Flooraa ja Faunaa

Onpas äitelä otsikko! Oikea marsipaani. Sellainen, joka voisi olla Ellit -nettisivuston blogin otsikko. Miksi naisille on tuollaisia aivottomia sivustoja. Ja lehtiä. Ja kaikkea mediaa. Paljon pinkkiä ja horoskooppiasioita. Ilmeisesti aika moni nainen on tasaisesti ja vielä hieman ylpeyttä asiasta tuntien, kiinnostunut asioista, jotka kuuluvat kategorian "naisten jutut" -alle. En kyllä tunne montaakaan. Mutta pakko heitä on olla. Vähän kuin ihmisryhmä "Seiskan tilaajat". Ja miksi sivuston nimi on "Ellit"? Haluaako joku oikeasti olla Elli, siis sillä tavalla yhteisömielessä, että "mitäs me Ellit", varsinkin kun yhteisön nimi ja teemat on ylhäältä annettu.

No kuitenkin. Se otsikosta.

Faunan osuus merkinnässä on kuitattu lyhyesti: Näin eilen (puhuessani pikkusiskoni kanssa puhelimessa) kuinka akvaarion lampun päällä aikaansa viettävä kissa (Pekka) oksensi ohimennen desin verran huonosti sulanutta kissanruokaa kilpikonnan (Eppu) akvaarioon. Sitten Eppu (kilpikonna) alkoi syödä oksennusta. LMAO.

Sitten flora. Lähes tapoin bonsaini ehkä viikko, ehkä pari viikkoa sitten. Pimeä vuodenaika, vetoisa paikka sekä järkälemäisen työrupeaman aiheuttama olematon kastelu sai nirson kasvin (jonka ei pitäisi olla) varistamaan kaikki ne lehdet, jotka eivät olleet auringon puolella. Lähes menetin toivoni. Bonsain kuoleminen kun on siinä mielessä ärsyttävää, että kaikki tunnollisuus kasvin siihenastisessa hoitamisesssa valuu kuolon hetkellä hukkaan.

Mutta kas! Nypin kaikki rusehtuneet lehdet pois. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka irtosivat koskettamalla. Sitten nypin sellaiset lehdet pois, jotka lähtivät vähän liian helposti. Ja nyt karussa rungossa on kiinni vain valioyksilöt. Siirsin kasvin lämpimämpään paikkaan ja päätin antaa sille lisävaloa pöytälampun loisteputkella. Aamuseitsemästä iltayhdeksään. Ja tiedättekö mitä? Oksat alkoivat puskea silmuja! Eikö olekin pelottavaa? Tämä innostukseni siis.

Ja kuten nyt tekin, valveutuneet lukijani, epäilemättä kyseenalaistatte sähköntuhlauksen mielekkyyden (herranenaika sehän on lamppu koko päivän siinä ja yhdeksäs ydinvoimala ja hiilidioksidi), aloin minäkin miettiä ekologisempaa vaihtoehtoa loisteputkelle ja hei mäpä taidan kirjoittaa siitä ihan oman merkintänsä.

Maailmassa sitkeästi pysyviä epäkohtia

En tahtoisi ikävystyttää teitä, rakkaat lukijat (jos teitä enää on, nyttemmin on alkanut vaikuttaa siltä, että innostus blogeihin niiden henkilöiden keskuudessa, joiden innostukseen aloitusvaiheessa tartuin, on jokseenkin hiipunut sekä luku- että kirjoitusmielessä, kumpi sitten hiipui ensin, ehkä kirjoitusmieli ja tästä johtuen into tarkistaa bloita uusien merkintöjen varalta on pienentynyt, olisi ehkä hauskaa lopettaa koko kappale tähän).

Oli puhetta, että voisi siirtyä ytimekkäämpään ilmaisuun. Lyhyitä lauseita. Jatkan.

Teitä ei varmastikaan tietokonenörttijutut kiinnosta. Yrittäkää silti. Aion valittaa nimittäin. Saan eräästä tietokoneasiasta näppylöitä. Saan aika monesta tietokoneasiasta näppylöitä. Mutta tämä asia on universaali. Samanlaisia näppylöitä saa muualtakin. Ei tarvitse osata ATK:ta. Ei sinunkaan. Eikä tarvitse sanoa teekkariksi. Hei. Sentään.

Sama kuin parkkipaikalla. Kun on iso parkkipaikka, autot laitetaan huolimattomasti. Isoja välejä. Sitten ei mahdu enää, vaikka mahtuisikin oikeasti. Tai yläkomero. Paiskotaan vain tavaroita. Sitten ne vyöryvät niskaan kun oven avaa.

Tai rahat. Jos on tosi paljon rahaa, ollaan hölmöjä. Ostetaan Lamborghini. Perustetaan keilahalli. Ja kohta ei ole enää rahoja. Tai meri. Meri on niin iso, ettei sieltä erotu pullonkorkki. Eikä autonrengas. Eikä pesukone. Korkeintaan tuhannet kuutiot öljyä erottuu. Sen voi viskata jos se on pienempi.

Tai tietokone. Niin. Se on taas tehokkaampi kuin kaksi vuotta sitten. Toimivatko ohjelmat nopeammin? Ei. Miksei? Koska ne ovat uusia. Uudet ohjelmat ovat hitaampia kuin edelliset. Ne on tehty huonommin. Ei tarvitse tehdä paremmin, sillä tietokoneet ovat taas tehokkaampia.

Ihmiset tekivät taulukkoja ja asiakirjoja myös vuonna 1995. Miten ihmeessä?

Tällaiset mekanismit pitävät kasvun yllä.

Romaanista Toinen minä

Aloitin viikonloppuna, joka käsittää viikon, tuon seitsenpäiväisen ihmismielelle sopivankokoisen työskentelystä ja siitä palautumiseen tarkoitetusta ajasta, eli juuri kyseessä olevasta viikonlopusta, kaksi viimeistä päivää, lauantain ja sunnuntain, Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen José Saramagon, portugalilaisen varsin inellektuaalisen (mikä nyt on intellektuaalista) näköisen vanhuksen kirjoittaman teoksen Toinen Minä, jonka puolivälin, sivun 200, saavutin eilen, sunnuntaina ja huomaattekin, tai te teistä, jotka yleensäkin lukevat ajatuksella ja ovat mieltyneitä laskutoimituksiin, kuten minä, osaavat hyvinkin kertoa lukemassani kirjassa olevan yhteensä 400 sivua ja että kirjan loppuun lukeminen tarkoittaisi kohdallani vielä toisen kahdensadan sivun lukemista, mikä ei muuten aivan täsmällisesti tarkasteltuna pidä paikkaansa, sillä tekstin ulkoasun ja yleisen mukavuuden takia pyöristin sivunumeroita (sekä puoliväliä, että kokonaissivumäärä ilmoittaessani) lähimpään satalukuun, sillä merkillepantavaa on, että ihmismieli ei välttämättä useinkaan suorita pyöristystä automaattisesti keventääkseen muistinsa taakkaa, muistinsa, joka nykypäivänä, vaikkei aina saisi puhua nykypäivästä ahdistuneesti, sillä muuten vanhenee ennenaikaisesti - nykypäivänä saa kantaakseen yhä suurempia ja monimutkaisempia rakenteita ja abstraktioita, siten että esimerkiksi ilmoittaessani kirjan kokonaissivumääräksi 374, ei monikaan ennen muistiinpainamista pyöristä lukua neljäänsataan, vaikka se olisi tälle hyvinkin sallittua, ellei peräti suotavaa, mutta jottei tästä tulisi ongelmaa, ilmoitin sivumäärän jo valmiiksi, vaikkakin virhettä tehden, tasaisena satalukuna, jota siis vain merkityksettömän vähän lyhymmästä kirjasta jatkaakseni (paha tapani on kulkea metsän kaikki polut läpi, ettei perillä tulisi tunnetta, oliko sen yhden polun varrella sittenkin jokin mainio kantarellipaikka, sillä kantarellipaikoista riittää yleensä vuosiksi iloa) voisin mainita, että se poukkoilevasta tyylistään huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, maalaa varsin uskottavan kuvan erään historianopettajan, jos sallitte, sielunmaailmasta, joka, ja nyt pääsemme kohtaan "ehkä juuri siitä johtuen", on varsin monitahoinen ja epävarma, yksin asuvan, hieman masentuneen (tai lamaantuneen) eronneen keski-ikäisen miehen sielunmaailma, joka jo kertomuksen alkumetreillä saa kantaakseen melkoisen järkytyksen, jota ehkä parhaiten kuvaisi happamaan piimälasiin korkealta tipautettu puolikas kuorittu kiivi, joka, kuten ehkä olette joskus varhaisen lapsuutenne seiniä koetellaksenne huomanneet, alkaa erittää vihreätä mehuaan uhkaavan näköisinä kiekuroina maitotuotteen, vaikken tarkemmin ottaen lapsena juuri piimästä pitänytkään, uumeniin aivan kuten maligni kasvain, jonka erityispiirteenä, tunnusmerkkinä suorastaan, mainitaan sen kyky infiltroitua ympäröivään solukkkoon, ja tuon epämääräisen tunne-elämänsä tueksi tuo historianopettaja luo suunnitelman, jolla tuon kiivin poimiminen ehkä mahdollistuisi, suunnitelman, joka on tuettu hätäisillä, mutta vailla tarkempaa tutkiskelua loogiseksi päätetyillä rakenteilla, aivan kuin Dalín maalauksen valuvat asiat on tuettu kepukoilla, mutta joita kirjan toinen päähenkilö, jos sitä tai häntä nyt henkilöksi voi sanoa, historianopettajan Järki, joka siis kirjassa on kirjoitettu isolla kirjaimella, kuten tuossa äsken "Järki", käy ravistelemassa ymmärtämättä seurauksia, sillä Järki usein vaatii ehdotonta soveltamistaan hetkellisesti näkemättä mitä se voi saada aikaan pidemmällä aikajänteellä, josta en kuitenkaan voi kirjan kohdalla vielä puhua, sillä aikajänne, mikäli siis puhumme nyt edelleen Saramagon romaanin määrittelemästä aikajänteestä, on vielä noin kahdensadan sivun osalta minulle tuntematon ja lukijana minun on tyydyttävä sitä paljastamaan yksi sivu kerrallaan, virke kerrallaan, lause, sivulause, sivulauseen sivulause ja niin edelleen kerrallaan, tavu kerrallaan, kirjain kerrallaan ja välillä on muistettava hengittää.

kaksi asetelmaa

1.

Kapakassa ei mietitä turhia. Haetaan se kalja tiskiltä. Neljäkakskyt, ihan perus, ei paha. Ollaan keskustassa kuitenkin.

Kolmas tuoppi. Taas tyhjä muki. Vastahan tässä ollaan pari tuntia oltu. Mihis lähettäis? Voisi kokeilla seuraavaksi jonkun tumman. Maksaa kyllä yli vitosen. Haluaako joku jotain?

Ai helvetti että tekis mieli jotain suolasta. Oota mä käyn tossa. Nää maistuu jotenkin paljon paremmalta tähän aikaan päivästä. Mitähän tässäkin on. Paperimassaa ja valkosipulia. Sama se. Mättö ku mättö.


2.

Levykaupassa mietitään turhia. Kävellään käytettyjen laarille. Täällä on aina nää samat. Kato, Raw Power. Hehe. Pitäisköhän ostaa, pitäähän nyt tää. No joo. Kympin kuitenki.

Hei! Täällä on tämä. Mun on vuoden pitäny hankkii. Saiskohan tän jostain muualta. Viistoista. En tiiä. Vähä menee kyllä kipurajalle. Täytyy katoo netistä.

Vois tsekkaa noi vinyylit.

En sitten ostanut mitään. Mut arvaa, siellä oli muutama Metersin vinyyli. Makso vaan seittemän. Mitähän, onkohan niissä jotain vikaa. No en tiiä. Mut aika kuumaa settiä kuitenki.

Pitäis kyllä hommaa se Raw Power. Mulla ei ole sitä vielä.

tenttivertaus sekä ajatuksia talvesta

Viehdyn ehkä liikaa analogioista. Olen jo oppinut suhtautumaan penseästi huonoimpiin, jotka lähes poikkeuksetta alkavat "elämä on kuin". Pahimmat yleensä ovat kiinni jääkaapissa viivin ja wagnerin jäpi kulkevan magneettikentän välityksellä.

Mutta ajattelin siis sanoa, että tentti on kuin avanto. Ja pahaltahan tuo näyttää.

Oikeastaan voisin sanoa, että tenttiin menemisen, siellä olemisen ja sieltä tulemisen aikaisten tuntemusten henkinen puolisko muistuttaa kovasti avannossa käynnin aikana koettua. Jännitetään, valmistaudutaan, laskeudutaan sisäisen pakon määräämänä, pidätetään henkeä ja pinnistellään, noustaan pois, unohdetaan pahin ja täytytään huojennuksen lämmöstä edessä itselle omistettu levollinen auvo.

Olen siis alkanut ottaa tentit ehkä liian vakavasti. Tai avannossa käymisen liian kepeästi.

Pahempi, oikeastaan, kuin avanto on hyinen musta vesi tuulisena ja märkänä syysiltana. Huomasin sen viimeksi runsas viikko sitten Kuopiossa, jossa olin paikallisten kollegojen vieraana. Kollegat työskentelevät Kuopion yliopiston kemian laitoksella ja poikkeusta lukuunottamatta kuuluivat lsukupuolensa perusteella laitoksensa melko mitättömään vähemmistöön.

Tunsin käytävillä, että paikassa on jotain hassua, mutta päästessäni ruokalaan, tajusin todella mistä on kyse.

Ruokalassa todistin myös erästä muuta omituisuutta. Palautuslinjastoon oli näet nimetty erillinen laatikko erimuotoisia ruokailuvälineitä varten; yksi veitsille, yksi haarukoille ja niin edelleen. Tästä huolimatta ihmiset olivat lajitelleet aterimensa siten, että missään laatikossa ei ollut muunlaisia ottimia kuin mitä sinne oli tarkoitus laittaa. En ole koskaan nähnyt että lajittelu toimisi. Jos aivoissa todella on olemassa uskonnollisia asioita käsittelevä lohko, luulen, että tuona hetkenä se sai kokea suoranaisen kylvyn.

Se, onko näiden kahden omituisuuden välillä jokin kytkös, jääköön spekuloimatta.

Siellä satoi aamulla jo lunta. Ihmiset valittelivat talven tuloa. On huvittavaa, että oma mielikuvani talvesta ei vieläkään oikein osu yksiin sen kanssa, mitä olen kokenut. Mielestäni talvi on paljon lunta ja pakkasta, eikä kerroksittain jäätyneellä vesisateella liukastelua. Ehkä ne kaupungissa asuvat ihmiset, jotka inhoavat talvea, hyväksyvät aivoonsa realistisemman kuvan pimeästä vuodenajasta, sillä en kyllä ymmärrä, kuinka joku voi inhota paksuja kinoksia, pilvetöntä pakkaspäivää ja lumen narskuntaa. Tai jos inhoaa, kyseisellä henkilöllä on luultavasti jokin pakko pukeutua väärin.

Ehkä pahinta synkässä vesitalvessa on valon puute. En voi enää kieltää, etteikö valolla olisi vaikutusta mielenlaatuuni. Pimeys lamauttaa innostuksen. Se, että säkkipimeys hellittää vain siksi hetkeksi, jolloin luterilaisen perinteen mukaan ollaan sisätiloissa, vaikuttaa masentavasti.

Onkin aina vavahduttavaa käydä neljännen kerroksen miestenvessassa, jonne keskitalvellakin paistaa lähes suoraan ihana aurinko. Sitä valon määrää ja kontrastia! Sähkövalon pehmentämänä ja väsyneenä haukon henkeäni, värähdän liikutuksesta ja kusen sormille kyynelsilmin.

suhtaudun vilpittömästi väreihin

Istun kuppilassa, jossa on muodikasta istua tietokoneen kanssa. Olen valkoinen ja tietokoneeni on musta. Viereisessä pöydässä istuu musta mies, jonka samanlainen tietokone on väriltään valkoinen. Outo symmetria viehättää minua.

elokuvan nähtyään hän oli valmis kohtaamaan kenet vain

Tomaatin tomaatinisisuslimalla ympäröidyt siemenet näyttävät paljaan nilkan päällä hetken märkivältä haavalta. Kun noukin siemenet nilkalta, tulen nyhtäneeksi irti karvan. Siksi en laitakaan tomaatinsiemeniä takaisin suuhun, johon ne olivat ennen putoamistaan matkalla. Pyyhin käden paperiin. Karva jää paperiin.

Käytettynä ostamani levy pomppii.

Kun katsoimme pienenä karatekidin, säntäsimme lopputekstien alkaessa ulos heinikkoon tappelemaan. Pienenä olin kehittymässä hyväksi tappelijaksi. Tullessani tokalle luokalle toiseen kouluun, muistan mittailleeni uusia luokkakavereita ja miettineeni kenet voittaisin ja kenelle häviäisin. Ihmettelin, että uudessa koulussa kukaan ei tapellut.

Karate Kid sai adrenaliinin virtaamaan. Potkimme ulkona velipojan kanssa toisiamme pitkin kylkiä ja heittelimme niskalenkkejä. Pettymys tuli silti nopeasti. Ihminen ei oikeasti lennä potkusta kovinkaan pitkälle, eikä niskalenkki ole kovin helppo tehdä, ellei toinen ole vähän juonessa mukana.

Tämä tuli mieleeni vain siitä syystä, että tunsin samankaltaista pettymystä eilen espanjantunnilla. Uusi opettaja on perulainen nainen, joka puhuu latinoespanjaa aivan käsittämättömän tyylikkäästi. Nopeus on juuri ja juuri ymmärrettävyyden rajoilla, äänenvoimakkuus reippaasti yläkanttiin ja eleet alleviivaavat täysin jokaista lausetta. Puhevyöryn jälkeen tekee mieli sännätä ulos heinikkoon puhumaan espanjaa.

Mutta eipä se itseltä suju. Ei ainakaan vielä.

virkistys

Yöllä tuli paljon vettä ja ukosti. Vajaan kilometrin kävely kotiin ja oli kuin olisi käynyt vaatteet päällä uimassa. En viitsinyt enää edes juosta. Nauratti.

Joskus ihan fiksut teekkarit yrittivät väittää, ja ilmeisesti tämä on varsin yleinen harhaluulo insinööripiireissä, että sateessa ei muutenkaan ole mitään järkeä juosta, sillä joka tapauksessa saa niskaansa yhtä suuren määrän vettä. Kuulostaa järjenvastaiselta. Matemaatikko tai edes vähän matemaattisesta ajattelusta viehtyvä henkilö pitää matemaattisesti perustelluista asioista, jotka tuntuvat järjenvastaisilta, mutta ovat kuitenkin totta. Minäkin pidän. Sellaisilla asioilla voi hetken tuntua saaneensa yliotteen. Nörttien kosto, vihdoinkin täällä!

Mutta tuo sateessajuoksemisjuttu ei ole totta. Senhän toki ymmärtää jokainen. Mutta mitenkä tuohon abstraktiin/-urdiin päätelmään voi päästä?

Kas. Kaikki alkaa approksimaatiosta. Olettakaamme siis, että sadepisarat eivät liiku vaan että sateen aikana ilmassa on tietyllä tiheydellä vesipisaroita. Sanokaamme vaikka, että 500 pisaraa kuutiometrissä. Sitten oletetaan henkilö, joka on vaikka puoli metriä leveä ja kaksi metriä pitkä ja hän kulkee sadan metrin matkan (oikeastihan minun ei tarvitsisi tässä konkretisoida asiaa millään luvuilla, onhan muuttujat keksitty ja sateessa kulkeminen nyt kuitenkin on melko abstrakti asia). Kulkiessaan tällaisen matkan, henkilö käy läpi noin 102,5 kuution tilavuuden ja oletettavasti törmää tällä matkalla 102,5*500=51250 pisaraan. Näin tapahtuu huolimatta siitä, kuinka kovaa henkilö liikkuu.

Ehdotin päätelmän kuultuani, että tekisimme ulkona sateessa empiirisen kokeen ja miettisimme sen perään, mikä meni ns. vituiksi. Ehdotin myös, että minä olen se, joka juoksee.

Eikä minun pitänyt edes tästä kirjoittaa.

Vaan siitä, että lienee varsin hyödykästä kirjailijalle tehdä yksi jättimenestyskirja, josta kriitikotkin pitävät, sillä seuraavat kirjat myyvät varmasti, vaikkeivät kriitikot pitäisikään. Ja siis vielä elitisteillekin. Vaikken nyt tarkoita, että itse mikään kirjallisuuselitisti olisin. Olen nyt siis kuitenkin aloittanut yhden ja lukenut kaksi kirjaa Erlend Loelta tuon kuuluisan Supernaiivi -läpyskän jälkeen siinä toivossa, että saisin tuntea samanmoista kutittelua aivossa kuin joskus silloin. Pettymäänhän tässä on jo tottunut.

Eikä se oli mikään ihme. Ei toista Supernaiivia voi tehdä, sillä vitsi on jo käytetty ja toisaalta, kyseinen kirja ei vaadi kirjailijaltaan mitään sellaista nerokkuutta, jolla suollettaisiin vuodesta toiseen tuoreita ja riemastuttavia tuotoksia. Luulen, että Supernaiivi on syntynyt mielikuvituksesta, kirjoittamisen ilosta ja tietynlaisesta asenteesta. Viimeisimmästä pidän ja siksi olen jaksanutkin lukea pari seuraavaa Loeta loppuun. Tuo asenne on melko lähellä sitä, mitä pidän oikeana.

Luin viimeksi Loen kirjoittaman Doppler-nimisen kirjan. Voin suositella, mitään ajanhukkaa se ei suinkaan ole. Varsinkaan, kun sen lukemiseen käytetyn ajan mittaaminen on ehkä mielekkäintä tunneissa. Kirjan kehyskertomus antaa Loelle hyviä paikkoja purkaa turhautumistaan erilaisia asioita kohtaan. Purkautumista on välillä jopa riemastuttava lukea, vaikka maalit ovatkin helppoja.

sattumus

Nyt se tapahtui. Pekka putosi parvekkeelta. Kolmannesta kerroksesta.

Traumansa lienevät ainoastaan henkisiä.

lukuja

"Ei koulun, vaan elämän takia", sanoo täti. Tädit sanovat tuollaisia. Tädit käyttävät sanaa "elämä" varsin huolimattomasti. Puheensa on lämmintä kuin suuri lehmä.

Mutta koulun takia olen lukenut taas koko viikon. Kirjaston lukusali on aamulla vielä varsin harvaan istuttu, mutta pääsykokeisiin lukevat abit täyttävät vapaat paikat puoleen päivään mennessä. Ilmasta tulee paksua, sitä ihmettelee kun palaa tauolta.

Pidän koulun kirjastosta. Se on hieno. Ja kirjasto. Ulkomaalainen mies tuli sinne ottamaan kuvia. Kirjastomme on arkkitehtuuria.

Arkkitehtuuria on myös koulumme päärakennuksen suuri luentosali, jonka kaarevan, amfiteatterimaisen katon päällä olevilla askelmilla on mukava istuskella aurinkoisella ilmalla. Amfilta saa kuvia esitteeseen.

Suurta luentosalia oli tässä viikolla katsomassa eräs ranskalainen turistiryhmä. He yrittivät neuvonnasta, että josko luentosalin ikkunoissa olevat verhot voisi aukaista. Neuvonnan täti, kansainvälistä mainetta janoavan pikkuvanhan yliopistomme neuvonnan täti ei osannut vastata englanniksi kuin "yes" ja "no". On siinäkin. Ottaisi kurssin. On tyhmemminkin aikuisia jääriä kurssitettu.

Täti oli poissa kopistaan juttelemassa ystävänsä kanssa kun ranskalaiset tulivat. Hätääntyneenä täti selitti ystävälleen, että "no ei mut kun ei niitä voi avata kun sielä on vielä kokeita" ja pyöri ja soitti puhelimella ja sanoi välillä ranskalaisille "yes" ja "no". Ranskalaiset olivat hieman huvittuneita. Ystävätär yritti selittää ranskalaisille. "Examination.. exami.. there are examinations".

"No, there isn't." Ainakaan sillä hetkellä ei ollut.

Apu tuli, kun avainketjun kilinästä tuttu vahtimestari pääsi paikalle. Ranskalaiset saivat tietää, että verhojen avausmekanismi jää lähes varmasti jumiin ja koska tässä kahden viikon aikana salissa on vielä esityksiä, eli "presentaatioita", ei verhoja voi avata sillä auringonvalo himmentää PowerPointin. Turistiryhmän tulisi odottaa 2 viikkoa. "Deux semaines?!"

Tuli mieleeni, että kanonisoitua arkkitehtineroamme varmasti harmittaisi, mikäli tietäisi, että hänen suunnittelemansa valaistus ei toteudu joidenkin videotykkien takia. Tai rikkinäisen verhomekanismin, miten vain.

Arkkitehtineron puolesta harmistuu tätä nykyä hänen perikuntansa ja museovirasto. Päärakennuksen käytäville on kiellettyä asentaa kiinteitä kylttejä. Sen takia seinälle on teipattu paperiopasteita. Maanmittausosaston oven päälle ei saa rakentaa pientä lippaa. Sen takia sen eteen sataa oven salpaava jääkerros monta kertaa viikossa talvisin.

Lukupäivinä ei saisi syödä liikaa. Muuten väsyttää helposti niin paljon, ettei asiat pysy päässä. Asioiden pysyminen päässä on konkretisoitunakin varsin osuva ilmaus. Tuntuu nimittäin siltä, että lukemani asiat ovat kuin pingispallot, jotka pyörivät puoliksi avonaisessa pääkopassani ja osa tippuu koko ajan matkalle. Voin aamulla seurata päästäni tippuneiden yhtälöiden vanaa takaisin kirjastolle.

Ja kun yritän tunkea sekaan vielä jonkun uuden suuren kokonaisuuden, saan sen juuri ja juuri mahtumaan, mutta tuhannet pienet palikat pursuvat samalla yli. Tarvitsen teippiä ja rautalankaa. Kun viritys nyt kestäisi tenttipäivään.

Siksipä olo onkin autereinen, kun tentit ovat ohi. Voi repäistä teipit irti matkalla kotiin ja ostaa kaupasta jäätelön.

Puoliväkinäinen blogimerkintä

Olen ehkä saavuttanut epäaktiivisuudessani jo sen, että tuskin kukaan käy enää katselemassa, olenko kirjoittanut jotakin. Eikä siinä mitään.

En aio vedota mihinkään. Ei ole vain "hotsittanut".

Voisin kertoa tässä ihan lonkalta muutamia hassuja juttuja. Yksi hassu juttu oli NoMeansNo:n keikka. En ollut aikaisemmin juuri yhtyeeseen tutustunut, mutta eipä se haitannut, sillä kyseessä ei ollut kovinkaan vaikeasti avautuva artisti. On joitain pändejä, joiden keikalle on aivan turha (minun) mennä, mikäli on jättänyt turruttamatta korvansa ensin esiintyjän studioäänitteillä. Ja onhan se tietysti hauskaa tietää kaikki soitetut kappaleet, että voi laulaa mukana ja hypätä oikeassa kohtaa.

NoMeansNo:n lämmittelijöinä olivat Kometa ja Fun. Olin nähnyt Kometan aikaisemmin Keravan Aurinkomäellä noin 6,7,4 vuotta sitten enkä ollut osannut yhdistää. Tajusin nimittäin, että Kometan pojat ovat osittain samoja kuin Cleaning Womenin pojat. Hehe. Hassua. Eikö olekin? On.

Funia en oikein jaksanut, paitsi parin kappaleen kohdalla. Tähän voisi todeta, kun tuli mieleen, että eräässä V-lehdessä, josta en mielelläni sanoisi mitään hyvää, oli melko asiallisia hipaisuja tuntemattomampien suomalaisyhtyeiden, kuten Funin, suuntaan. Muutenkin jutut kyseisessä numerossa olivat vähän parempia kuin yleensä. Ehkä toimittajansa ovat älynneet, ettei ole kauhean hyvä idea yrittää matkia City-lehteä ja epäonnistua siinä. Suitsutuksiin en edelleenkään kyseisen tai kyseisten lehtien kohdalla ala.

Näkisin, että V-lehdellä voisi jopa olla saumaa pienellä Cityn matkimisellakin. On nimittäin melko harmittavaa, että joskus, kun City-lehdessä on aiheeltaan kiinnostava juttu, se on vedetty aivan läskiksi joko Ari "Ole nyt vittu hiljaa" Peltosen tai Tuomas Vimman tai Jaana Rinteen toimesta. Nämä kun eivät oikein osaa tehdä juttua pysymättä tekstissään henkilöinä mitenkään taka-alalla. Että jos V-lehti ottaisikin aina lähtökohdakseen City-lehden edellisen numeron ja tekisi kaikki jutut uudelleen, voisi lehti menestyä. Semmoinen "But seriously, folks.."-tyyppinen jatko Kaupunki-lehdelle.

Eiks ollukki kiva idis. Kylläpä ärsyttää kirjoittaa. Ärsyttääkö lukeakin? Tää vaan jatkuu.

Ai niin, se keikka. NoMeansNo olikin semmoinen hassu punk-yhtye, jossa vanhat ukot soittelee punkkia oikein ja täsmälleen rytmiin. Saako niin tehdä? Keikan hauskinta antia oli kuitenkin lavan edessä käyvä mylläkkä. Yht'äkkiä nimittäin katsahtaessani oikealle näin kuinka valtavat tynnyrimäiset äijät alkoivat kiihtyvällä tahdilla juoksennella ja pyöriä ympäri raivaamaansa pientä aluetta ja tönimään kaikin voimin kaltaisiaan, jolloin ei kenelläkään tuossa myllyssä pyörivällä ollut millään hetkellä täyttä kontrollia omaan massaansa. Alueen ympärillä olevat saivat silloin tällöin keskipakoilmiön voimasta sinkoutuvan jättiläisen niskaansa. Muutaman keilan kaadettuaan pallot nousivat taas jaloilleen ja alkoivat riehumisen uudestaan. Ihmiset hyppivät ja juoksivat ja tönivät ja kaatuilivat ja näyttivät aivan kuin märältä pyykiltä lingossa.

Sitten yksi kaveri kiipesi lavalle ja hyppäsi ihmisten käsien päälle. Kädet ohjasivat kaverin loivassa kulmassa kohti lattiaa.

Eräs pitkä poika kävi aina välillä myllyssä hyppimässä ja tönimässä. Pojan tyttöystävä oli kuitenkin tullut pojan mieliksi keikalle mukaan ja pojan täytyi aina välillä tulla silittämään tyttöä lapaluiden välistä. Sitten taas mentiin. Ihmettelen, jos tyttö näki pojan touhussa mitään järkeä. Seurasi vain puoliskonsa ilonpitoa äidillisen myötämielisesti.

Koska tästä tuli näin pitkä, en aio tuhlata enää muita hauskoja juttujani. Olen määrämitassa.

En voi suositella tätä

Tulette näkemään tässä lähiaikoina luultavasti varsin ilmeisen tuskallista nahan luontia.

Menin päivittämään blogini uuteen ja hienoon, jota mainostettiin, koska en viitsi olla aina sitä mieltä, että osaan tehdä valmista paremman parilla metallihenkarilla ja purukumilla.

Päivityksen jälkeen huomasin, että em. aineksista kyhätty kommentointilomakkeeni ei enää toiminut. Ajattelin, että ehkä ei kannata aina yrittää olla systeemiä fiksumpi, joten klikkasin vielä kerran. Ja sen jälkeen ei blogini näyttänyt enää entiseltään.


Tämä Blogger on aika paska siksi, että tässä on erillinen kommenttisivu, jos ei halua säätää. Ja siksikin, että tässä ei ole sisäänrakennettuna listaa, jossa näkyisi uusimmat kommentit. Mutta kaipa ne uusimmat kommentit ovat aina siinä viimeisimmässä. Siinä, mikä on roikkunut siinä jo pari kuukautta..

johtumia

Mietin aika useinkin, mistä asiat johtuvat. On hauskaa kysyä miksi. Joskus pienenä ei saanut kysyä joissain asioissa. Jotkut asiat vain olivat. Yöllä kuuluu ääniä, joihin tottuu, mutta joista ei tiedä, mistä ne johtuvat. Kuuluu natina, napsahdus, suhina. Pamaus. Joskus tietää, että se on pakkanen, joka natisuttaa puita. Joskus tietää, että on tuuli ja se varmaan tekee jotain. Viime yönä ei tuullut, eikä ollut pakkasta, mutta silti jossain napsahti. Aika kovaakin. En välittänyt, sillä aina välillä napsahtelee. Miksi? Jos tietäisikin syyn jokaiseen napsahdukseen.

Joskus kehossa tuntuu vihlaisu. Joskus tekee mieli puistattaa itseään, jotta jokin piinaava ajatus lähtisi pois. Vielä pitkään erään ruotsintunnin jälkeen sen ajatteleminen aiheutti puistettelua. On pakko nytkäyttää. Vaikeaa on, kun ajaa autoa ja pitäisi nytkäyttää.

Kehon vihlaisut eivät myöskään saa selitystä. Miksi kutitti kädestä? Miksi pisti hetken? Ei pistä enää. Päässä jomottaa. Sitä tapahtuu päivittäin. Tuntee jotain, eikä tiedä miksi. Aivot eivät tunne kipua. Siksi ei voi pistää aivoissa, ainakaan keskellä aivoa, vaikka siellä olisi mitä. Joskus aivojen sisukset aiheuttavat kummallisia olotiloja. Selittämättömiä. Jotkut haluavat redusoida koko ihmisen toiminnan fysiikaksi ja kemiaksi. Tai kemiakin on oikeastaan fysiikkaa. Ovatkohan he oikeassa? Pidän fysiikasta. Enkä ole deterministi. Kvanttimekaniikka pilaa determinismin.

Olen kurssilla, jossa tehdään mittauksia. Yhdessä mittauksessa olin vapaaehtoisena. Olin toisessakin. Ensimmäisessä aivoistani otettiin kuva. Ydinmagneettinen resonanssi. Sairaalassa ei sanota ydinmagneettinen, sillä ihmiset pelkäävät ydin-sanaa. Ydinmagneettisessa resonanssissa ei ole kyse radioaktiivisuudesta. Siinä pitää mennä sellaiseen putkeen ja halusin kokeilla, sillä minulla on lievä ahtaan paikan kammo. Pelotti ja sain aikaan lievän paniikin, sillä pääkela oli lähempänä kasvoja kuin luulin kun makasin silmät kiinni. En avannut silmiä toista kertaa. Sydän jyskytti. Hengitin vain. Rohkeasti.

Teimme raakadatalle analyysin. Raakadata antaa mielestäni sanana varsin oikeanlaisen mielikuvan. Tässä kuva aivoistani.



Olin toisessakin mittauksessa koehenkilönä. Ylävartalooni liimattiin kymmeniä elektrodeja. Ajoin rintakarvat. Sitten seuraavaksi laitoin pääni laitteeseen ja kuuntelin ääniä. Siniaaltoja. 800Hz ja 400Hz muistaakseni. Joku voisi pitää sitä musiikkina.

Mittaustuloksissa näkyi aktivaatio. Onko se yllättävää?

Täytyy tehdä työselostuksia. Olen aika kiireinen välillä. En osaa levittää aktiivisuuttani tasaisesti. Olisiko siitä hyötyä? Olen valvonut muutamana yönä. Kirjoittanut työselostuksia. Tehnyt kuvaajia aktivaatioista. Valvominen tekee suurpiirteiseksi. Kaadoin täyden kahvikupinkin linjastossa. Ei tullut päälle. Ja kun nukkuu näkee kummallisia unia: veli juoksee kuistilta kohti autoa, "älä mene", mietin ja autosta joku ampuu veljeä aivoihin.

Silti olisi mieluummin jatkanut unia.

kontrasti

Ensimmäistä kertaa häiritsee kirjoittaa merkintää ATK-luokassa. Vaikka aikaisemmin on ollut paljonkin omakohtaisempaa sanottavaa. Tuntuu, että joku kurkkii ja lukee puolivalmista tekstiä. Joskus annoin ihmisten lukea puolivalmista tekstiä.

Kirjoitan tekstin tekstieditorilla. Kopioin sen sitten. Ettei kukaan vain ajattele, että kirjoitan sellasta niinku nettipäiväkirjaa johon voi laittaa vaik et jos on jotain ajatuksia ni niitä.

Tahtoisin kirjoitusrutiinin. Tiedän eräitä, joilla on sellainen. Uskoisin, että jos lupaisin kirjoittaa joka toinen päivä merkinnän, jaksaisin sitä aika pitkäänkin, mutta en halua uhrata aikaani ja ajatteluani tämmöiselle. En nyt, kun on paljon muuta. Ehkä myöhemmin.

Jos olisi kirjoitusrutiini, saisin varmasti joskus aikaan jotain muutakin kuin hajanaisia merkintöjä. Saattaisin joskus vain rutiinini vuoksi kirjoitellessani sattumalta tulla aloittaneeksi vaikka romaanin.

Romaani on pelottava sana. Jos kirjoittaisinkin joskus fiktiivisen tekstin, jonka pituus ylittäisi vaikkapa sata liuskaa, en uskaltaisi sanoa sitä romaaniksi. Se olisi ehkä juttu tai tarina. Romaaniksi kutsuminen antaisi tuotokselle jalustan.

Ja jos kirjoittaisinkin joskus fiktiivisen tekstin, jonka pituus ylittäisi vaikkapa kymmenen liuskaa, en uskaltaisi kutsua sitä novelliksi. En uskaltaisi, enkä haluaisi, sillä.

Sanasta novelli tulee mieleen Sinä&Minä tai Regina. Mielleyhtymäni sanasta novelli on ohjattu päättäväisesti ojaan jo ennen kuin tiesin kunnolla mistä on kyse. Tuon sanan kanssa aivoon tunkevat väkisin yläaste ja tyttöjen kesällä lukemat ihanat rakkaus.. ei vaan ihmissuhdenovellit. Novellit, joissa rakastettiin, erottiin, päihdyttiin ja kuoltiin traagisesti, mutta uljaan uhmakkaina ja elämän leima rintaan poltettuna.

(tauko)

Tehokeinojen holtittomasta käytöstä tulee mieleen eräs kouluaine.

Kirjoitin ehkä kuudennella aineen pojasta, joka oli saaressa retkellä ja sai kyynpureman. Poika lähti soutamaan saaresta, mutta myrsky yltyi ja poika kuoli. Muistan, kuinka hienoa oli kirjoittaa sitä. Tunsin koskettelevani jotain oikeaa ja rohkeasti raivaavani tieltä kouluaineita leimaavan hyväntuulisuuden: Luulettepa, että poika selviää, mitä? Se kuolee saatana!

Kontrastin lisääminen on turmiollista. Jos sitä lähtee lisäämään, ei voi enää palata lähtötilaan. Jos sen tekee liian monta kertaa, ei enää itsekään huomaa, että tulos on palanut puhki.

Puhkipalaneista tuotoksista tulee mieleen eräät näytelmät.

Enkä nyt halua talloa (olkoonkin, että jalkani ovat tässä mielessä ehkä nuppineulan pään kokoiset) varsin valitettavalla tavalla (enkä muuten vinoile nyt yhtään, tietäkää se!) menehtynyttä Reko Lundánia vaan pikemminkin hänen muutamaa näytelmäänsä. Esimerkiksi sitä, jonka nimi on Tarpeettomia ihmisiä. Näytelmässä kaivellaan katsojista järkytystä suistamalla lopun lähetessä koko asetelma toisiksi helpointa mahdollista reittiä päin helvettiä. Ratkaisuista tulee mieleen juuri se riemu, jota tunsin kirjoittaessani myrskyn ja tappaessani pojan ja tuntiessani, että olen ainoa luokallani, joka uskaltaa tehdä niin.

Reko on korostanut, että "teatterin tehtävänä on paitsi viihdyttää myös nostaa esiin arkojakin aiheita" (!), mutta sortui ehkä ylenmääräisen kontrastin käyttöön, koska luuli olevansa ainoa luokallansa, joka uskaltaa.

(oho, aika ylimielisesti sanottu. lipesi)

Näytelmä kuitenkin herätti paljon huomiota ja keskustelua ja kaikkea, mistä näytelmän kirjoittaja voi olla hyvin tyytyväinen. Vanha kikka toimi taas.

Vähän kuin Am-G-F-E ja Blues-skaala.
Vähän kuin keltainen aukeaman läpi vinottain kulkeva paksu nauha, jonka päällä mustia pölkkykirjaimia tai kohu-alkuiset yhdyssanat.
Vähän kuin marimekko.
Vähän kuin Aphex Twin ja hektinen leikkaus.
Vähän kuin tissit mainoksessa.
Vähän kuin punainen hintalappu.
Vähän kuin hymyilevä vauva valkokankaalla.
Vähän kuin skottiaksentti.
Vähän kuin pullo shampanjaa ja "vill du se mina etsningar".
Vähän kuin lukiossa opittu nokkela sarkasmi ja merkinnän lopettaminen listalla.

Aktivoituminen

Ennen kuin joku tulee tänne nostamaan lipun puolitankoon, osoitan elonmerkin.

Kas tässä.

Jotenkin luentojen alkaminen vaikuttaa siihen, että alkaa taas tehdä mieli puuhastella kaikennäköistä, kuten ylläpitää verkkoidentiteettiä. Silloin, kun on enemmän vapaa-aikaa ja vallitsee nk. loma, ei luonnollisestikaan tule tehtyä mitään. Vimmainen väsäily alkaa silloin, kun aika on säännönmukaisesti rajoitettua ja tämä taas johtaa katkeraan kiireen kiroiluun.

Olen hyvä hukkaamaan aikaa, mutta hukatun ajan muisteleminen aiheuttaa vakavaa kiusaantumista. Sanalla ajanhukka en tarkoita illanviettoa kapakassa tai saunomista tai hyvin syömistä tai muutakaan, mistä tulee hyvälle tuulelle. Ne eivät suinkaan ole ajanhukkaa. Ajanhukkaa sen sijaan on kahden tunnin YouTube-naksuttelusessio, osittain ehkä Wikipedian eteen lamaantuminen, kaiken maailman ihme eteentulevien uusien blogien lukeminen, tenttitulosten odottaminen ja muut sellaiset toiminteet, joiden tulos on vain nuutunut olo ja kulunut aika ja joihin yleensä liittyy itsetarkoituksellinen tietokoneruudun katselu.

Olen kuitenkin ihan tyytyväinen kuluneeseen lomaan, sillä sain aikaan lyhytelokuvan tapaisen. Tarvitsen suorituksia. Tai oikeastaan tarkoituksellista toimintaa. Aika ilman tarkoituksellista toimintaa on mennyt hukkaan.

Voitte kuvitella, että suuri taipumus tarkoituksettomaan toimintaan eli laiskuus yhdistettynä edelläkuvattuun asenteeseen ja arvotukseeen (ei arvoitukseen) johtaa väistämättä aika-ajoin alakuloon.

Nyt ei kuitenkaan ole alakulon aika. Huomasin verratessani suorittamiani opintoja opintosuunnitelmaani, että olen opinnoissani pidemmällä kuin olin ajatellut. Lisäksi tämän kevään aikana saattaa jopa riittää aikaa askarteluun. Voin olla tyytyväinen myös siitä, että olen kovaa vauhtia saamassa aikaiseksi blogimerkinnän, jonka puuttuminen on aika ajoin.

(Meinasin kirjoittaa "ollut kivenä kengässä", mutta sitten se alkoi maistua. (Meinasin kirjoittaa "puulta", mutta antakaa anteeksi, en ole kirjoittanut vähään aikaan.))

Luentojen alkamisessa on myös se hyvä puoli, että luennoilla tulee piirreltyä. Piirrokset voi sitten kotona jalostaa joksikin muuksi ja aika harvasta asiasta voi olla itseensä niin tyytyväinen kuin itseätyydyttävän kulttuurinpalasen tuottamisesta.

Tänään piirsin sarjakuvan luennolla. Luento oli isossa salissa ja siellä oli paljon opiskelijoita. Ihmisiä nauratti, kun luennoitsija halusi, että jokainen sanoo oman nimensä ja jotain itsestään ja väitti tällä tavoin yrittävänsä opetella jokaisen nimen. Se tuskin onnistui, mutta enpä ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, kuinka hyvän hengen luentosaliin luo tuollainen päiväkerhosta ja muistakin kerhoista tuttu yksinkertainen nimikierros. Ehkä tuon hengen tunteminen oli vain oma oikkuni, tiedä sitten. Mutta juku, että siellä oli monesta maasta ihmisiä. Ainakin

-Ranskasta
-Saksasta
-Sloveniasta
-Bulgariasta
-Venäjältä
-Kiinasta
-Kiinasta
-Kiinasta
-Ameriikasta
-Malesiasta
-Indonesiasta
-Bangladeshistä
-Espoosta
-Espanjasta
-Itävallasta