Heräsin äsken ja yllätyin. Ulkona on selkeästi jo valoisaa. Suu tuntuu turvonneelta, en ole juonut tarpeeksi. Olen ehkä vähän puolikuntoinen. Silloin näkee sellaisia unia kuin nyt. Kävin juomassa pari lasillista vettä, mutta se ei tunnu riittävän. On varmasti pakkasta. Suuri ikkuna hohkaa kylmää.
Avaan verhon ja rojahdan takaisin sänkyyn. Ikkuna on kuin taulu. Ei siten, että siitä näkyvä rakennustelineen reuna ja taustan peltikatto ja lehdettömät puunoksat erityisesti viehättäisivät silmää, mutta yhtä liikkumaton se on. Edes koivujen ohkaisimmat oksat tai männyn havut, mikäli niitä pystyn edes tarkasti näkemään, eivät liiku. Ilma on pysähtynyt. Taivas näyttää hyytävältä.
Pakkasaamuina värit sointuvat toisiinsa. Kuura tekee kirkkaimmista väreistä pastelleja, jotka liukuvat sopuisasti taivaan metallinhohtoiseen.
Mitään ei edelleenkään tapahdu. Tähän mennessä rakennustyöt ovat yleensä jo alkaneet, laiskasti tosin, mutta nyt ei kuulu edes mitään ääniä. Pakkasaamuina kaupungin taustakohinakin kuulostaa erilaiselta. Matala kohina ja korkea metalliputken sointi yhdistyvät matoksi. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että se ei lopu koskaan.
Tuntuu, kuin olisin vahingossa herännyt johonkin sellaiseen aamuun, jonka ei pitäisi olla.
Varmistun siitä, ettei pihalle ole satanut lunta. Se on hyvä. Onkohan menty niin pitkälle, että jonkun kaatuessa kuolettavasti liukkaalla tiellä voidaan hiekoituksesta vastaava tuomita kuolemantuottamuksesta? Tuskinpa. Mutta ehkä Amerikassa. On joskus huvittavaa miettiä, kuinka yhteiskuntaa kierretään sykerölle, jotta se voisi joka kohdassa tulla vastaan ja estää ihmistä kärsimästä omasta tyhmyydestään. Eilen oli puhetta siitäkin, että emme saa enää laillisesti mennä jäälle ilman naskaleita. Aivan kuten emme saa mennä veneeseen, jos siellä ei ole jokaiselle pelastusliivejä, tai autoon laittamatta turvavyötä. Nämä jälkimmäiset ymmärrän, mutta tuntuu epäreilulta, että ne ovat juosten kustun naskalilain kanssa samalla viivalla.
Tuntuu myös kohtuuttomalta, että järjestelmää vastaan tehdyt talousrikokset, kuten veropetokset ovat usein rangaistuksiltaan vakavampia kuin pahoinpitelyt tai seksuaalirikokset, vaikka jälkimmäisissä uhrin tuska on selkeämmin ymmärrettävissä. Jossain on ehkä järkeilty, että yksilöiden väliset kahnaukset kuuluvat taustakohinaan, tärkeintä on pitää kehikko vakaana.
Mitenköhän kauluspaitaiset talousrikolliset pärjäävät tappajien kanssa vankilassa?
Joskus ajatus vankilaan joutumisesta sisälsi kutkuttavan puolensa. Voisi lukea ja maalata ilman, että kukaan pyytäisi työn äärestä mihinkään hauskanpitoon. Elintoimintojeni ylläpito olisi henkilökunnan vastuulla. Toivon kuitenkin, etten koskaan saa tilaisuutta korjata käsityksiäni.
