Romaanista Toinen minä

Aloitin viikonloppuna, joka käsittää viikon, tuon seitsenpäiväisen ihmismielelle sopivankokoisen työskentelystä ja siitä palautumiseen tarkoitetusta ajasta, eli juuri kyseessä olevasta viikonlopusta, kaksi viimeistä päivää, lauantain ja sunnuntain, Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen José Saramagon, portugalilaisen varsin inellektuaalisen (mikä nyt on intellektuaalista) näköisen vanhuksen kirjoittaman teoksen Toinen Minä, jonka puolivälin, sivun 200, saavutin eilen, sunnuntaina ja huomaattekin, tai te teistä, jotka yleensäkin lukevat ajatuksella ja ovat mieltyneitä laskutoimituksiin, kuten minä, osaavat hyvinkin kertoa lukemassani kirjassa olevan yhteensä 400 sivua ja että kirjan loppuun lukeminen tarkoittaisi kohdallani vielä toisen kahdensadan sivun lukemista, mikä ei muuten aivan täsmällisesti tarkasteltuna pidä paikkaansa, sillä tekstin ulkoasun ja yleisen mukavuuden takia pyöristin sivunumeroita (sekä puoliväliä, että kokonaissivumäärä ilmoittaessani) lähimpään satalukuun, sillä merkillepantavaa on, että ihmismieli ei välttämättä useinkaan suorita pyöristystä automaattisesti keventääkseen muistinsa taakkaa, muistinsa, joka nykypäivänä, vaikkei aina saisi puhua nykypäivästä ahdistuneesti, sillä muuten vanhenee ennenaikaisesti - nykypäivänä saa kantaakseen yhä suurempia ja monimutkaisempia rakenteita ja abstraktioita, siten että esimerkiksi ilmoittaessani kirjan kokonaissivumääräksi 374, ei monikaan ennen muistiinpainamista pyöristä lukua neljäänsataan, vaikka se olisi tälle hyvinkin sallittua, ellei peräti suotavaa, mutta jottei tästä tulisi ongelmaa, ilmoitin sivumäärän jo valmiiksi, vaikkakin virhettä tehden, tasaisena satalukuna, jota siis vain merkityksettömän vähän lyhymmästä kirjasta jatkaakseni (paha tapani on kulkea metsän kaikki polut läpi, ettei perillä tulisi tunnetta, oliko sen yhden polun varrella sittenkin jokin mainio kantarellipaikka, sillä kantarellipaikoista riittää yleensä vuosiksi iloa) voisin mainita, että se poukkoilevasta tyylistään huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, maalaa varsin uskottavan kuvan erään historianopettajan, jos sallitte, sielunmaailmasta, joka, ja nyt pääsemme kohtaan "ehkä juuri siitä johtuen", on varsin monitahoinen ja epävarma, yksin asuvan, hieman masentuneen (tai lamaantuneen) eronneen keski-ikäisen miehen sielunmaailma, joka jo kertomuksen alkumetreillä saa kantaakseen melkoisen järkytyksen, jota ehkä parhaiten kuvaisi happamaan piimälasiin korkealta tipautettu puolikas kuorittu kiivi, joka, kuten ehkä olette joskus varhaisen lapsuutenne seiniä koetellaksenne huomanneet, alkaa erittää vihreätä mehuaan uhkaavan näköisinä kiekuroina maitotuotteen, vaikken tarkemmin ottaen lapsena juuri piimästä pitänytkään, uumeniin aivan kuten maligni kasvain, jonka erityispiirteenä, tunnusmerkkinä suorastaan, mainitaan sen kyky infiltroitua ympäröivään solukkkoon, ja tuon epämääräisen tunne-elämänsä tueksi tuo historianopettaja luo suunnitelman, jolla tuon kiivin poimiminen ehkä mahdollistuisi, suunnitelman, joka on tuettu hätäisillä, mutta vailla tarkempaa tutkiskelua loogiseksi päätetyillä rakenteilla, aivan kuin Dalín maalauksen valuvat asiat on tuettu kepukoilla, mutta joita kirjan toinen päähenkilö, jos sitä tai häntä nyt henkilöksi voi sanoa, historianopettajan Järki, joka siis kirjassa on kirjoitettu isolla kirjaimella, kuten tuossa äsken "Järki", käy ravistelemassa ymmärtämättä seurauksia, sillä Järki usein vaatii ehdotonta soveltamistaan hetkellisesti näkemättä mitä se voi saada aikaan pidemmällä aikajänteellä, josta en kuitenkaan voi kirjan kohdalla vielä puhua, sillä aikajänne, mikäli siis puhumme nyt edelleen Saramagon romaanin määrittelemästä aikajänteestä, on vielä noin kahdensadan sivun osalta minulle tuntematon ja lukijana minun on tyydyttävä sitä paljastamaan yksi sivu kerrallaan, virke kerrallaan, lause, sivulause, sivulauseen sivulause ja niin edelleen kerrallaan, tavu kerrallaan, kirjain kerrallaan ja välillä on muistettava hengittää.