Viehdyn ehkä liikaa analogioista. Olen jo oppinut suhtautumaan penseästi huonoimpiin, jotka lähes poikkeuksetta alkavat "elämä on kuin". Pahimmat yleensä ovat kiinni jääkaapissa viivin ja wagnerin jäpi kulkevan magneettikentän välityksellä.
Mutta ajattelin siis sanoa, että tentti on kuin avanto. Ja pahaltahan tuo näyttää.
Oikeastaan voisin sanoa, että tenttiin menemisen, siellä olemisen ja sieltä tulemisen aikaisten tuntemusten henkinen puolisko muistuttaa kovasti avannossa käynnin aikana koettua. Jännitetään, valmistaudutaan, laskeudutaan sisäisen pakon määräämänä, pidätetään henkeä ja pinnistellään, noustaan pois, unohdetaan pahin ja täytytään huojennuksen lämmöstä edessä itselle omistettu levollinen auvo.
Olen siis alkanut ottaa tentit ehkä liian vakavasti. Tai avannossa käymisen liian kepeästi.
Pahempi, oikeastaan, kuin avanto on hyinen musta vesi tuulisena ja märkänä syysiltana. Huomasin sen viimeksi runsas viikko sitten Kuopiossa, jossa olin paikallisten kollegojen vieraana. Kollegat työskentelevät Kuopion yliopiston kemian laitoksella ja poikkeusta lukuunottamatta kuuluivat lsukupuolensa perusteella laitoksensa melko mitättömään vähemmistöön.
Tunsin käytävillä, että paikassa on jotain hassua, mutta päästessäni ruokalaan, tajusin todella mistä on kyse.
Ruokalassa todistin myös erästä muuta omituisuutta. Palautuslinjastoon oli näet nimetty erillinen laatikko erimuotoisia ruokailuvälineitä varten; yksi veitsille, yksi haarukoille ja niin edelleen. Tästä huolimatta ihmiset olivat lajitelleet aterimensa siten, että missään laatikossa ei ollut muunlaisia ottimia kuin mitä sinne oli tarkoitus laittaa. En ole koskaan nähnyt että lajittelu toimisi. Jos aivoissa todella on olemassa uskonnollisia asioita käsittelevä lohko, luulen, että tuona hetkenä se sai kokea suoranaisen kylvyn.
Se, onko näiden kahden omituisuuden välillä jokin kytkös, jääköön spekuloimatta.
Siellä satoi aamulla jo lunta. Ihmiset valittelivat talven tuloa. On huvittavaa, että oma mielikuvani talvesta ei vieläkään oikein osu yksiin sen kanssa, mitä olen kokenut. Mielestäni talvi on paljon lunta ja pakkasta, eikä kerroksittain jäätyneellä vesisateella liukastelua. Ehkä ne kaupungissa asuvat ihmiset, jotka inhoavat talvea, hyväksyvät aivoonsa realistisemman kuvan pimeästä vuodenajasta, sillä en kyllä ymmärrä, kuinka joku voi inhota paksuja kinoksia, pilvetöntä pakkaspäivää ja lumen narskuntaa. Tai jos inhoaa, kyseisellä henkilöllä on luultavasti jokin pakko pukeutua väärin.
Ehkä pahinta synkässä vesitalvessa on valon puute. En voi enää kieltää, etteikö valolla olisi vaikutusta mielenlaatuuni. Pimeys lamauttaa innostuksen. Se, että säkkipimeys hellittää vain siksi hetkeksi, jolloin luterilaisen perinteen mukaan ollaan sisätiloissa, vaikuttaa masentavasti.
Onkin aina vavahduttavaa käydä neljännen kerroksen miestenvessassa, jonne keskitalvellakin paistaa lähes suoraan ihana aurinko. Sitä valon määrää ja kontrastia! Sähkövalon pehmentämänä ja väsyneenä haukon henkeäni, värähdän liikutuksesta ja kusen sormille kyynelsilmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti