekin olemassa joku oikeus palauttaa se? Lähetin plattennaadeliin mailia, että eihän tämä nyt kovin hyvin mennyt. Syytin toki myyjää siitä, että oli linkitse ohjannut minut väärän neulan pariin. Tarkistin lisäksi, vasta tässä vaiheessa, että levysoitintani on myyty kolmella eri äänirasialla ja saamani neula, jonka parissa siis nyt olin, oli Dualin äänirasialle. Minun levysoittimessani on Pickering.
Tämä letkeä name-droppaus ei tarkoita sitä, että tietäisin näistä asioista. En tiedä näistä asioista.
Ja vastaus tuli. Saksaksi. Sen verran saksaa osaan, että ymmärsin vastauksen ja vielä pä senkin, että se oli ylitsepursuilevan kohtelias. Asetin neulan muovirasiaansa, laitoin housut jalkaan ja juoksin postiin. Työnsin rasian postin hyllystä löytyneen kuplamuovilla sisustetun kirjekuoren uumeniin ja kirjoitin lyhyen viestin ruutupaperiin, josta rasia sai pian seuraa. Saksaan läks. Mynkkeniin. Mynsseniin. Mitä näitä nyt on. Ei kai kukaan sano Myntschen? Älkää sanoko.
Ilmoitin mailitse, että paketti on lähtenyt ja kysyin, että pitäisikö tässä nyt maksaa sitten jotain ekstraa, kun nuo neulat eivät kuitenkaan olleet saman hintaisia ja lähetyskuluihinkin tietysti uppoaa kolikoita. Vastaukseksi tuli vain, että korvaava neula oli lähetetty saman päivän aikana (ennen kuin tämä herra oli siis varmistunut siitä, että tosiaan lähetin palautustuotteen) minulle ja että maksupuolesta ei tarvitse välittää.
"das mit der Bezahlung ist schon in Ordnung"
Parissa päivässä sain uuden kirjeen ja uuden neulan. Ja se sopi!
Hyvälle tuulellehan tuollaisesta tulee, ystävällisestä, mutkattomasta ja luottavaisesta palvelusta. Olin todella yllättynyt, sillä ennakko-odotukseni oli, että asia täytyisi tehdä jotenkin todella hankalasti. Eihän nyt ketään haluta rohkaista palauttamaan tuotetta, jos rahat on jo saatu.
Vähintä, mitä voin vastapalvelukseksi tehdä, on suositella kaikille teille, joilla on vanhemmanpuoleinen levysoitin, että tilaatte neulanne osoitteesta www.plattennadel.de
Mutta katsokaa ensin, minkä merkkinen äänirasia kojeessanne on.
--Edit: Tulipas korni lopetus. Ihan kuin tämä olisi joku satu, jossa olisi joku suuri Opetus. Ei ole. Turpa kiinni.
Voisin kertoa vaikka.
Tuolta toisesta huoneesta kuuluu Tortoisea. Sain viimein hankittua sen TNT:n. Nautin.
Mutta asiaan. Ostin tuossa taannoin levysoittimen. Sellainen täytyy olla nykyään. On nimittäin todella trendikästä omistaa paljon vinyylilevyjä. Viileintä on kiertää kaiken maailman kirpputoreja ja kierrätyskeskuita ja ostaa sieltä muutamalla eurolla vinyylilevyjä pelkkien kansien perusteella. Jos joku tällä tavalla ostetuista levyistä kuulostaa vielä päälle päätteeksi hyvältä, voi syystä palkita itsensä.
Tyylitietoinen tosin osaa ottaa ilon irti mistä tahansa, aina vanhasta suomalaisesta iskelmästä italodiscoon. Jos musiikki nimittäin ei kuulostakaan hyvältä, on vielä mahdollisuus, että sen korniutta ylistämällä voi eksentrisyytensä lisäksi osoittaa myös oivallista huumorintajua. Kun läsnäolevien montut hitaasti aukeavat sävelten saavuttaessa kuuloelimiä, voi katkoa kritiikiltä akillesjänteet toteamalla vain, että "Sis ohan tää ny kuuma!"
Ja kuumahan se on.
Minunkin siis piti saada levysoitin. Metsästin verkkohuutokaupasta vanhan Perpetuum-Ebner -merkkisen levysoittimen. Se on sellainen 70-luvulta peräisin oleva hienomekaaninen laite, jossa on puiset kyljet ja joustavan materiaalin päällä kelluva koneisto. Hinta oli siinä neljänkympin hujakoilla. Ei ollut varaa Technicsiin.
Tähän välihuomautuksena, että kävin hankinnan jälkeen Espoon kierrätyskeskuksessa aivan muissa asioissa ja huomasin siellä röykkiöittäin vanhoja levysoittimia. Kahekskytäluvulta tosin olivat ne.
Ostamani levysoitin tietysti tarvitsi uuden neulan. No. Googlella (eräs internetissä oleva ns. hakukone) löytyi yllättävän helposti monta saksalaista firmaa, joista saa vanhoja neuloja. Miksi ne olivat kaikki saksalaisia?
Plattennadel.de paljasti sisuksistaan listan, jossa oli merkeittäin erilaisia vanhoja levysoittimia. Klikkasin kohtaa PE-2010 ja sivulle aukesi kuva neulasta. "Tuo on se", sanoin itsekseni (ihan tosi) ja panin tilaten. Maksu piti tosin hoitaa nettipankitse EU-tilisiirrolla, ennen kuin tavara alkaisi liikkua. Kahden muistutusmailin jälkeen suoritin maksun kiltisti.
Ja neula saapui! Ryntäsin avaamaan kuplamuovilla sisustettua kirjekuorta, otin sen uumenista muovisen rasian, sen sisältä neulan ja asetin sen levysoittimeeni. Tai en aivan asettanut kuitenkaan, koska se ei mahtunut. Kyseessä oli siis ns. väärä neula.
Neula oli muuten oikeanlainen, mutta siinä oli kaksi stabilointitarkoituksessa muotoiltua muoviväkästä, joiden etäisyys toisistaan oli noin millin liian pieni. Harkitsin hetken väkästen katkontaa, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että jos neula tuon katkomisen jälkeen sitten heiluu, eikä tee työtään kunnolla, nousee mielipahani aivan toiseen kertaluokkaan. Jumitin ja pyin. Kolmasosatunnin päästä...
...päätin palauttaa neulan. Eikös minulla olekin olemassa joku oikeus palauttaa se? Lähetin plattennaadeliin mailia, että eihän tämä nyt kovin hyvin mennyt. Syytin toki myyjää siitä, että oli linkitse ohjannut minut väärän neulan pariin. Tarkistin lisäksi, vasta tässä vaiheessa, että levysoitintani on myyty kolmella eri äänirasialla ja saamani neula, jonka parissa siis nyt olin, oli Dualin äänirasialle. Minun levysoittimessani on Pickering.
Tämä letkeä name-droppaus ei tarkoita sitä, että tietäisin näistä asioista. En tiedä näistä asioista.
Ja vastaus tuli. Saksaksi. Sen verran saksaa osaan, että ymmärsin vastauksen ja vielä pä senkin, että se oli ylitsepursuilevan kohtelias. Asetin neulan muovirasiaansa, laitoin housut jalkaan ja juoksin postiin. Työnsin rasian postin hyllystä löytyneen kuplamuovilla sisustetun kirjekuoren uumeniin ja kirjoitin lyhyen viestin ruutupaperiin, josta rasia sai pian seuraa. Saksaan läks. Mynkkeniin. Mynsseniin. Mitä näitä nyt on. Ei kai kukaan sano Myntschen? Älkää sanoko.
Ilmoitin mailitse, että paketti on lähtenyt ja kysyin, että pitäisikö tässä nyt maksaa sitten jotain ekstraa, kun nuo neulat eivät kuitenkaan olleet saman hintaisia ja lähetyskuluihinkin tietysti uppoaa kolikoita. Vastaukseksi tuli vain, että korvaava neula oli lähetetty saman päivän aikana (ennen kuin tämä herra oli siis varmistunut siitä, että tosiaan lähetin palautustuotteen) minulle ja että maksupuolesta ei tarvitse välittää.
"das mit der Bezahlung ist schon in Ordnung"
Parissa päivässä sain uuden kirjeen ja uuden neulan. Ja se sopi!
Hyvälle tuulellehan tuollaisesta tulee, ystävällisestä, mutkattomasta ja luottavaisesta palvelusta. Olin todella yllättynyt, sillä ennakko-odotukseni oli, että asia täytyisi tehdä jotenkin todella hankalasti. Eihän nyt ketään haluta rohkaista palauttamaan tuotetta, jos rahat on jo saatu.
Vähintä, mitä voin vastapalvelukseksi tehdä, on suositella kaikille teille, joilla on vanhemmanpuoleinen levysoitin, että tilaatte neulanne osoitteesta www.plattennadel.de
Mutta katsokaa ensin, minkä merkkinen äänirasia kojeessanne on.
--Edit: Tulipas korni lopetus. Ihan kuin tämä olisi joku satu, jossa olisi joku suuri Opetus. Ei ole. Turpa kiinni.
torstai 10. elokuuta 2006
Panettaa!
Suomen monimutkaisen, hieman kieron ja tietynlaisessa askeettisuudessaan varsin kouriintuntuvan kielen suurena ystävänä olen huolestunut erään sanan ja siitä johdettujen muotojen käytön vääristymästä.
Kyseessä on verbi "panna".
Alkoiko jotakuta ehkä hihityttää? Ehkä ei, sillä molemmat lukiani ovat saattaneet ylittää riittävän määrän vaiheita kehityksessään. Tästä huolimatta kyseessä olevan verbin seksuaaliaktiin viittaava merkitys on vetänyt lokaan koko hienon sanan.
Tästä johtuen moni välttelee (tietämättä tarkkaa syytä siihen tai syyn tietäen) tuota sanaa yhteyksissä, joihin se eittämättä kuuluu. Panemisen on korvannut pistäminen ja laittaminen. Sitten kuulee sitä, että laitetaan jalalla koreaksi ja että pistetään halvalla. Etsiessäni jotain (jota muuten teen melko paljon; voi olla ehkä että nukkumisen jälkeen suurin yksittäinen olemiseni muoto on etsiminen) saatan tuhahtaa, että "mihimmäsennyllaitoin" tai "-pistin", vaikka, jos nyt rehellisiä ollaan, etsinnän kohteena oleva asiahan on yleensä juuri nimenomaan pantu johonkin.
Mikä on, kun ei paneminen kelpaa? Vosin hyvin panna silloinkin, kun laitan takkia päälle, asetan asiaa vireille, pistän suun jotenkin, laitan haisemaan tai ylipäänsä pistän jotakin johonkin.
Erään mainion ruokablogin otsaketekstiksi oli laittamattomasti pistetty:
"Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan - ja kaikkea muuta pannaan."
Kyseessä on verbi "panna".
Alkoiko jotakuta ehkä hihityttää? Ehkä ei, sillä molemmat lukiani ovat saattaneet ylittää riittävän määrän vaiheita kehityksessään. Tästä huolimatta kyseessä olevan verbin seksuaaliaktiin viittaava merkitys on vetänyt lokaan koko hienon sanan.
Tästä johtuen moni välttelee (tietämättä tarkkaa syytä siihen tai syyn tietäen) tuota sanaa yhteyksissä, joihin se eittämättä kuuluu. Panemisen on korvannut pistäminen ja laittaminen. Sitten kuulee sitä, että laitetaan jalalla koreaksi ja että pistetään halvalla. Etsiessäni jotain (jota muuten teen melko paljon; voi olla ehkä että nukkumisen jälkeen suurin yksittäinen olemiseni muoto on etsiminen) saatan tuhahtaa, että "mihimmäsennyllaitoin" tai "-pistin", vaikka, jos nyt rehellisiä ollaan, etsinnän kohteena oleva asiahan on yleensä juuri nimenomaan pantu johonkin.
Mikä on, kun ei paneminen kelpaa? Vosin hyvin panna silloinkin, kun laitan takkia päälle, asetan asiaa vireille, pistän suun jotenkin, laitan haisemaan tai ylipäänsä pistän jotakin johonkin.
Erään mainion ruokablogin otsaketekstiksi oli laittamattomasti pistetty:
"Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan - ja kaikkea muuta pannaan."
maanantai 10. heinäkuuta 2006
Kahvit
Tällaisissa ilmastoiduissa toimistoissa persettä (vulg.) levittäessään tekee tämän tästä mieli kahvia. En koskaan ole pystynyt todistamaan itselleni, että kahvi osaisi aiheuttaa jonkinlaista virkistymistä, enkä edes aina pidä kahvista, paitsi jos se on pannukahvia ja se nautitaan luonnossa, veneessä tai mökissä, joka on lähes luontoa. Kuitenkin toimistotyö vaatii kahvinsa. Ja nousen huonosta tuolistani käytävän suuntaan.
Toimistoissa on usein keittiö. Keittiön yleisen siisteyden ylläpitämiseen on kokouksissa puolihuolimattomasti muka sitouduttu. Nyökkäillään, kun joku yleensä naispuolinen hieman aamukireä henkilö puhisee, että keittiön siisteys on kaikkien etu ja että kahvimukien asettaminen tiskikoneeseen ei vie kenenkään työpanoksesta näkyvää siivua.
Meidänkin toimistossamme on keittiö. Kuljen sinne työkaverini huoneen kautta, josta nappaan veikeän pahvisen kertakäyttömukin täysin tiedostaen kertakäyttöastioiden ekologisen arveluttavuuden. Mieli mustana astun keittiöön, mutta kiittelen perillä päätöstäni ottaa "kertsi". Tiskipöytä on täynnä erilaisia mukeja, joiden kaikkien pohjaan on kovettunut kahvin ja sokerin muodostama laatta. Jokainen mukeista on ehkä jonkun oma, en uskalla koskea niihin.
Koskaan ei ole kahvia. Täytyy aina keittää. Keitän täyden pannullisen Juhla Mokkaa (olipa vaikea kirjoittaa tuo, sillä se tuntuu aivan yhdyssanalta) ja lueskelen kahvin tippumisen (joka tapahtuu yllättävän nopeasti kaksipaikkaisella Mocca Masterilla (heh), jossa ei kuitenkaan koskaan ole molemmat paikat käytössä, sillä sen toisen paikan edessä on vedenkeitin, joka painaa noin 700g, mutta jota kukaan ei viitsi siirtää) ajan sitä samaa Tekniikka&Talous lehteä, jonka kannessa on tissit. Paidan alla tosin. Paidassa lukee "insinööri". Nolottaa hieman.
Kahvin tippumisen aikana voi myös tarkkailla ympäristöä. Huomaan, että jollekulle kahvinkeittimen lataaminen on ollut aivan liian vaivalloista ja hidasta. Sen sijaan tämä jolleku on ottanut metallisen teesihdin ja täyttänyt sen Juhla Mokkalla ja ilmeisesti valutellut sen läpi vedenkeittimestä saatua kuumaa vettä. Pelimies. Ja tietysti kahvia ja poroja on tullut sihdin reunan yli tiskipöydälle. Rättiin on matkaa nippa nappa 40cm.
Muistan ensimmäisen visiittini tähän keittiöön. Katsoin silloin astiakaappiin, jossa suomalaiseen tapaan on hieno ritilä, jossa lautaset ja muut voi saada pysymään pystyasennossa muodostaen siistin rivin. Mahdollisuutta ei ollut käytetty. Sen sijaan lautaset oli ladottu alassuin päällekkäin ritilän päälle. Siis lappeelleen, eikä edes pinoihin, joihin samanmuotoiset lautaset helposti järjestyvät vaan sikin sokin! Ja kasa oli valtava. Lautaset hytkyivät limittäin ja lomittain astiakaapissa ja uhkasivat tulla pahaa aavistamattoman ovenavaajan naamalle. Tuolla kerralla huvituin niin, että hyväntuulisesti purin koko keon tiskipöydälle ja asettelin lautaset astiakaappiin niin kuin kuuluu.
Toimistokeittiöiden jääkaapit ovat myös metkoja. Yleensä siellä on avattuja maitoja, joiden sisältö on jo ajat sitten erottunut kahteen faasiin. Lisäksi jaakaapissa on muovipusseja, joissa on eväitä. Muovipussi ilmeisesti estää eväiden pöllimisen. Hauskaa on se, että usein sieltä löytää myös tyhjiä muovipusseja, jotka hajamieliset insinöörit ovat palauttaneet paikoilleen laitettuaan ensin eväänsä mikroon.
Kahvini on tippunut. Otan suodatinosan irti ja laitan kahvipannun päälle kannen. Suodattimen heitän roskikseen. Heitän samalla roskikseen myös toisen puruntäyteisen suodattimen, joka on lojunut kylmänä ja velttona pöydällä koko päivän. Pyyhkäisen vähän tiskipöytää siltä kohdalta, missä ei ole kuppeja, sillä pidän puhtaan tiskipöydän metallisesta kiillosta. Kaadan pahvimukiini kahvia. Laitan sekaan kaksi sokeripalaa ja hieman ostamaani UHT-Hyla-maitoa, joka kestää avattunakin jääkaapissa melkein viikon. Otan epämääräisen lusikan ja tökin sokerit murskaksi. Sekoitan. Juon.
Nan.
Toimistoissa on usein keittiö. Keittiön yleisen siisteyden ylläpitämiseen on kokouksissa puolihuolimattomasti muka sitouduttu. Nyökkäillään, kun joku yleensä naispuolinen hieman aamukireä henkilö puhisee, että keittiön siisteys on kaikkien etu ja että kahvimukien asettaminen tiskikoneeseen ei vie kenenkään työpanoksesta näkyvää siivua.
Meidänkin toimistossamme on keittiö. Kuljen sinne työkaverini huoneen kautta, josta nappaan veikeän pahvisen kertakäyttömukin täysin tiedostaen kertakäyttöastioiden ekologisen arveluttavuuden. Mieli mustana astun keittiöön, mutta kiittelen perillä päätöstäni ottaa "kertsi". Tiskipöytä on täynnä erilaisia mukeja, joiden kaikkien pohjaan on kovettunut kahvin ja sokerin muodostama laatta. Jokainen mukeista on ehkä jonkun oma, en uskalla koskea niihin.
Koskaan ei ole kahvia. Täytyy aina keittää. Keitän täyden pannullisen Juhla Mokkaa (olipa vaikea kirjoittaa tuo, sillä se tuntuu aivan yhdyssanalta) ja lueskelen kahvin tippumisen (joka tapahtuu yllättävän nopeasti kaksipaikkaisella Mocca Masterilla (heh), jossa ei kuitenkaan koskaan ole molemmat paikat käytössä, sillä sen toisen paikan edessä on vedenkeitin, joka painaa noin 700g, mutta jota kukaan ei viitsi siirtää) ajan sitä samaa Tekniikka&Talous lehteä, jonka kannessa on tissit. Paidan alla tosin. Paidassa lukee "insinööri". Nolottaa hieman.
Kahvin tippumisen aikana voi myös tarkkailla ympäristöä. Huomaan, että jollekulle kahvinkeittimen lataaminen on ollut aivan liian vaivalloista ja hidasta. Sen sijaan tämä jolleku on ottanut metallisen teesihdin ja täyttänyt sen Juhla Mokkalla ja ilmeisesti valutellut sen läpi vedenkeittimestä saatua kuumaa vettä. Pelimies. Ja tietysti kahvia ja poroja on tullut sihdin reunan yli tiskipöydälle. Rättiin on matkaa nippa nappa 40cm.
Muistan ensimmäisen visiittini tähän keittiöön. Katsoin silloin astiakaappiin, jossa suomalaiseen tapaan on hieno ritilä, jossa lautaset ja muut voi saada pysymään pystyasennossa muodostaen siistin rivin. Mahdollisuutta ei ollut käytetty. Sen sijaan lautaset oli ladottu alassuin päällekkäin ritilän päälle. Siis lappeelleen, eikä edes pinoihin, joihin samanmuotoiset lautaset helposti järjestyvät vaan sikin sokin! Ja kasa oli valtava. Lautaset hytkyivät limittäin ja lomittain astiakaapissa ja uhkasivat tulla pahaa aavistamattoman ovenavaajan naamalle. Tuolla kerralla huvituin niin, että hyväntuulisesti purin koko keon tiskipöydälle ja asettelin lautaset astiakaappiin niin kuin kuuluu.
Toimistokeittiöiden jääkaapit ovat myös metkoja. Yleensä siellä on avattuja maitoja, joiden sisältö on jo ajat sitten erottunut kahteen faasiin. Lisäksi jaakaapissa on muovipusseja, joissa on eväitä. Muovipussi ilmeisesti estää eväiden pöllimisen. Hauskaa on se, että usein sieltä löytää myös tyhjiä muovipusseja, jotka hajamieliset insinöörit ovat palauttaneet paikoilleen laitettuaan ensin eväänsä mikroon.
Kahvini on tippunut. Otan suodatinosan irti ja laitan kahvipannun päälle kannen. Suodattimen heitän roskikseen. Heitän samalla roskikseen myös toisen puruntäyteisen suodattimen, joka on lojunut kylmänä ja velttona pöydällä koko päivän. Pyyhkäisen vähän tiskipöytää siltä kohdalta, missä ei ole kuppeja, sillä pidän puhtaan tiskipöydän metallisesta kiillosta. Kaadan pahvimukiini kahvia. Laitan sekaan kaksi sokeripalaa ja hieman ostamaani UHT-Hyla-maitoa, joka kestää avattunakin jääkaapissa melkein viikon. Otan epämääräisen lusikan ja tökin sokerit murskaksi. Sekoitan. Juon.
Nan.
keskiviikko 7. kesäkuuta 2006
Tutkijain mielenlaadusta
Olen töissä tietyssä tutkimuslaitoksessa, jonka eräässä työhuoneessa, jonka kokonsa puolesta voisi mitoittaa kahdeksi yhden hengen työhuoneeksi, työskentelee harvassa hapessa minun lisäkseni viisi henkilöä. Työhuoneeseen pääsisi kahdesta ovesta, mikäli toisen edessä ei olisi kirjahyllyjä.
Eräänä päivänä kuitenkin eräs huoneessamme työskentelevistä tutkimusapulaisista yritti hajamielisyyksissään tulla huoneeseen tuosta kirjahyllyn takana olevasta ovesta. Eräs työnsi ja töni ovea niin, että hylly vaappui vaarallisesti vieressä työskentelevän tutkimusapulaisen henkeä uhaten. Viimein hyllystä ja meistä muista alkunsa saanut mekkala ujui erään tajuntaan ja tämä herkesi ryskäämästä ja pyysi nöyrästi anteeksi.
Nokkelana poikana tulostinkin tulostimella A4-kokoisen vaakatasoon asetellun paperin, jossa luki
---------------------------
| |
| |
| Tämä ei ole ovi. |
| This is not a door. |
| |
| |
---------------------------
Kiinnitin lapun teipillä oveen, josta kulkeminen ei ollut hyllyn takia mahdollista.
Kului päivä ja lapun viereen oli ilmestynyt kuva Pyynö-jäniksestä, joka sanoo "Pyynö ei nyt kans tajuu.". Lisäksi työkaverini oli kirjoittanut tyylikkään mustavalkoiseen lappuun vulgääristi lyijykynällä tekstin "Onpa".
Tutkimusryhmämme vetäjää tekstini nauratti. Myöhemmin hän kuitenkin kehotti miettimään, pitäisikö teksti muuttaa muotoon "This is a door but should not be used as a door".
Tänään kahvitauolla eräs jatko-opiskelija, jonka kanssa en ollut ennen keskustellut, otti asian myös puheeksi. Paljastui, että hän juuri oli tuonut Pyynön ihmettelemään ovessa olevaa väitettä. Hän käytti viestistä muistaakseni määrettä "harhaanjohtava" ja ehdotti viestin korvaamista. Pieni asiaan kuuluva leukailuni epäeksaktiuden sietämättömyydestä sai jatko-opiskelijan vain pyörimään tuolissaan vaivautuneena.
Tässä vaiheessa tajusin, että asia ilmeisesti häiritsee jollain selittämättömällä tavalla kollegoitani. Olisiko siis niin, että eksaktin luonnontieteen parissa työskentelevistä ihmisistä olisi hyvin vaikeaa ohittaa ilmeistä, jopa irvokkuudessaan äärimmäistä röyhkeyttä osoittavaa epätotuutta reagoimatta siihen mitenkään.
Pieneksi pilaksi ja vain äärimmäisen vaatimattomaksi, pilke silmäkulmassa tehdyksi aivojipoksi suunnittelemani (tai mieluumminkin vain ehkä sutkauttamani, sillä tietoiseen ja ilmeiseen misinformaatioon perustuva vain lievästi ilkikurinen leikinlasku on toki iskostunut vuosien mittaan jo osaksi viestintääni) tiedote onkin alkanut levittää epävarmuutta kuin mustaa, pistävää savua pitkin laboratorion käytäviä. On kuin pieni demoni istuisi taivaallisen autuuden kaupungissa ja nauraa käkättäisi kellotapulista pitkiä rikkipitoisia klimppejä maahan sylkien.
Eräänä päivänä kuitenkin eräs huoneessamme työskentelevistä tutkimusapulaisista yritti hajamielisyyksissään tulla huoneeseen tuosta kirjahyllyn takana olevasta ovesta. Eräs työnsi ja töni ovea niin, että hylly vaappui vaarallisesti vieressä työskentelevän tutkimusapulaisen henkeä uhaten. Viimein hyllystä ja meistä muista alkunsa saanut mekkala ujui erään tajuntaan ja tämä herkesi ryskäämästä ja pyysi nöyrästi anteeksi.
Nokkelana poikana tulostinkin tulostimella A4-kokoisen vaakatasoon asetellun paperin, jossa luki
---------------------------
| |
| |
| Tämä ei ole ovi. |
| This is not a door. |
| |
| |
---------------------------
Kiinnitin lapun teipillä oveen, josta kulkeminen ei ollut hyllyn takia mahdollista.
Kului päivä ja lapun viereen oli ilmestynyt kuva Pyynö-jäniksestä, joka sanoo "Pyynö ei nyt kans tajuu.". Lisäksi työkaverini oli kirjoittanut tyylikkään mustavalkoiseen lappuun vulgääristi lyijykynällä tekstin "Onpa".
Tutkimusryhmämme vetäjää tekstini nauratti. Myöhemmin hän kuitenkin kehotti miettimään, pitäisikö teksti muuttaa muotoon "This is a door but should not be used as a door".
Tänään kahvitauolla eräs jatko-opiskelija, jonka kanssa en ollut ennen keskustellut, otti asian myös puheeksi. Paljastui, että hän juuri oli tuonut Pyynön ihmettelemään ovessa olevaa väitettä. Hän käytti viestistä muistaakseni määrettä "harhaanjohtava" ja ehdotti viestin korvaamista. Pieni asiaan kuuluva leukailuni epäeksaktiuden sietämättömyydestä sai jatko-opiskelijan vain pyörimään tuolissaan vaivautuneena.
Tässä vaiheessa tajusin, että asia ilmeisesti häiritsee jollain selittämättömällä tavalla kollegoitani. Olisiko siis niin, että eksaktin luonnontieteen parissa työskentelevistä ihmisistä olisi hyvin vaikeaa ohittaa ilmeistä, jopa irvokkuudessaan äärimmäistä röyhkeyttä osoittavaa epätotuutta reagoimatta siihen mitenkään.
Pieneksi pilaksi ja vain äärimmäisen vaatimattomaksi, pilke silmäkulmassa tehdyksi aivojipoksi suunnittelemani (tai mieluumminkin vain ehkä sutkauttamani, sillä tietoiseen ja ilmeiseen misinformaatioon perustuva vain lievästi ilkikurinen leikinlasku on toki iskostunut vuosien mittaan jo osaksi viestintääni) tiedote onkin alkanut levittää epävarmuutta kuin mustaa, pistävää savua pitkin laboratorion käytäviä. On kuin pieni demoni istuisi taivaallisen autuuden kaupungissa ja nauraa käkättäisi kellotapulista pitkiä rikkipitoisia klimppejä maahan sylkien.
torstai 1. kesäkuuta 2006
Paskaa niskaan
Ollessani Helsingin Stockmannin viidennessä kerroksessa pienrautaosastolla todistamassa ystäväni messinkilaattahankintaa, sattui katosta tipahtamaan pisara nestettä hiuksilleni ja edelleen silmälasini linssille. Astuin askeleen taakse ja vilkaisin ylös (erityisesti olen ylpeä taakse astumisesta, sillä näin vältin mahdollisen lisäpisaran impaktin). Katossa kulki huonon näköisiä valkoiseksi maalattuja putkia, joista yksi oli korjattu ilmastointiteipillä. Myyjä kysyi, sainko ehkä vettä päähäni. Myönsin pyyhkiessäni silmälasia t-paidanhelmaan. Myyjä hymyili kujeilevasti ja totesi putken revenneen eräänä päivänä ja jättäneen kerrokseen vielä juuri ja juuri aistittavan viemärin lemun.
Niinpä niin. Minuun osuneessa seoksessa ehkä olikin suurin osa vettä, mutta epäilenpä lopun olleen paskaa.
---
Tämä ei ehkä kaikista ole hauskaa. Merkintäni takia joku ehkä vaatii Stockmannia edesvastuuseen. Tai Stockmann vaatii minua poistamaan merkintäni. Tämä olisikin mainiota. Minusta tulisi oitis trendikäs oikeusmurhan uhri.
Niinpä niin. Minuun osuneessa seoksessa ehkä olikin suurin osa vettä, mutta epäilenpä lopun olleen paskaa.
---
Tämä ei ehkä kaikista ole hauskaa. Merkintäni takia joku ehkä vaatii Stockmannia edesvastuuseen. Tai Stockmann vaatii minua poistamaan merkintäni. Tämä olisikin mainiota. Minusta tulisi oitis trendikäs oikeusmurhan uhri.
maanantai 29. toukokuuta 2006
Haaveilua
Kesällä on sitten aikaa tehdä "proggiksia".
- soittaa ja nauhoitella
- kuvata jotakin
- tehdä mikrofoneja
- tehdä kirjahylly
- aloittaa analogisyntetisaattorin teko
- maalata
- matkustaa
- järjestää Suuret Juhlat
- levätä ja makoilla
- lukea kirjoja
- tehdä pitkä pyöräretki
- käydä festareilla
Kesä on joka kerta lyhyempi kuin luulen. Kesä on viime vuosina ehtinyt mennä alta pois ilman, että olen tajunnutkaan. Ennen, joskus pienenä, kesä oli valtava, lähes loppumaton auringonpaisteen, uimisen, valvomisen ja kavereiden kanssa leikkimisen täyttämä jakso, jolloin ei koskaan tiennyt, mitä päivää viikosta elettiin. Tuo muistikuva harhauttaa päätäni edelleen. Ei kesällä ole oikeasti aikaa tehdä noita kaikkia asioita.
Suurin onglema tietysti on se, että nykyään täytyy tehdä kesällä töitä. Paljon helpompaahan se toki on kuin opiskelu, jolloin koko ajan on sellainen tunne, että pitäisi tehdä jotakin. Kuitenkin kesä on supistunut muutamiin äkäisiin toiminnan kyllästämiin viikonloppuihin, jolloin otetaan kesästä irti viikkojen edestä. Muuten sitten oleillaankin toimistoissa, valitetaan, kun ilmastointi ei kestä ja puhutaan terasseista.
Asia tuskin muuttuu paremmaksi. Kesästä tulee vain lyhyempi. Elämästä suurin osa kuluu toimeen tulemiseen. Ehkä silloin tällöin jaksaa aloittaa proggiksen.
Mutta onneksi aikuisena, omassa talossa, on iso autotalli.
Autotallissa on ainakin höyläpenkki, pystypora, kolvi, oskilloskooppi, MIGi, sahoja, sirkkeli, komponentteja, tikkataulu, piilopullo, hylsysarja, puutavaraa, ruuveja, metalliromua, punainen Volvo Amazon, laastaria, sohva, nauhuri, rummut, trumpetti ja rokkia.
Ja valmis analoginen syntetisaattori.
- soittaa ja nauhoitella
- kuvata jotakin
- tehdä mikrofoneja
- tehdä kirjahylly
- aloittaa analogisyntetisaattorin teko
- maalata
- matkustaa
- järjestää Suuret Juhlat
- levätä ja makoilla
- lukea kirjoja
- tehdä pitkä pyöräretki
- käydä festareilla
Kesä on joka kerta lyhyempi kuin luulen. Kesä on viime vuosina ehtinyt mennä alta pois ilman, että olen tajunnutkaan. Ennen, joskus pienenä, kesä oli valtava, lähes loppumaton auringonpaisteen, uimisen, valvomisen ja kavereiden kanssa leikkimisen täyttämä jakso, jolloin ei koskaan tiennyt, mitä päivää viikosta elettiin. Tuo muistikuva harhauttaa päätäni edelleen. Ei kesällä ole oikeasti aikaa tehdä noita kaikkia asioita.
Suurin onglema tietysti on se, että nykyään täytyy tehdä kesällä töitä. Paljon helpompaahan se toki on kuin opiskelu, jolloin koko ajan on sellainen tunne, että pitäisi tehdä jotakin. Kuitenkin kesä on supistunut muutamiin äkäisiin toiminnan kyllästämiin viikonloppuihin, jolloin otetaan kesästä irti viikkojen edestä. Muuten sitten oleillaankin toimistoissa, valitetaan, kun ilmastointi ei kestä ja puhutaan terasseista.
Asia tuskin muuttuu paremmaksi. Kesästä tulee vain lyhyempi. Elämästä suurin osa kuluu toimeen tulemiseen. Ehkä silloin tällöin jaksaa aloittaa proggiksen.
Mutta onneksi aikuisena, omassa talossa, on iso autotalli.
Autotallissa on ainakin höyläpenkki, pystypora, kolvi, oskilloskooppi, MIGi, sahoja, sirkkeli, komponentteja, tikkataulu, piilopullo, hylsysarja, puutavaraa, ruuveja, metalliromua, punainen Volvo Amazon, laastaria, sohva, nauhuri, rummut, trumpetti ja rokkia.
Ja valmis analoginen syntetisaattori.
tiistai 9. toukokuuta 2006
Piirretään sakset
Tiedätte varmaan tilanteen, kun pitäisi taas piirtää sakset, eikä siitä helvetti tule yhtään mitään. Tuskaisen ähellyksen jälkeen paperilla on jälleen täysin käyttökelvottoman näköinen leikkuulaite. Kuitenkin armoton kello tikittää ja saksien pitäisi olla jo valmiit. Mikä eteen?
Olen itsekin pitkän piirtäjänurani aikana joutunut piirtämään monet sakset. Ennen se olikin vastenmielistä ja siihen käytetty aika ei mitenkään näkynyt lopputuloksessa. Oivalsin kuitenkin jotain aivan olennaista saksien piirtämisestä tässä aivan vast'ikään. Ja mikä parasta, aion jakaa oivallukseni kanssanne, rakkaat Te.
Tulette vielä ihmettelemään, kuinka ikinä aikaisemmin olette voineet.
Saksten piirtäminen lähtee keskeltä, ts. siitä pyöreästä tapista, joka liittää saksen rakenneosaset, sakset, toisiinsa. Tämän jälkeen on hyvä piirtää kaksi suoraa viivaa siten, että ne risteävät aivan tapin yläpuolelta. Kas näin:
Tämän jälkeen piirretään tapin alapuolelle kahden suoran viivan muodostaman x-kirjaimen sisäpuolelle kaksi lyhyempää, pidempien viivojen kanssa samansuuntaista viivaa, jotka sojottavat kohti tapin keskustaa. Näin:
Ja seuraavassa hetkessä piirretäänkin jo terät: Lyhyen viivan päästä jatketaan eteenpäin, mutta tappia väistäen! Oikeanpuoleinen lyhyt viiva lähtee väistämään tappia vasemmalle ja vasemmanpuoleinen oikealle. Väistöliikkeen jälkeen suunnataan kohti pidempien viivojen kärkiä. Huomatkaa: Tässä vaiheessa voi hieman tyylitellä, jos osaa. Ei kannata.
Sakset alkavat jo hahmottua. Huomaattekin jo varmaan, mitä jäi puuttumaan. No tietysti kahvat! Niidenkin piirtämisessä voidaan ottaa tiettyjä vapauksia, mutta helpointa vaan, kato, ku piirrät iha vaan niinku sanotaan, etkä lähe kehittelee mitää vitu ihmeitä hä oksselvä?
Tommoset ku teet:
Noin! Siinä on sakset, jotka menevät läpi mistä tahansa seulasta. Muodollisesti pätevät, tyylikkäät, ajattomat sakset. Eikä mennyt kauaa. Nyt voit piirtää sakset miltei koska tahansa ja mihin tahansa! Kokeile, mahtuuko sakset piirtämään kätevästi sängyn alle! Koeta värittää saksesi! Mieti, minkä väriset kahvat saksissa on? Entä terä?
Huomaa, että tässä piirrettiin sakset näin päin. Osaatko toisin päin?
Mieti, ovatko nämä edes sakset:
Olen itsekin pitkän piirtäjänurani aikana joutunut piirtämään monet sakset. Ennen se olikin vastenmielistä ja siihen käytetty aika ei mitenkään näkynyt lopputuloksessa. Oivalsin kuitenkin jotain aivan olennaista saksien piirtämisestä tässä aivan vast'ikään. Ja mikä parasta, aion jakaa oivallukseni kanssanne, rakkaat Te.
Tulette vielä ihmettelemään, kuinka ikinä aikaisemmin olette voineet.
Saksten piirtäminen lähtee keskeltä, ts. siitä pyöreästä tapista, joka liittää saksen rakenneosaset, sakset, toisiinsa. Tämän jälkeen on hyvä piirtää kaksi suoraa viivaa siten, että ne risteävät aivan tapin yläpuolelta. Kas näin:
Tämän jälkeen piirretään tapin alapuolelle kahden suoran viivan muodostaman x-kirjaimen sisäpuolelle kaksi lyhyempää, pidempien viivojen kanssa samansuuntaista viivaa, jotka sojottavat kohti tapin keskustaa. Näin:
Ja seuraavassa hetkessä piirretäänkin jo terät: Lyhyen viivan päästä jatketaan eteenpäin, mutta tappia väistäen! Oikeanpuoleinen lyhyt viiva lähtee väistämään tappia vasemmalle ja vasemmanpuoleinen oikealle. Väistöliikkeen jälkeen suunnataan kohti pidempien viivojen kärkiä. Huomatkaa: Tässä vaiheessa voi hieman tyylitellä, jos osaa. Ei kannata.
Tommoset ku teet:
Noin! Siinä on sakset, jotka menevät läpi mistä tahansa seulasta. Muodollisesti pätevät, tyylikkäät, ajattomat sakset. Eikä mennyt kauaa. Nyt voit piirtää sakset miltei koska tahansa ja mihin tahansa! Kokeile, mahtuuko sakset piirtämään kätevästi sängyn alle! Koeta värittää saksesi! Mieti, minkä väriset kahvat saksissa on? Entä terä?
Huomaa, että tässä piirrettiin sakset näin päin. Osaatko toisin päin?
Mieti, ovatko nämä edes sakset:
keskiviikko 3. toukokuuta 2006
Neurooseista
Sillä tapaa olen neuroottista sorttia, että useinkin lähtöni kotoa viivästyy viidellä minuutilla. Tarkistettava on ainakin, ettei kahvinkeitin (joka on varustettu automaattikatkaisijalla, järk. huom.) ole jäänyt päälle, että tietokone on kiinni, että stereot ovat kiinni, ettei Pekka (kissa) ole kaapissa, että avaimet ovat taskussa, että wc-pönttö on vedetty, että sen kansi on kiinni, että ikkunat eivät ole jääneet auki ja ettei liesi ole jäänyt päälle. Useinkin tiedän, etten ole koko aamuna käyttänyt kahvinkeitintä, liettä, ikkunoita, ovia, Pekkaa (kissa), enkä stereoita, mutta silti jokin vakuuttaa minulle, että katsominen kannattaa.
Lisäksi usein tapahtuu niin, että jo matkalla keittiöön olen eksynyt ajatuksissani jo toisaalle, enkä tällöin jälleen ulko-ovelle kulkiessani muista, oliko se liesi pois päältä vai ei.
Onkin ihanan helppoa lähteä kotoa, jos joku muu (yleensä S.) vielä jää sinne, kun painan oven perässäni kiinni.
Toinen pakkoliikehdintä, joka tuntuu samalta (kuiva, karhea, nihkeä, viileä, hieman ahdistava) on pakollinen kaikkien mahdollisten jatkuvaa tai tasaisen epäjatkuvaa informaatiovirtaa suoltavien www-tahojen tarkkailu. Luen useaa blogia, kirjoitan foorumeihin, seuraan muutamaa uutisryhmää ja tarkkailen kahta sähköpostia useammin kuin uskallan myöntää. Pakkoliikkeet alkavat yleensä silloin, kun pitäisi tehdä jotain järkevää. Kuten nyt.
"Pitää tsekkaa oks joku käyny kommaa"
On näillä tietoverkkoulokkeilla toki hyvätkin puolensa. Ne aktivoivat osaltaan maalaamaan, kuuntelemaan musiikkia, keskustelemaan ja keksimään juttuja. Toisin kuin sijaistekemisajastani huonolla menestyksellä kilpaileva televisio.
Lisäksi usein tapahtuu niin, että jo matkalla keittiöön olen eksynyt ajatuksissani jo toisaalle, enkä tällöin jälleen ulko-ovelle kulkiessani muista, oliko se liesi pois päältä vai ei.
Onkin ihanan helppoa lähteä kotoa, jos joku muu (yleensä S.) vielä jää sinne, kun painan oven perässäni kiinni.
Toinen pakkoliikehdintä, joka tuntuu samalta (kuiva, karhea, nihkeä, viileä, hieman ahdistava) on pakollinen kaikkien mahdollisten jatkuvaa tai tasaisen epäjatkuvaa informaatiovirtaa suoltavien www-tahojen tarkkailu. Luen useaa blogia, kirjoitan foorumeihin, seuraan muutamaa uutisryhmää ja tarkkailen kahta sähköpostia useammin kuin uskallan myöntää. Pakkoliikkeet alkavat yleensä silloin, kun pitäisi tehdä jotain järkevää. Kuten nyt.
"Pitää tsekkaa oks joku käyny kommaa"
On näillä tietoverkkoulokkeilla toki hyvätkin puolensa. Ne aktivoivat osaltaan maalaamaan, kuuntelemaan musiikkia, keskustelemaan ja keksimään juttuja. Toisin kuin sijaistekemisajastani huonolla menestyksellä kilpaileva televisio.
sunnuntai 9. huhtikuuta 2006
Taikamusiikkia
Sulin eilen päästä varpaisiin Kuusumun Profeetan keikalla Nosturissa. Se oli kaunista. En uskalla sanoa enempää.
keskiviikko 5. huhtikuuta 2006
Kielimuuri
Kiva kun on tätä kansainvälistä opiskelijavaihtoa. Ja että on runsaasti kursseja ulkomaalaistenkin osallistua. Suomalaisten kielitaito tunnetusti heruu jo tissistä kitalakeen,että kukaan tuskin edes huomaa, jos sarmantti professori puhuukin vaihteeksi ameriikkaa. Ja voi sitä osaamista, niin juuri sitä, jota Suomemme virtaa: "Hei", huutaa ulkomaalainen ystävä, "mennään Suomeen vuotamaan aivoa, siellä on moderni tietoyhteiskunta ja kansainvälistä huipputasoa edustavat korkeakoulut, joiden avoin ja kansainvälinen ilmapiiri tarjoaa loistavat puitteet monitieteelliselle ja -kansalliselle yhteistyölle!"
Ihanaa joustavuutta! Maailmallisuutta! Huippusitä ja -tätä! Tällaisten mahtavien visioiden äärellä läikkyy liikutuksesta koulunisän kahvi. Ja hän voi halata itseään.
Ennen halia voisi kuitenkin ehkä katsoa, miten asia toimii luentosaleissa ja harjoitusluokissa. Olen osallistunut useammalle englanniksi pidettävälle kurssille ja ainoastaan yhdellä kurssilla luennoitsijan englannintaito riittää luennoitavan aiheen esittämiseen siten, että siitä olisi kuulijalle jotain hyötyä. Erityisen kiusallista on huomata, kuinka paljon luennoitsija jättää sanomatta asioita sen takia, että joutuu miettimään kaiken englanniksi. Sanomatta jää kaikki ne pienet välihuomautukset ja esimerkit, jotka auttaisivat ymmärtämään asiaa paremmin.
"Tis kai hiör is a.. veivfanksöns and.. .. ven.. ven vii multiplai tem vit.. öö.. öö.. öö.. tis kai hiör.. vii ket ti ikveisön änd.. vell..aa.. yy.. hier it is. Tis kai hiör.. tis nablakai.. is tö soluussön. Eni kvestsöns?"
Yllättävän moni sellainenkin luennoitsija, jonka tieteellinen ura käsittää lukuisia jaksoja ulkomaillaoloa sekä hirvittävän pinon enlganninkielisiä julkaisuja jäätyy saman tien, kun luentosaliin astuu se kiintiökiinalainen ja kurssi muuttuu englanninkieliseksi.
Mutta älkää käsittäkö väärin. Minusta on toki periaatteessa hienoa, että on opiskelijavaihtoa ja ulkomaalaisia opiskelijoita sekä heitä varten kursseja englanniksikin. Ja se yksi luennoitsija, joka osaa kieltä, on mainio. Hästä huomaa, että hän myös ajattelee englanniksi silloin, kun sitä on puhuttava. Jopa niinkin syvälle juurakkoon tuo kielikonversio hällä yltää, että kun tänään luennolla huomattin, että ulkomaalaisia ystäviämme ei luentosalissa olekaan, kesti hällä aimo tovi, ennen kuin alkoi suomi, joka "hittovie" on kuitenkin hänen äidinkielensä, soljua rujosti ja hiljalleen ropisten kuin syyssade:
"Any international students? No? All fled?
So I can speak finnish? Eli suomeksi
No niin.. jatketaanpa
So the... siis eli...
consider.. niin siis.. tosiaanni.."
Pitelee päätään hetken ja jatkaa:
"I have to rewire my brain"
Ihanaa joustavuutta! Maailmallisuutta! Huippusitä ja -tätä! Tällaisten mahtavien visioiden äärellä läikkyy liikutuksesta koulunisän kahvi. Ja hän voi halata itseään.
Ennen halia voisi kuitenkin ehkä katsoa, miten asia toimii luentosaleissa ja harjoitusluokissa. Olen osallistunut useammalle englanniksi pidettävälle kurssille ja ainoastaan yhdellä kurssilla luennoitsijan englannintaito riittää luennoitavan aiheen esittämiseen siten, että siitä olisi kuulijalle jotain hyötyä. Erityisen kiusallista on huomata, kuinka paljon luennoitsija jättää sanomatta asioita sen takia, että joutuu miettimään kaiken englanniksi. Sanomatta jää kaikki ne pienet välihuomautukset ja esimerkit, jotka auttaisivat ymmärtämään asiaa paremmin.
"Tis kai hiör is a.. veivfanksöns and.. .. ven.. ven vii multiplai tem vit.. öö.. öö.. öö.. tis kai hiör.. vii ket ti ikveisön änd.. vell..aa.. yy.. hier it is. Tis kai hiör.. tis nablakai.. is tö soluussön. Eni kvestsöns?"
Yllättävän moni sellainenkin luennoitsija, jonka tieteellinen ura käsittää lukuisia jaksoja ulkomaillaoloa sekä hirvittävän pinon enlganninkielisiä julkaisuja jäätyy saman tien, kun luentosaliin astuu se kiintiökiinalainen ja kurssi muuttuu englanninkieliseksi.
Mutta älkää käsittäkö väärin. Minusta on toki periaatteessa hienoa, että on opiskelijavaihtoa ja ulkomaalaisia opiskelijoita sekä heitä varten kursseja englanniksikin. Ja se yksi luennoitsija, joka osaa kieltä, on mainio. Hästä huomaa, että hän myös ajattelee englanniksi silloin, kun sitä on puhuttava. Jopa niinkin syvälle juurakkoon tuo kielikonversio hällä yltää, että kun tänään luennolla huomattin, että ulkomaalaisia ystäviämme ei luentosalissa olekaan, kesti hällä aimo tovi, ennen kuin alkoi suomi, joka "hittovie" on kuitenkin hänen äidinkielensä, soljua rujosti ja hiljalleen ropisten kuin syyssade:
"Any international students? No? All fled?
So I can speak finnish? Eli suomeksi
No niin.. jatketaanpa
So the... siis eli...
consider.. niin siis.. tosiaanni.."
Pitelee päätään hetken ja jatkaa:
"I have to rewire my brain"
maanantai 27. maaliskuuta 2006
Kömpelyyttä
Ei ollut tarkoitus harrastaa täällä tällaisia "rakas päiväkirja" -tyylisiä merkintöjä, mutta kuinkas kävi. Nyt saatte nimittäin luettavaksenne kertomuksen siitä, kuinka minun kahdeskymmenesseitsemäskolmattani alkoi.
No,
Näin noin seitsemän aikaan unta, jossa heräsin ja katsoin kelloa. Huomasin nukkuneeni melko pitkään; kello oli 16:24. Nousin hädissäni ylös ja laitoin tietokoneen ja television päälle. Tietokoneen kello oli 12:36 ja television teksti-tv:n kello 17:55. Heräsin viimein piinaavasta unestani oikeasti kello seitsemän. Noin. Jäin kuitenkin punkan pohjalle rötväämään, kuten armeijassa sanottiin.
Nousin ylös viimein noin puoli yhdeksän, kun muistin, että kirjastosta viikonlopun yli lainassa ollut kurssikirja piti palauttaa yhdeksäksi. Olin edelleen väsynyt. Petasin sängyn, pesin hampaat ja menin tekemään aamupalaa. Muistin, että minun pitäisi palauttaa myös ne noin viisitoista levyä, jotka minulla oli kirjastosta lainassa. Nappasin levyt muovipussiin. Eväitä tehdessä tiputin astiakaapista valkoisen kulhon lavuaariin. Rikki meni. Sain myös haavan sormeen.
Ehdin juuri ja juuri kirjastoon. Sitten töihin. Olin juuri menossa suojatien yli, kun huomasin, että viereiseltä bussipysäkiltä lähtisi 550 suoraan työpaikkani eteen. En koskaan käytä bussia työmatkaan, koska se on noin kilometri, jos sitäkään, mutta nyt kello oli niin paljon ja hitto kun sattui sopivasti. Käännyin kannoillani ja ponkasin juoksuun. Jalka lipesi jäätä pitkin, polvi kohtasi asvaltin ja valtavan momentin saanut levyjä täynnä oleva muovikassi osui melko suurella voimalla suoraan asvalttiin. Onnuin bussiin.
Kuljin bussin käytävää muovipussi oikeassa kädessäni, huomasin paikan, meinasin istahtaa. Meinaamiseksi jäi; haurastunut muovipussi päästi pohjansa läpi kaikki jo äskeisestä iskusta vaurioituneet kirjaston levyt bussin kuraiselle lattialle. Ehkä kolme levykoteloa onnistui pitämään sisältönsä. Kirosin voimakkaasti ääneen. Kaksi säälivää naishenkilöä auttoi minua kasaamaan levyt laukkuuni. Lattialla lojui myös kiireessä syömättä jääneen aamupalan osasia. Juusto. Kurkku. Vähän ruisleipää. Onneksi muovipurkkiin oli jäänyt vielä pizzanpala.
Levyt eivät ehkä ole ihan pilalla. Yhdestä havaitsin naarmun, jonka lähes varmasti aiheutin. Levy soi kuitenkin. Muovikoteloista muutama on hyvin surullisessa kunnossa. Uusi muovikotelo maksaa kirjastossa 1,70€. Hinnassa näkyy ilmeisesti kirjaston tarran liimaukseen kuluvan työajan kustannukset.
Kello on vasta yksitoista. Kirjoitan lisää, jos jotain tulee. Yksi potentiaalinen vaaratekijä on nimittäin olemassa. Sain työpaikaltani vanhan prosessorin, jonka aion illalla asentaa ikuisuusprojektitietokoneeseeni. Jos tietäisitte projektin synkän historian, voisitte ehkä jo maalailla mieleenne herkullista tilannekomiikkaa. Sain nimittäin kerran tuota samaista konetta viritellessäni 220V jännitteen purkautumaan näytönohjaimen ja scart-liittimen kautta television läpi sillä tuloksella, että kaikki television kondensaattorit poksahtivat samaan aikaan.
TV-korjaaja ei kuulemma koskaan ollut nähnyt vastaavaa.
No,
Näin noin seitsemän aikaan unta, jossa heräsin ja katsoin kelloa. Huomasin nukkuneeni melko pitkään; kello oli 16:24. Nousin hädissäni ylös ja laitoin tietokoneen ja television päälle. Tietokoneen kello oli 12:36 ja television teksti-tv:n kello 17:55. Heräsin viimein piinaavasta unestani oikeasti kello seitsemän. Noin. Jäin kuitenkin punkan pohjalle rötväämään, kuten armeijassa sanottiin.
Nousin ylös viimein noin puoli yhdeksän, kun muistin, että kirjastosta viikonlopun yli lainassa ollut kurssikirja piti palauttaa yhdeksäksi. Olin edelleen väsynyt. Petasin sängyn, pesin hampaat ja menin tekemään aamupalaa. Muistin, että minun pitäisi palauttaa myös ne noin viisitoista levyä, jotka minulla oli kirjastosta lainassa. Nappasin levyt muovipussiin. Eväitä tehdessä tiputin astiakaapista valkoisen kulhon lavuaariin. Rikki meni. Sain myös haavan sormeen.
Ehdin juuri ja juuri kirjastoon. Sitten töihin. Olin juuri menossa suojatien yli, kun huomasin, että viereiseltä bussipysäkiltä lähtisi 550 suoraan työpaikkani eteen. En koskaan käytä bussia työmatkaan, koska se on noin kilometri, jos sitäkään, mutta nyt kello oli niin paljon ja hitto kun sattui sopivasti. Käännyin kannoillani ja ponkasin juoksuun. Jalka lipesi jäätä pitkin, polvi kohtasi asvaltin ja valtavan momentin saanut levyjä täynnä oleva muovikassi osui melko suurella voimalla suoraan asvalttiin. Onnuin bussiin.
Kuljin bussin käytävää muovipussi oikeassa kädessäni, huomasin paikan, meinasin istahtaa. Meinaamiseksi jäi; haurastunut muovipussi päästi pohjansa läpi kaikki jo äskeisestä iskusta vaurioituneet kirjaston levyt bussin kuraiselle lattialle. Ehkä kolme levykoteloa onnistui pitämään sisältönsä. Kirosin voimakkaasti ääneen. Kaksi säälivää naishenkilöä auttoi minua kasaamaan levyt laukkuuni. Lattialla lojui myös kiireessä syömättä jääneen aamupalan osasia. Juusto. Kurkku. Vähän ruisleipää. Onneksi muovipurkkiin oli jäänyt vielä pizzanpala.
Levyt eivät ehkä ole ihan pilalla. Yhdestä havaitsin naarmun, jonka lähes varmasti aiheutin. Levy soi kuitenkin. Muovikoteloista muutama on hyvin surullisessa kunnossa. Uusi muovikotelo maksaa kirjastossa 1,70€. Hinnassa näkyy ilmeisesti kirjaston tarran liimaukseen kuluvan työajan kustannukset.
Kello on vasta yksitoista. Kirjoitan lisää, jos jotain tulee. Yksi potentiaalinen vaaratekijä on nimittäin olemassa. Sain työpaikaltani vanhan prosessorin, jonka aion illalla asentaa ikuisuusprojektitietokoneeseeni. Jos tietäisitte projektin synkän historian, voisitte ehkä jo maalailla mieleenne herkullista tilannekomiikkaa. Sain nimittäin kerran tuota samaista konetta viritellessäni 220V jännitteen purkautumaan näytönohjaimen ja scart-liittimen kautta television läpi sillä tuloksella, että kaikki television kondensaattorit poksahtivat samaan aikaan.
TV-korjaaja ei kuulemma koskaan ollut nähnyt vastaavaa.
keskiviikko 22. maaliskuuta 2006
Huomautettavaa keittiöstä sekä krapulavinkki
eka:
toka:
Kun herää kohmelossa ja päässä hieman vielä vippaa, ei surkeudessaan ja vaivaisuudessaan kannata kuitenkaan ruveta rypemään ihmisen. Kannattaa pikemminkin käydä pikimmiten suihkussa ja valikoida päällensä tyylikkäimpiä vaatteita ja asusteita, mitä kaapista löytyy. Tämän jälkeen on hyvä ihastella itseään peilistä. Tällä tavoin aikaansaatu ulkoisen ja sisäisen olemuksen ristiriita aiheuttaa peilin kautta shokinomaisesti konkretisoituessaan sen, että olo paranee huomattavasti. Todettu.
- tiskipöydällä oli kaksi kaljapulloa
- seinän ja tiskipöydällä olevien lasien välissä oli ainakin 20cm tyhjää tilaa
- taaemmassa lavuaarissa oli muuta tiskiä, mutta etummaisessa oli haarukka ja paistinlasta
- ruukkubasilika oli kuiva
- paperipussileipää ei oltu syöty
toka:
Kun herää kohmelossa ja päässä hieman vielä vippaa, ei surkeudessaan ja vaivaisuudessaan kannata kuitenkaan ruveta rypemään ihmisen. Kannattaa pikemminkin käydä pikimmiten suihkussa ja valikoida päällensä tyylikkäimpiä vaatteita ja asusteita, mitä kaapista löytyy. Tämän jälkeen on hyvä ihastella itseään peilistä. Tällä tavoin aikaansaatu ulkoisen ja sisäisen olemuksen ristiriita aiheuttaa peilin kautta shokinomaisesti konkretisoituessaan sen, että olo paranee huomattavasti. Todettu.
torstai 16. maaliskuuta 2006
Levy kaupaksi
Kävin tässä ihan vasta viiskulmassa sijaitsevassa Popparienkeli-nimisessä levykaupassa. En ollut koskaan ennen käynyt siellä ja kehtaan tunnustaa, että olen suhtautunut liikkeeseen aina hieman penseästi juuri sen nimen takia. Popparienkeli? Siitä tulee mieleen 80-luvun suomirock ja teiniangsti. Olenko ainoa, jolla näin käy? Sitä vastapäätä on muuten toinen levykauppa, jonka nimi on myös aiheuttanut etoa. Digelius.. Digelius.. Digelius Sound Safari. Tulee kyllä tuo paljon puhuttu ja liikkeen runsaasti edustama World Music mieleen. Sellainen bongorumpuja soittava lauma. Ja ehkä Piirpauke. Ja jazzista lehmänlämpimästi innostuneet miespuoliset musiikinopettajat.
Mutta kelpo levykauppoja ovat molemmat. Kahlaan nyt vain mielikuvieni suossa. Turha haastaa oikeuteen tai mitään.
Menin Popparienkeliin, koska tiesin, että heillä on siellä eräs vinyylilevy, jonka olin ajatellut ostaa. Selasin pahvilaatikoita, joissa vinyylejä oli, mutta en löytänyt etsimääni. Viimein kysyin sedältä. Setä oli vilpittömän näköinen harmaahiuksinen sängikäs musiikkiliikkeen setä, joka neuvoi minua katsomaan suoraan taakseni. Siinä suunnassa nimittäin oli hakemani platta seinällä näytillä. Huomasin levyn. Ja setä kysyi: "Haluaisitko sä omistaa sen?"
"Jaa mitä?", häkellyin. Olin ajatellut, että voisin pykiä hetken ennen ostamista. Levyllä näytti olevan hintaa.
"Nii, että haluaisitko sä omistaa sen?", kysyi setä lempeästi, jopa isällisesti.
Jos nyt ajatellaan, että tuollaisessa asialleen vihkiytyneessä levykaupassa käy nimenomaan sellaiset henkilöt, jotka haaveilevat omistavansa mahdollisimman paljon sellaisia levyjä, jotka ovat omistamisen arvoisia, niin ehkä paras tapa saada tällaiselle henkilölle levy myydyksi on kysyä hältä, että "haluaisitko sä omistaa sen?". En osannut pykiä. Vastasin kysymykseen.
Mutta kelpo levykauppoja ovat molemmat. Kahlaan nyt vain mielikuvieni suossa. Turha haastaa oikeuteen tai mitään.
Menin Popparienkeliin, koska tiesin, että heillä on siellä eräs vinyylilevy, jonka olin ajatellut ostaa. Selasin pahvilaatikoita, joissa vinyylejä oli, mutta en löytänyt etsimääni. Viimein kysyin sedältä. Setä oli vilpittömän näköinen harmaahiuksinen sängikäs musiikkiliikkeen setä, joka neuvoi minua katsomaan suoraan taakseni. Siinä suunnassa nimittäin oli hakemani platta seinällä näytillä. Huomasin levyn. Ja setä kysyi: "Haluaisitko sä omistaa sen?"
"Jaa mitä?", häkellyin. Olin ajatellut, että voisin pykiä hetken ennen ostamista. Levyllä näytti olevan hintaa.
"Nii, että haluaisitko sä omistaa sen?", kysyi setä lempeästi, jopa isällisesti.
Jos nyt ajatellaan, että tuollaisessa asialleen vihkiytyneessä levykaupassa käy nimenomaan sellaiset henkilöt, jotka haaveilevat omistavansa mahdollisimman paljon sellaisia levyjä, jotka ovat omistamisen arvoisia, niin ehkä paras tapa saada tällaiselle henkilölle levy myydyksi on kysyä hältä, että "haluaisitko sä omistaa sen?". En osannut pykiä. Vastasin kysymykseen.
Mielipidekirjoitus
Tiedättekö..
On muuten aika intiimiä aloittaa merkintä kysymällä 'Tiedättekö?'. Aivan kuin kaikki lukijani olisivat minulle entuudestaan tuttuja ja tässä jakaisin heidän kesken toverillisesti mielipiteitäni ja kokemuksiani. Tietystikään näin ei ole vaan giganttiset lukijamassani ovat silmissäni pelkkää lihaa. Kylmää, internetin kolmessa Kelvinissä jäähtynyttä hiljaista lihaa.
Tiedättekö, kun joskus rikkuu se kuvitelma, että ihmisillä noin keskimäärin olisi jokin selko asioista ja järkeä päässä, kuten niillä ihmisillä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Tämän kuvitelman rikkuminen kuitenkin tuntuu todella pahalta. Uskoni mihinkään ihmisistä lähtevään rakentavaan ja hyvään katoaa hetkeksi täysin. On kuin, jos sallitte, matto vedettäisiin alta.
Yleensä pettymystä aiheuttaa joidenkin vastahakoisuus kyseenalaistaa mielipiteitään. Ummehtuneiden käsitysten annetaan homehtua rauhassa fakki-idiootin ajukopassa ilman, että ainuttakaan alkuperäistä ajatusta vaihdettaisiin uuteen. Nuo käsityksetkin ovat yleensä syntyneet aiempien valveutumattomien käsitysten harhauttamina ja niiden muodostamille huterille perustuksille. Tämän rakennusanalogian puitteissa voisi kuvitella, että jonkin perustavaa laatua olevan käsityksen korjaantuminen aiheuttaisi virheellisen ajatusrakennelman sortumisen, mutta näin ei kuitenkaan valitettavasti käy.
Kun joutuu puheisiin ihmisen kanssa, jonka ajattelun tynnyrimäisyys tulee jokaisessa mielipiteessään vastaan, sitä yleensä tulee vain oltua hiljaa tai myötäiltyä kieroutuneen logiikan vyöryessä ilmoille kaikessa ehdottomuudessaan. Joskus tekisi mieli alkaa oikoa. Se on kuitenkin urakka, jonka lopputuloksena on yleensä vain turhautuneisuutta ja pahaa mieltä. Oikoessa kun tietysti tulee loukattua, koska mielipiteet on survottu syvälle persoonaan vaikka niiden päin vastoin tulisi olla alati liikkuvaa ja muuttuvaa virtaa.
Mielipiteiden muodostamisessa ihmisten tulisi olla suorastaan opportunistisia. Kun parempi ilmaantuu, saa vanha jäädä. Tämä tietenkin olettaen, että mielipiteiden paremmuuden arviointi perustuu johonkin. Enkä nyt tarkoita sitä, että mielipide täytyy valita siten, että sen ilmaisemisesta oikeassa paikassa olisi mahdollisimman paljon hyötyä. Ilkikuriselle tulee tästä tietysti politiikka mieleen. Politiikassa mielipiteet arvostellaan äänimäärien perusteella ja henkilö on olennaisesti mielipiteidensä ilmentymä. Tämän lieveilmiönä henkilöä saatetaan syyttää kaksinaamaisuudesta siksi, että tämä on kymmenen vuoden aikana muuttanut mielipidettään.
Toinen asia, joka usein asuu samassa raskaassa itsepäässä kuin edellämainittu fakkiutuneisuus, on täydellinen tosikkomaisuus sekä kykenemättömyys erottaa sarkasmia tosiasiasta. Taipumus käsitellä asiat aina ehdoin tahdoin ja alitajuisen tahallisesti juuri siten, että ne maksimaalisesti törmäävät omia jämähtäneitä mielipiteitä (joita muuten aletaan homehtumisen loppuvaiheessa kutsua jo "arvoiksi") vastaan saa minussa aikaan epätoivoa. Aivan kuin kaikesta kehyksen ulkopuolelle osuvasta suivaantuminen ja metelin nostaminen olisi varsinaista rattopuuhaa.
Suvaitsevaisuutta ja avointa mielipiteenvaihtoa on peräänkuulutettu varsinkin nyt, kun länsimaat ja islam törmäilevät holtittomasti toisiinsa ja liioitellut mittasuhteet saanut "kriisi" on saanut monet vaikutusvaltaisetkin ihmiset puhumaan mitä sattuu.
Tämä purkaukseni ei kuitenkaan johdu Jyllands-Postenista vaan tästä.
On muuten aika intiimiä aloittaa merkintä kysymällä 'Tiedättekö?'. Aivan kuin kaikki lukijani olisivat minulle entuudestaan tuttuja ja tässä jakaisin heidän kesken toverillisesti mielipiteitäni ja kokemuksiani. Tietystikään näin ei ole vaan giganttiset lukijamassani ovat silmissäni pelkkää lihaa. Kylmää, internetin kolmessa Kelvinissä jäähtynyttä hiljaista lihaa.
Tiedättekö, kun joskus rikkuu se kuvitelma, että ihmisillä noin keskimäärin olisi jokin selko asioista ja järkeä päässä, kuten niillä ihmisillä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Tämän kuvitelman rikkuminen kuitenkin tuntuu todella pahalta. Uskoni mihinkään ihmisistä lähtevään rakentavaan ja hyvään katoaa hetkeksi täysin. On kuin, jos sallitte, matto vedettäisiin alta.
Yleensä pettymystä aiheuttaa joidenkin vastahakoisuus kyseenalaistaa mielipiteitään. Ummehtuneiden käsitysten annetaan homehtua rauhassa fakki-idiootin ajukopassa ilman, että ainuttakaan alkuperäistä ajatusta vaihdettaisiin uuteen. Nuo käsityksetkin ovat yleensä syntyneet aiempien valveutumattomien käsitysten harhauttamina ja niiden muodostamille huterille perustuksille. Tämän rakennusanalogian puitteissa voisi kuvitella, että jonkin perustavaa laatua olevan käsityksen korjaantuminen aiheuttaisi virheellisen ajatusrakennelman sortumisen, mutta näin ei kuitenkaan valitettavasti käy.
Kun joutuu puheisiin ihmisen kanssa, jonka ajattelun tynnyrimäisyys tulee jokaisessa mielipiteessään vastaan, sitä yleensä tulee vain oltua hiljaa tai myötäiltyä kieroutuneen logiikan vyöryessä ilmoille kaikessa ehdottomuudessaan. Joskus tekisi mieli alkaa oikoa. Se on kuitenkin urakka, jonka lopputuloksena on yleensä vain turhautuneisuutta ja pahaa mieltä. Oikoessa kun tietysti tulee loukattua, koska mielipiteet on survottu syvälle persoonaan vaikka niiden päin vastoin tulisi olla alati liikkuvaa ja muuttuvaa virtaa.
Mielipiteiden muodostamisessa ihmisten tulisi olla suorastaan opportunistisia. Kun parempi ilmaantuu, saa vanha jäädä. Tämä tietenkin olettaen, että mielipiteiden paremmuuden arviointi perustuu johonkin. Enkä nyt tarkoita sitä, että mielipide täytyy valita siten, että sen ilmaisemisesta oikeassa paikassa olisi mahdollisimman paljon hyötyä. Ilkikuriselle tulee tästä tietysti politiikka mieleen. Politiikassa mielipiteet arvostellaan äänimäärien perusteella ja henkilö on olennaisesti mielipiteidensä ilmentymä. Tämän lieveilmiönä henkilöä saatetaan syyttää kaksinaamaisuudesta siksi, että tämä on kymmenen vuoden aikana muuttanut mielipidettään.
Toinen asia, joka usein asuu samassa raskaassa itsepäässä kuin edellämainittu fakkiutuneisuus, on täydellinen tosikkomaisuus sekä kykenemättömyys erottaa sarkasmia tosiasiasta. Taipumus käsitellä asiat aina ehdoin tahdoin ja alitajuisen tahallisesti juuri siten, että ne maksimaalisesti törmäävät omia jämähtäneitä mielipiteitä (joita muuten aletaan homehtumisen loppuvaiheessa kutsua jo "arvoiksi") vastaan saa minussa aikaan epätoivoa. Aivan kuin kaikesta kehyksen ulkopuolelle osuvasta suivaantuminen ja metelin nostaminen olisi varsinaista rattopuuhaa.
Suvaitsevaisuutta ja avointa mielipiteenvaihtoa on peräänkuulutettu varsinkin nyt, kun länsimaat ja islam törmäilevät holtittomasti toisiinsa ja liioitellut mittasuhteet saanut "kriisi" on saanut monet vaikutusvaltaisetkin ihmiset puhumaan mitä sattuu.
Tämä purkaukseni ei kuitenkaan johdu Jyllands-Postenista vaan tästä.
torstai 9. maaliskuuta 2006
Epänormaalia
Hehheh. Minullepa ei ole koskaan asetettu meemihaastetta. Eikä - toivon näin - ikinä asetetakaan. Vaaraa ennalta ehkäistäkseni kerron itsestäni jo nyt viisi omituista tapaa. Pyytämättä! Miettikääpä sitä.
Syyttäkää vain plagioinnista! Minä kyllä kestän moisen.
1. Tehtyäni tarpeeni, yleensä sievän pienen, kahdesta tai kolmesta osasta koostuvan sommitelman, tapaan raapia sen päälle hiekkaa noin puolen metrin säteeltä teoksen ympäristöstä. Yleensä hiekkalaatikkoni reunat tulevat puolen metrin matkalla jo vastaan, mutta sepä ei minua haittaa vaan raavin siinä tapauksessa hiekkalaatikkoni laitoja, kylpyhuoneen kaakelia, suihkukaapin seinää. Joskus, kun olen kakannut aivan laatikon reunaan, kynteni yltävät jopa jalkakylpylaitteen karheaan muoviin.2. Kuljetan raajani korvan taakse ja nuolen sitä. Tämän jälkeen nuolen yleensä jotain muuta paikkaa kehossani. En tiedä miksi. Tarve edellä kuvattuun aktiin kasvaa synnyttyään eksponentiaalisesti, enkä lopulta enää voi vastustaa sen tyydyttämistä, vaikka tiedän näyttäväni tyhmältä. Onko jossain määrätty, että näin tulee tehdä?
3. Joskus istuessani letkeästi akvaarion lampun päällä ja katsellessani saaliiksi hyvin kelpaavia parvekkeella ilkkuvia varpusia, saatan ojentaa eturaajani akvaarion vieressä olevan jukkapalmun lehdelle. Lehti niiaa ihanasti painon alla. Nostan hieman, lehti seuraa. Painan taas alas. Säilytän koko ajan kosketuksen kasviin. Ylös, alas, ylös alas. Monta minuuttia.
4. Yöllä, kun kaikki muut nukkuvat, on minulla joskus tapana alkaa raapia jotakin pystysuoraa pintaa. Jatkan tätä, kunnes joku herää ja huomauttaa raapimisesta kuuluvan äänen häiritsevyydestä. Saatanpa joskus pilan päiten vaatia useammankin huomautuksen.
5. Kun saan kiitospalan, kierin sen päällä.
tiistai 7. helmikuuta 2006
Palasia sieltä
Pala 1.
Nuha on inhottava. Lykkään nukkumaanmenoa nuhan takia. Nuhaisena nukkuessa kuivuu suu ja tietynlainen nuha valuu tyynylle. Nuhaisen asunto on täynnä nenäliinoja. Nenä rohtuu, alkaa punoittaa, vatsa tulee kipeäksi niellystä räästä. Nuha kestää vielä, kun ei ole enää oikeasti kipeä.
Pala 2.
Hankin melko vähän kuulematta, mutta halvalla brittiläisen Symmetryn levyn "this is not the end. it is the beginning. you cannot falter now.", joka ilahdutti. Toisaalta hankin Silvion levyn "Amass all you can", jossa harmittaa yllättävän huono saundi ainakin parissa kappaleessa. Mutta kyllä sitä silti kuuntelee, jos vain jaksaa ne. Loppu on ihanan raukeata ja välillä jopa krapulaista. Joku käytti sanaa ahavoitunut. Haluaisin livenä heitä kuulla ehkä. Maaliskuussa ovat Ateneum-salissa.
Nyt, kun kerta tässä aloin, niin mainita voi lisäksi, että Chick Corean (piano) ja Bobby McFerrinin (laulu, kaikenlainen ääntely) yhteiseltä keikalta taltioitu Play on kerrassaan riemastuttava!
Pala 3.
Pitää näitä nyt kolme olla, että voi puhua palasista. En vain keksi enää.
Täytyy mennä katsomaan unia, levottomia flunssaunia.
Nuha on inhottava. Lykkään nukkumaanmenoa nuhan takia. Nuhaisena nukkuessa kuivuu suu ja tietynlainen nuha valuu tyynylle. Nuhaisen asunto on täynnä nenäliinoja. Nenä rohtuu, alkaa punoittaa, vatsa tulee kipeäksi niellystä räästä. Nuha kestää vielä, kun ei ole enää oikeasti kipeä.
Pala 2.
Hankin melko vähän kuulematta, mutta halvalla brittiläisen Symmetryn levyn "this is not the end. it is the beginning. you cannot falter now.", joka ilahdutti. Toisaalta hankin Silvion levyn "Amass all you can", jossa harmittaa yllättävän huono saundi ainakin parissa kappaleessa. Mutta kyllä sitä silti kuuntelee, jos vain jaksaa ne. Loppu on ihanan raukeata ja välillä jopa krapulaista. Joku käytti sanaa ahavoitunut. Haluaisin livenä heitä kuulla ehkä. Maaliskuussa ovat Ateneum-salissa.
Nyt, kun kerta tässä aloin, niin mainita voi lisäksi, että Chick Corean (piano) ja Bobby McFerrinin (laulu, kaikenlainen ääntely) yhteiseltä keikalta taltioitu Play on kerrassaan riemastuttava!
Pala 3.
Pitää näitä nyt kolme olla, että voi puhua palasista. En vain keksi enää.
Täytyy mennä katsomaan unia, levottomia flunssaunia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)