kontrasti

Ensimmäistä kertaa häiritsee kirjoittaa merkintää ATK-luokassa. Vaikka aikaisemmin on ollut paljonkin omakohtaisempaa sanottavaa. Tuntuu, että joku kurkkii ja lukee puolivalmista tekstiä. Joskus annoin ihmisten lukea puolivalmista tekstiä.

Kirjoitan tekstin tekstieditorilla. Kopioin sen sitten. Ettei kukaan vain ajattele, että kirjoitan sellasta niinku nettipäiväkirjaa johon voi laittaa vaik et jos on jotain ajatuksia ni niitä.

Tahtoisin kirjoitusrutiinin. Tiedän eräitä, joilla on sellainen. Uskoisin, että jos lupaisin kirjoittaa joka toinen päivä merkinnän, jaksaisin sitä aika pitkäänkin, mutta en halua uhrata aikaani ja ajatteluani tämmöiselle. En nyt, kun on paljon muuta. Ehkä myöhemmin.

Jos olisi kirjoitusrutiini, saisin varmasti joskus aikaan jotain muutakin kuin hajanaisia merkintöjä. Saattaisin joskus vain rutiinini vuoksi kirjoitellessani sattumalta tulla aloittaneeksi vaikka romaanin.

Romaani on pelottava sana. Jos kirjoittaisinkin joskus fiktiivisen tekstin, jonka pituus ylittäisi vaikkapa sata liuskaa, en uskaltaisi sanoa sitä romaaniksi. Se olisi ehkä juttu tai tarina. Romaaniksi kutsuminen antaisi tuotokselle jalustan.

Ja jos kirjoittaisinkin joskus fiktiivisen tekstin, jonka pituus ylittäisi vaikkapa kymmenen liuskaa, en uskaltaisi kutsua sitä novelliksi. En uskaltaisi, enkä haluaisi, sillä.

Sanasta novelli tulee mieleen Sinä&Minä tai Regina. Mielleyhtymäni sanasta novelli on ohjattu päättäväisesti ojaan jo ennen kuin tiesin kunnolla mistä on kyse. Tuon sanan kanssa aivoon tunkevat väkisin yläaste ja tyttöjen kesällä lukemat ihanat rakkaus.. ei vaan ihmissuhdenovellit. Novellit, joissa rakastettiin, erottiin, päihdyttiin ja kuoltiin traagisesti, mutta uljaan uhmakkaina ja elämän leima rintaan poltettuna.

(tauko)

Tehokeinojen holtittomasta käytöstä tulee mieleen eräs kouluaine.

Kirjoitin ehkä kuudennella aineen pojasta, joka oli saaressa retkellä ja sai kyynpureman. Poika lähti soutamaan saaresta, mutta myrsky yltyi ja poika kuoli. Muistan, kuinka hienoa oli kirjoittaa sitä. Tunsin koskettelevani jotain oikeaa ja rohkeasti raivaavani tieltä kouluaineita leimaavan hyväntuulisuuden: Luulettepa, että poika selviää, mitä? Se kuolee saatana!

Kontrastin lisääminen on turmiollista. Jos sitä lähtee lisäämään, ei voi enää palata lähtötilaan. Jos sen tekee liian monta kertaa, ei enää itsekään huomaa, että tulos on palanut puhki.

Puhkipalaneista tuotoksista tulee mieleen eräät näytelmät.

Enkä nyt halua talloa (olkoonkin, että jalkani ovat tässä mielessä ehkä nuppineulan pään kokoiset) varsin valitettavalla tavalla (enkä muuten vinoile nyt yhtään, tietäkää se!) menehtynyttä Reko Lundánia vaan pikemminkin hänen muutamaa näytelmäänsä. Esimerkiksi sitä, jonka nimi on Tarpeettomia ihmisiä. Näytelmässä kaivellaan katsojista järkytystä suistamalla lopun lähetessä koko asetelma toisiksi helpointa mahdollista reittiä päin helvettiä. Ratkaisuista tulee mieleen juuri se riemu, jota tunsin kirjoittaessani myrskyn ja tappaessani pojan ja tuntiessani, että olen ainoa luokallani, joka uskaltaa tehdä niin.

Reko on korostanut, että "teatterin tehtävänä on paitsi viihdyttää myös nostaa esiin arkojakin aiheita" (!), mutta sortui ehkä ylenmääräisen kontrastin käyttöön, koska luuli olevansa ainoa luokallansa, joka uskaltaa.

(oho, aika ylimielisesti sanottu. lipesi)

Näytelmä kuitenkin herätti paljon huomiota ja keskustelua ja kaikkea, mistä näytelmän kirjoittaja voi olla hyvin tyytyväinen. Vanha kikka toimi taas.

Vähän kuin Am-G-F-E ja Blues-skaala.
Vähän kuin keltainen aukeaman läpi vinottain kulkeva paksu nauha, jonka päällä mustia pölkkykirjaimia tai kohu-alkuiset yhdyssanat.
Vähän kuin marimekko.
Vähän kuin Aphex Twin ja hektinen leikkaus.
Vähän kuin tissit mainoksessa.
Vähän kuin punainen hintalappu.
Vähän kuin hymyilevä vauva valkokankaalla.
Vähän kuin skottiaksentti.
Vähän kuin pullo shampanjaa ja "vill du se mina etsningar".
Vähän kuin lukiossa opittu nokkela sarkasmi ja merkinnän lopettaminen listalla.